Äityslomalla (perhevapaalla) syrjäytyminen

Nämä sodan kokeneet ja sitten suuret ikäluokat ovat näitä tunnekylmiä isovanhempia. Kyllä se on internet ja matkustelu joka on kuitenkin saanut sen aikaan, että nuorempiin sukupolviin mikä tahansa perseily ei uppoa. Osataan nähdä sen oman tuvan ja perunamaan ulkopuolelle, ja täten olla empaattisempia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen kulttuuri on hyvin outo, äidit jätetään aivan yksin. Muualla maailmassa perheestä huolehtii koko yhteisö ja/tai yhteiskunta. 

Oma äitini sanoi minulle, ettei toivo minun hankkivan lapsia nimenomaan tuon raastavan yksinäisyyden takia. Sanoi että äitiys on naisen kamalin kohtalo, vaikka paljon se myös antaa. Enemmän kuitenkin huonoa. 

Tuo johtuu ihan siitä, että äitiyslomalla oleva on päivät kotona ja ne muut ihmiset on päivät töissä. Ihan kuten on ennen äitiyslomalle jäämistäkin. 

Ei vaan äitiyslomalla sen HUOMAA miten yksin on. Työssä ollessa ei niin haittaa vaikkei ole sukua tai ystäviä. Äitiyslomalla sen tajuaa kirkkaasti mitä vaille jää kun ei ole vanhempia jotka soittelisi tai joita elämäsi kiinnostaisi. Tai kun ei ole ketään ystävää jota pyytää jonnekin. Äitiyslomalla oleva aika ikäänkuin tajunnanräjäyttävästi näyttää toteen miten vähän sitä muille merkitsee.

Joo, mutta sä väitit, että nimenomaan äidit jätetään yksin. Jos ei ole muita ihmissuhteita eikä muuta sosiaalista elämää kuin työ, silloin mikä tahansa syy jäädä pois töistä aiheuttaa saman ilmiön. Ei sillä ole mitään merkitystä, onko äiti vai ei. 

En jaksa näitä yhdenvertaisuuslain vouhottajia! Selvä, sovitaan niin että termi äiti kattaa myös isät, ottovanhemmat, sijaisvanhemmat, muunsukupuoliset ja monisukupuoliset. En jaksa kaikki listata joka kerta.

No niin, puhutaan sitten samasta asiasta. Suomessa tosiaan ihmiset jätetään yksin. Olipa kyse nuoresta sinkkumiehestä, joka jää työttömäksi, äidistä äitiyslomalla tai lapsettomasta ikäihmisestä, joka jää eläkkeelle. Hyvin monet keskittyvät niin paljon työssäkäyntiin ja arjen pyöritykseen, että kun työt loppuu, HUOMAA miten yksin on. Ihmissuhteissa pitäisi olla aktiivinen koko ajan eikä vasta sitten, kun ei olekaan ketään enää seuraksi. Ei kukaan tuppaudu seuraksi enää sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Nämä sodan kokeneet ja sitten suuret ikäluokat ovat näitä tunnekylmiä isovanhempia. Kyllä se on internet ja matkustelu joka on kuitenkin saanut sen aikaan, että nuorempiin sukupolviin mikä tahansa perseily ei uppoa. Osataan nähdä sen oman tuvan ja perunamaan ulkopuolelle, ja täten olla empaattisempia. 

Tää on totta. Olen siis aiempi vastaaja jolla kummankaan puolen vanhemmat ei viitsi olla isovanhempia (ja sanovat että kukin hoitakoon lapset itse).

”Jännää” vaan on se että he hoidattivat omat lapsensa omilla vanhemmillaan, ja siavat valtavasti apua. Ne heidän vanhemmat (eli minun/miehen isovanhemmat) oli taas rakastavia, avuliaita, lämpimiä isovanhempia ja välittivät ja hoisivat lapsenlapsiaan paljon!

Eli kylmyys ei siis periydy suvussa meilläkään vaan sen on tämä yksi nimeltämainitsematon ikäluokka joka päätti rohmuta kaiken avun ja tuen itselleen antamatta sitä koskaan vastavuoroisesti kenellekään muulle.

Vierailija kirjoitti:

Nämä sodan kokeneet ja sitten suuret ikäluokat ovat näitä tunnekylmiä isovanhempia. Kyllä se on internet ja matkustelu joka on kuitenkin saanut sen aikaan, että nuorempiin sukupolviin mikä tahansa perseily ei uppoa. Osataan nähdä sen oman tuvan ja perunamaan ulkopuolelle, ja täten olla empaattisempia. 

Toki myös monet nuoremmat 80-90- luvuilla on kasvatettu empaattisemmin. Ei kaikkia (esim minua).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen kulttuuri on hyvin outo, äidit jätetään aivan yksin. Muualla maailmassa perheestä huolehtii koko yhteisö ja/tai yhteiskunta. 

Oma äitini sanoi minulle, ettei toivo minun hankkivan lapsia nimenomaan tuon raastavan yksinäisyyden takia. Sanoi että äitiys on naisen kamalin kohtalo, vaikka paljon se myös antaa. Enemmän kuitenkin huonoa. 

Tuo johtuu ihan siitä, että äitiyslomalla oleva on päivät kotona ja ne muut ihmiset on päivät töissä. Ihan kuten on ennen äitiyslomalle jäämistäkin. 

Ei vaan äitiyslomalla sen HUOMAA miten yksin on. Työssä ollessa ei niin haittaa vaikkei ole sukua tai ystäviä. Äitiyslomalla sen tajuaa kirkkaasti mitä vaille jää kun ei ole vanhempia jotka soittelisi tai joita elämäsi kiinnostaisi. Tai kun ei ole ketään ystävää jota pyytää jonnekin. Äitiyslomalla oleva aika ikäänkuin tajunnanräjäyttävästi näyttää toteen miten vähän sitä muille merkitsee.

Joo, mutta sä väitit, että nimenomaan äidit jätetään yksin. Jos ei ole muita ihmissuhteita eikä muuta sosiaalista elämää kuin työ, silloin mikä tahansa syy jäädä pois töistä aiheuttaa saman ilmiön. Ei sillä ole mitään merkitystä, onko äiti vai ei. 

En jaksa näitä yhdenvertaisuuslain vouhottajia! Selvä, sovitaan niin että termi äiti kattaa myös isät, ottovanhemmat, sijaisvanhemmat, muunsukupuoliset ja monisukupuoliset. En jaksa kaikki listata joka kerta.

No niin, puhutaan sitten samasta asiasta. Suomessa tosiaan ihmiset jätetään yksin. Olipa kyse nuoresta sinkkumiehestä, joka jää työttömäksi, äidistä äitiyslomalla tai lapsettomasta ikäihmisestä, joka jää eläkkeelle. Hyvin monet keskittyvät niin paljon työssäkäyntiin ja arjen pyöritykseen, että kun työt loppuu, HUOMAA miten yksin on. Ihmissuhteissa pitäisi olla aktiivinen koko ajan eikä vasta sitten, kun ei olekaan ketään enää seuraksi. Ei kukaan tuppaudu seuraksi enää sen jälkeen.

Oma aktiivisuus ei kuule auta. Olen 10v ajan yrittänyt luoda lasten suhdetta isovanhempiin, kutsunut isovanhempia kylään (eivät tule), soitellut kuulumisia (ei kiinnosta), yrittänyt jotenkin pitää mukana heitä elämässä. Ei auta. Heitä ei kiinnosta yhtään tippaa enempää vaikka olisin miten ponnistellut kuin että en olisi tehnyt asian eteen mitään.

Minulla ei ole lapsia, mutta tämä on kyllä asiaa joskus mietittyäni ollut yksi niistä syistä, miksi mieluummin olen lapseton. En osaa ajatella sitä, että olen pakotettu olemaan kotona lapsen kanssa. En ole luonteeltani yhtään mammakerhovertaistukityyppi, sen tyyppinen sosiaalinen toiminta on ajatuksena ihan no-no. En halua, että koko elämä olisi sen lapsen saannin jälkeen puklugugguusormisyöntipäiväkerholapsijooga-keskeistä, vaan kaipaisin juuri sitä mahdollisuutta ehkäistä omaa syrjäytymistä lapsen saamisen jälkeen ennen kun pääsee takaisin töihin ja "normaaliin" elämään, jossa on muutakin sisältöä kun lapsi.

Asutaan hyvin kaukana molempien sukulaisista, myös kaverit on pääsääntöisesti muualla kun täällä nykyisellä asuinpaikkakunnalla, joten ne kuuluisat tukiverkot puuttuvat. Soitapa siinä mummia hoitamaan lasta päästäksesi miehen työmatkan aikana edes pariksi tunniksi juoksemaan, kun lähin mummi asuu 400 kilometrin päässä. Jep.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen kulttuuri on hyvin outo, äidit jätetään aivan yksin. Muualla maailmassa perheestä huolehtii koko yhteisö ja/tai yhteiskunta. 

Oma äitini sanoi minulle, ettei toivo minun hankkivan lapsia nimenomaan tuon raastavan yksinäisyyden takia. Sanoi että äitiys on naisen kamalin kohtalo, vaikka paljon se myös antaa. Enemmän kuitenkin huonoa. 

Tuo johtuu ihan siitä, että äitiyslomalla oleva on päivät kotona ja ne muut ihmiset on päivät töissä. Ihan kuten on ennen äitiyslomalle jäämistäkin. 

Ei vaan äitiyslomalla sen HUOMAA miten yksin on. Työssä ollessa ei niin haittaa vaikkei ole sukua tai ystäviä. Äitiyslomalla sen tajuaa kirkkaasti mitä vaille jää kun ei ole vanhempia jotka soittelisi tai joita elämäsi kiinnostaisi. Tai kun ei ole ketään ystävää jota pyytää jonnekin. Äitiyslomalla oleva aika ikäänkuin tajunnanräjäyttävästi näyttää toteen miten vähän sitä muille merkitsee.

Joo, mutta sä väitit, että nimenomaan äidit jätetään yksin. Jos ei ole muita ihmissuhteita eikä muuta sosiaalista elämää kuin työ, silloin mikä tahansa syy jäädä pois töistä aiheuttaa saman ilmiön. Ei sillä ole mitään merkitystä, onko äiti vai ei. 

En jaksa näitä yhdenvertaisuuslain vouhottajia! Selvä, sovitaan niin että termi äiti kattaa myös isät, ottovanhemmat, sijaisvanhemmat, muunsukupuoliset ja monisukupuoliset. En jaksa kaikki listata joka kerta.

No niin, puhutaan sitten samasta asiasta. Suomessa tosiaan ihmiset jätetään yksin. Olipa kyse nuoresta sinkkumiehestä, joka jää työttömäksi, äidistä äitiyslomalla tai lapsettomasta ikäihmisestä, joka jää eläkkeelle. Hyvin monet keskittyvät niin paljon työssäkäyntiin ja arjen pyöritykseen, että kun työt loppuu, HUOMAA miten yksin on. Ihmissuhteissa pitäisi olla aktiivinen koko ajan eikä vasta sitten, kun ei olekaan ketään enää seuraksi. Ei kukaan tuppaudu seuraksi enää sen jälkeen.

Oma aktiivisuus ei kuule auta. Olen 10v ajan yrittänyt luoda lasten suhdetta isovanhempiin, kutsunut isovanhempia kylään (eivät tule), soitellut kuulumisia (ei kiinnosta), yrittänyt jotenkin pitää mukana heitä elämässä. Ei auta. Heitä ei kiinnosta yhtään tippaa enempää vaikka olisin miten ponnistellut kuin että en olisi tehnyt asian eteen mitään.

Siis jo 10 vuotta ennen esikoisesi syntymää? Soittelit kuulumisia, kävit säännöllisesti kylässä, kutsuit kylään jne, vaikka ei ollut lapsia vielä suunnitelmissakaan? 

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi sellainen.

Olen kyllä niin erakoitunut kuin voi. En osaa /jaksa keskustella kenenkään kanssa. Lapsen takia toki yritän.

Olen myös alkanut pelkäämään kerhoja yms. Pelkään etten ole tarpeeksi sosiaalinen tai normaali että pärjäisin missään.

Musta tuntuu ihan samalta. Luonteeni on muuttunut täysin hoitaessani lasta kotona. Siksipä laitoin hakupaperit kouluihin ja kesäyliopistoon olen menossa, aion myös aloittaa jonkin uuden harrastuksen. Olisihan tämä kotiäitinä olo varmaan ihanaa kun olisi joku hyvä ystävä samassa tilanteessa, niin kuin monella näyttää olevan. Jotkuthan jopa suunnittelevat raskautuvansa samoihin aikoihin bestiksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi sellainen.

Olen kyllä niin erakoitunut kuin voi. En osaa /jaksa keskustella kenenkään kanssa. Lapsen takia toki yritän.

Olen myös alkanut pelkäämään kerhoja yms. Pelkään etten ole tarpeeksi sosiaalinen tai normaali että pärjäisin missään.

Musta tuntuu ihan samalta. Luonteeni on muuttunut täysin hoitaessani lasta kotona. Siksipä laitoin hakupaperit kouluihin ja kesäyliopistoon olen menossa, aion myös aloittaa jonkin uuden harrastuksen. Olisihan tämä kotiäitinä olo varmaan ihanaa kun olisi joku hyvä ystävä samassa tilanteessa, niin kuin monella näyttää olevan. Jotkuthan jopa suunnittelevat raskautuvansa samoihin aikoihin bestiksen kanssa.

Tai sit juuri ne omat/miehen vanhemmat, tukiverkottomana välillä kateellisena katson kun naapurin lapsiperheen luo tulee vähän väliä isovanhemmat auttamaan, hoitamaan lapsia, siivoamaan, leikkaamaan nurmikkoa, järjestämään ristiäiset tai synttärit, hoitamaan sairasta lasta ja juhlimaan aina kaikki juhlat. Itse en ole saanut mitään tällaista koskaan, itse asiassa mun vanhemmat ei ole käyneet 10 vuoteen ja miehen vanhemmat 6 vuoteen. Heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Boomereiden isovanhemmuutta parhaimmillaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen kulttuuri on hyvin outo, äidit jätetään aivan yksin. Muualla maailmassa perheestä huolehtii koko yhteisö ja/tai yhteiskunta. 

Oma äitini sanoi minulle, ettei toivo minun hankkivan lapsia nimenomaan tuon raastavan yksinäisyyden takia. Sanoi että äitiys on naisen kamalin kohtalo, vaikka paljon se myös antaa. Enemmän kuitenkin huonoa. 

Tämäpä tämä. Meidän perhettä ei viitsi omst vanhemmat eikä appivanhemmat tavata, molemmat ovat sanoneet että eivät viitsi alkaa isovanhemmiksi kun heillä on omassa elämässä niin paljon kaikkea, lapsenlapset eivät kiinnosta.

Kummatkaan eivät pidä yhteyttä, muuta kun joulukortin laittavat.

Ei heillä mitään ”lakipakkoa” ole siihen mutta esim keski-euroopassa tällainen olisi aivan pöyristyttävän häpeällistä. Että omat lapset ja lapsenlpset ei kiinnosta lainkaan ja omia lapsia ei ikinä auteta missään mitenkään.

Monessa köyhässä surkeassa kolmannen maailman maassakin äitien on helpompaa ja kivempaa olla äiti kuin suomessa, sillä sielläkin on lämmin ja turvallinen yhteisö joka auttaa.

Suomessa on äidit ja perheet jätetty ihan yksin. Joillain onnellisilla isovanhempia kiinnostaa mutta alkaa olemaan jo enemmistönä se että niitä ei kiinnosta yhtään.

Äitini puhui juuri tästä, että hänen omat vanhemmat tavallaan hylkäsivät kun minä synnyin. Kumma että eivät hylänneet enojani, joilla on kaikilla isot perheet. No, naisestahan tulee huonompi kun hän oksentaa 9 kk, synnyttää, imettää, kärsii kaikki repeämien ym. seuraukset, hoitaa periaatteessa AINA lapsen kasvattamisen yksin vaikka olisikin avioliitossa. Tähän kaikenlisäksi vielä se, että isäni on epäsosiaalinen asperger niin h*lvetti on irti. Säälin äitiäni. 

nro 4

Jäikö äitisi katkeraksi omalle äidilleen/vanhemmilleen? Tää kiinnostaa minua sillä olen itse kyllä katkeroitunut. Olen ihan valtavan paljon auttanut monin tavoin vanhempiani aina ennen lasten syntymää. Sen jälkeen ollut järkytys huomata että apua en saanut takaisin koskaan, ilmoittivat että missään emme sitten auta ja kukin hoitakoon lapsensa itse. Ja tosiaan näin sitten toimivatkin eli eivät käy edes jouluna tai lasten synttäreillä (soittavat ehkä 1-2 kert vuodessa, siinä kaikki ”välittäminen”).

Älä sairastuta itseäsi turhalla katkeruudella. Olen oppinut sen jos jotain auttaa niin vain sillä mielellä ettei vaadi tai tarvitse mitään vastapalveluksia niin ei tule pettymyksiä. Katkera ihminen on kamala, sellainen mustaa huokuva möykky jonka seurassa ei kukaan viihdy. Kaikki eivät saa kaikkea ja kaikkea ei voi vaatia. Onni pitää hakea omasta itsestään ja olla riippumaton muista. Ketään muita ihmisiä ei voi muuttaa muuta kuin itseään. Itse en ole halunnut lapsia ettei vaan tarvikkaan kenenkään apuja. Meillä olisi ollut varaa palkattuun lastenhoitoapuun akuuteissa tilanteissa varmasti niin kuin monilla olisi mutta säästetään ihan kaikkeen humpuukin ja turhempaa turhempiin turhuuksiin. Kaikki huvit ja härpäkkeet pitää saada sekä ilmainen kodin/lastenhoitoapu mitä olen lähipiirin lapsiperheellisiä seurannut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi sellainen.

Olen kyllä niin erakoitunut kuin voi. En osaa /jaksa keskustella kenenkään kanssa. Lapsen takia toki yritän.

Olen myös alkanut pelkäämään kerhoja yms. Pelkään etten ole tarpeeksi sosiaalinen tai normaali että pärjäisin missään.

Musta tuntuu ihan samalta. Luonteeni on muuttunut täysin hoitaessani lasta kotona. Siksipä laitoin hakupaperit kouluihin ja kesäyliopistoon olen menossa, aion myös aloittaa jonkin uuden harrastuksen. Olisihan tämä kotiäitinä olo varmaan ihanaa kun olisi joku hyvä ystävä samassa tilanteessa, niin kuin monella näyttää olevan. Jotkuthan jopa suunnittelevat raskautuvansa samoihin aikoihin bestiksen kanssa.

Tai sit juuri ne omat/miehen vanhemmat, tukiverkottomana välillä kateellisena katson kun naapurin lapsiperheen luo tulee vähän väliä isovanhemmat auttamaan, hoitamaan lapsia, siivoamaan, leikkaamaan nurmikkoa, järjestämään ristiäiset tai synttärit, hoitamaan sairasta lasta ja juhlimaan aina kaikki juhlat. Itse en ole saanut mitään tällaista koskaan, itse asiassa mun vanhemmat ei ole käyneet 10 vuoteen ja miehen vanhemmat 6 vuoteen. Heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Boomereiden isovanhemmuutta parhaimmillaan...

Minä en olisi kateellinen vaan järkyttyisin jos meillä ramppaisi vieraita joka viikko. Voi vitsi kuinka sitä aina verrataan kuinka on naapureissa asiat aina paremmin. Meillä ei ole lapsia enkä ole ikinä kadehtinut naapureitten lapsiperheitä. Olisi järkytys sellaisissa suku kommuuneissa elää, se on kuin avoimet ovet olisi eikä koti tuntuisi kodilta. Haluan itse siivota, hoitaa kaikki hankkimani työmaa tai täytyisi olla tosi sairas jos ei pysty. 

Siis suomessa on niin karseeta olla äitinä. Yhtäkkiä et kuulu työ-yhteisöön, tai opiskelijaporukkaan eikä perheesikään sen kummemmin ole kiinnostunut. Sinut jätetään yksin ja oletetaan että hoidat itse kaiken mukisematta, mies lähtee töihin ja riippuen miehen luonteesta onko hän tukenasi ja apunasi vai alkaako hän viettämään työpäivien jälkeen aikaa salilla ja lauantait poikien peli- ja saunailloissa. 

Kaverilla on koliikkivauva jota hoitaa yötä päivää yksin, ensiäitinä, kun miehensä on ottanut lisää töitä "koska raha/urakkahomma jne" vaikka äiti on pyytänyt ja toivonut että hän auttaisi enemmän kotona ja hän on pärjäämisen äärirajoilla. Vanhempansa ovat sitä mieltä että mitäs meni vauvan tekemään.

Meillä on iso perhe ja kaikilla meistä on lapsia ja käydään silloin tällöin vanhemmilla viettämässä sunnuntaita mutta siihen se jää.

Työ-yhteisöön en enää kuulu koska olen ollut jo vuoden poissa ja ala on muutenkin vaihtuvaa joten jokainen on aina korvattavissa vaikka olisikin ollut kaikkien "paras duunikaveri". 

Meillä onneksi lapsen isän etelä-amerikkalainen joten hänen vanhempansa toiselta puolelta maailmaa ovat vuoden aikana matkustaneet kolmesti (!!!) pitkiä lentoja edes takaisin jotta saisivat nähdä lapsenlapsiaan ja viettää heidän kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Isän siskolla on toisella puolella maailmaa myös lapsia joten nyt he reissaavat meidän välillä, yli 70v ihanat vanhukset. Heidän ollessa suomessa olemme tiiviisti yhdessä, äiti passittaa minua päiväunille tai lenkille ja keittelee soppiaan lapsellemme ja on onnensa kukkuloilla vaikka lapsi on välillä hankala tai oikukas. Isoisä istuu tyytyväisenä ja jorisee lapsenlapselleen tarinoita maailmasta. Se tunne kun he lähtevät on karsea. Aina sydän syrjällään jäädään tänne odottamaan seuraavaa jälleen näkemistä. Onneksi meillä on matka varattuna heille kuukauden kuluttua. He ovat aina ihmetelleet suomalaista OLEMATONTA perhekulttuuria. Eivät voi käsittää miten kukaan laittaa omat duunit tai sauvakävelyseurat omien jälkeläisten eteen. Heille on kunnia että he saavat kuluttaa omaa vapaa-aikaansa seuraten lapsen virstanpylväitä jne. Olen itse oppinut heiltä valtavasti ja siitä kiitollinen, vaikka vähän ahdistaakin ja kiukuttaa välillä se että täällä ketään ei kiinnosta paskan vertaa sinä ja perheesi vaan yksin olet. Toki on poikkeuksia tottakai ihanine perheineen jotka välittävät. Mutta näin lähipiiriä seuranneena ja omasta kokemuksesta syvällä rintaäänellä voi todeta, että rankkaa on olla äiti suomessa.

Tsemppiä kaikille teille äideille joilla on yksinäistä. <3 Ollaan maailman vahvinta kansaa kyllä, siitä ei ole epäilystäkään. Toivottavasti voimme silti itse kasvattaa empaattisempia ja lähipiiristään kiinnostuneempia ihmisiä, kun miltä tällä hetkellä näyttää ympäristössä olevan.

En ole kokenut olevani syrjäytynyt. Jos vajaa vuosi pois töistä kaataa maailman, pitää miettiä oikeasti, eikö pysty itseohjautuvasti keksimään sisältöä elämäänsä.

Nyt ymmärrän niitä työkavereita, jotka vaatii virkistäytymispäiviä ja muuta hömppää, kun se heidän elämä on töissä. Eläkkeellä varmaan kuolevat tylsyyteen, kun ei ole työnantaja koko ajan tarjoamassa virkistäytymistä ja kavereita ja kivaa sosiaalista elämää

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole lapsia, mutta tämä on kyllä asiaa joskus mietittyäni ollut yksi niistä syistä, miksi mieluummin olen lapseton. En osaa ajatella sitä, että olen pakotettu olemaan kotona lapsen kanssa. En ole luonteeltani yhtään mammakerhovertaistukityyppi, sen tyyppinen sosiaalinen toiminta on ajatuksena ihan no-no. En halua, että koko elämä olisi sen lapsen saannin jälkeen puklugugguusormisyöntipäiväkerholapsijooga-keskeistä, vaan kaipaisin juuri sitä mahdollisuutta ehkäistä omaa syrjäytymistä lapsen saamisen jälkeen ennen kun pääsee takaisin töihin ja "normaaliin" elämään, jossa on muutakin sisältöä kun lapsi.

Asutaan hyvin kaukana molempien sukulaisista, myös kaverit on pääsääntöisesti muualla kun täällä nykyisellä asuinpaikkakunnalla, joten ne kuuluisat tukiverkot puuttuvat. Soitapa siinä mummia hoitamaan lasta päästäksesi miehen työmatkan aikana edes pariksi tunniksi juoksemaan, kun lähin mummi asuu 400 kilometrin päässä. Jep.

Jos sinulla on tuollainen käsitys asiasta, niin parempi, ettet teekkään lapsia.

Mutta oma kokemus oli, että siellä mammakerhoissa kulki naisia, jotka olivat hoitajia, it-alan ihmisiä, opettajia, lääkäreitä, työttömiä ja vaikka mitä. Se ei ollut mikään massa mammaihmisiä, jotka puhuu  uglupugluista. Toki, jos asennoituu muihin naisiin ylemmyydentuntoisesti asenteella, että vain minä olen säilynyt omana persoonana ja te kaikki muut naiset olette jotain mammatyyppi uglupuguineen, ei löydäkkään persoonia ihmisistä, eikä pysty tutustumaan. Ennakkoluulot on pahasta.

Meillä isovanhemmista ei ollut apua, kun yksi oli jo kuollut, yksi sairas ja kaksi asui kaukana. Mutta en tiedä, mihin olisin heitä tarvinnut. En kai minä heille lasta tehnyt.

Lenkkeilystä. Treenasin maratoneille äitiyslomallakin. Juoksurattaat oli oiva keksintö. Taisin juosta parhaat aikani silloin, koska rattaiden kanssa juoksu antoi kunnon vastusta.

Mutta kuten jo alussa kirjoitin, ei kannata tehdä sellaisia asioita, joihin jo etukäteen asennoituu, että muut mammat on ihan taantuneita paskoja ja minä olen se ainoa, joka olen vähän parempi muita ja mitään ei pysty lapsen kanssa tekemään. Ei kukaan lapsi sellaista äitiä edes kaipaa, joten kaikille parempi näin.

Suomessa arvostetaan varhaista itsenäistymistä. Mitä nuorempana muuttaa omilleen, sitä parempi. Aina paranee, jos vanhemmat eivät auta millään tavalla. Suomalainen on ylpeä, jos on muuttanut 16-vuotiaana omilleen eikä vanhemmat ole auttaneet koskaan millään tavalla. Monessa muussa maassa säälittäisiin lasta, joka joutuu omilleen 16-vuotiaana eikä vanhemmatkaan auta. Suomessa on muutettava pois lapsuudenkodista viimeistään 20-vuotiaana, muuten nuoressa on jotain vialla. 

Suomalaisille on myös tärkeää nk katkaista napanuora lapsuudenperheeseen. Joskus voi soitella joo tai käydä kyläilemässä, mutta ei kovin usein. Joka viikko soittaminenkin omille vanhemmille olisi jo aivan liikaa eikä tällaista ihmistä pidetä aikuisena. Saati sitten, että kyläilisi ainakin kerran viikossa ja soittaisi useamman kerran viikossa. Sellainenhan olisi noloa. Monessa muussa maassa taas ollaan paljon tekemisissä sukulaisten kanssa. Eikä vain omien vanhempien ja sisarusten vaan myös isovanhempien, tätien, setien ja serkkujen kanssa. Ei ole lainkaan noloa kerääntyä sunnuntaisin porukalla mamman lihapatojen ääreen.  

Onko siis mikään ihme, että työelämästä muodostuu monelle merkittävä sosiaalisen kanssakäymisen muoto? Ystäviä ja kavereita voi kuitenkin olla, mutta eipä heitäkään jatkuvasti tavata tai pidetä yhteyttä. Kun työelämässä ei enää ole, iskee tyhjyys. 

On meissä suomalaisissa toisenlaisiakin ihmisiä. Niitä, jolla on tapana pitää tiiviisti yhteyttä lapsuudenperheeseen ja muihinkin sukulaisiin täysi-ikäisyyden jälkeenkin. Ei se yhteys mihinkään katkea, vaikka perheeseen syntyisi lapsikin. Tai jäisi työttömäksi.  Tai menettäisi työkykynsä. Jos se on katketakseen, se katkeaa jo paljon aikaisemmin. Kun on itsenäistytty ja napanuora katkaistu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi sellainen.

Olen kyllä niin erakoitunut kuin voi. En osaa /jaksa keskustella kenenkään kanssa. Lapsen takia toki yritän.

Olen myös alkanut pelkäämään kerhoja yms. Pelkään etten ole tarpeeksi sosiaalinen tai normaali että pärjäisin missään.

Musta tuntuu ihan samalta. Luonteeni on muuttunut täysin hoitaessani lasta kotona. Siksipä laitoin hakupaperit kouluihin ja kesäyliopistoon olen menossa, aion myös aloittaa jonkin uuden harrastuksen. Olisihan tämä kotiäitinä olo varmaan ihanaa kun olisi joku hyvä ystävä samassa tilanteessa, niin kuin monella näyttää olevan. Jotkuthan jopa suunnittelevat raskautuvansa samoihin aikoihin bestiksen kanssa.

Tai sit juuri ne omat/miehen vanhemmat, tukiverkottomana välillä kateellisena katson kun naapurin lapsiperheen luo tulee vähän väliä isovanhemmat auttamaan, hoitamaan lapsia, siivoamaan, leikkaamaan nurmikkoa, järjestämään ristiäiset tai synttärit, hoitamaan sairasta lasta ja juhlimaan aina kaikki juhlat. Itse en ole saanut mitään tällaista koskaan, itse asiassa mun vanhemmat ei ole käyneet 10 vuoteen ja miehen vanhemmat 6 vuoteen. Heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Boomereiden isovanhemmuutta parhaimmillaan...

Minä en olisi kateellinen vaan järkyttyisin jos meillä ramppaisi vieraita joka viikko. Voi vitsi kuinka sitä aina verrataan kuinka on naapureissa asiat aina paremmin. Meillä ei ole lapsia enkä ole ikinä kadehtinut naapureitten lapsiperheitä. Olisi järkytys sellaisissa suku kommuuneissa elää, se on kuin avoimet ovet olisi eikä koti tuntuisi kodilta. Haluan itse siivota, hoitaa kaikki hankkimani työmaa tai täytyisi olla tosi sairas jos ei pysty. 

Minullekkin tuo olisi painajainen. Oma tupa, oma lupa. En todellakaan haluaisi, että joku olisi koko ajan siivoamassa meillä tai ajamassa nurmikkoa tai astumassa reviirilleni ja huusholleeraamassa minun kodissani.

Äitini sanoi, että hänen avioliittonsa alkuaika oli rankkaa, kun muuttivat miehen kotitilalle. Siellä oli sitä yhteisöllisyyttä, kun appi ja anoppi sekaantui joka asiaan ja hoisi siivoukset ja muut oman mallin mukaan. Tästä on kai juurtunut ajatus, että meidän koti, meidän reviiri ja vieraat tulee vieraaksi, eikä siivoamaan vaatekomeroitani ja kaivamaan kukkapenkkiäni.

Yhteisöllisyyttä kaipaavat yleensä eniten ne, jotka haluavat yhteisöllisyydestä vain rusinat pullasta. Saavat yhteisöltä aina mitä haluavat, mutta antaisivat yhteisölle vain sen, mitä haluavat. Ei se näin toimi. Yhteisöllisyydessä annat muille sen, mitä he haluavat. Silloinkin, kun et itse tarvitse yhteisöltä vuosiin tai jopa vuosikymmeniin yhtään mitään. Silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi.