En vain jaksa enää elää!
Kolmas raskauskuukausi menossa ja elämä tuntuu menettäneen merkityksensä.
Toivoin tulevani raskaaksi. Kun tulin, aloinkin epäillä ihan kaikkea. Haluanko olla edes lapsen isän kanssa yhdessä, haluanko tätä lasta. Tuntuu, että elämä on loppu, pilalla. Oma mielialani on koko ajan todella alhaalla, en jaksa mennä töihin. Olen vain, en edes ajattele. En pystyisi itseäni tappamaan, mutta ajattelen, että olisi parempi olla kuollut. Mikään tai kukaan ei minua kiinnosta. Olen aivan tyhjä. Pelkään, että kun lapsi syntyy, vihaan sitä. Inhoan itseänikin.
Olen aikaisemmin kärsinyt lievästä masennuksesta ja jätin masennuslääkkeet pois raskaudesta tiedettyäni. Nyt tuntuu, että masennus on palannut entistä pahempana. Neuvolassa tästä puhuin, mutta eipä siihen otettu tosissaan kantaa. Nyt ei kuulemma ole hyväksi lääkkeitä syödä. Tuntuu, ettei kukaan edes halua kuunnella.
Mistä apu, jos terveydenhuolto ei asiaani ota vakavasti? Mitä tekisin?
Kommentit (16)
Soitat heti maanantaiaamuna neuvolaan tai varaat yksityislääkäriltä ajan ja käyt kertomassa tuntemuksistasi. Ei sinun todellakaan tarvitse kärsiä, odotusaika voi olla ihanaa aikaa. Tsemppiä!
Todellakin tarvitset apua, jotta elämä ei näytä noin synkältä! Tuo otsikko jo kertoi paljon :(
Neuvolassakin saisivat kyllä ottaa todesta tällaiset jutut, koska kuitenkin on suuri kynnys yleensäkin kertoa koko asiasta!!
Ota ihmeessä yhteyttä HETI maanantaina jonnekin, missä voivat sinua auttaa!!
VOIMIA & JAKSAMISIA!!!!! Kyllä se elämä vielä hymyilee ja osaat nauttia kasvavasta elämästä sisälläsi!!
Lohtuterveisin: Je_Ni 25+6
Ota heti maanantaina yhteyttä omaan lääkäriisi-nuo neuvolantätit tuppaa välillä olemaan vähän " höpsöjä" , eivätkä välttämättä tiedä kaikkia asioita saati osaa ajatella, näin ainakin meilläpäin-kerro lääkärille tilanteesi ja se, et olet aiemminkin syönyt lääkkeitä masennukseen.
Nuo mielialan vaihtelut ja masennus on kuulunut minulla itsellä molempiin raskauksiin, vaikka en ole aiemmin kärsinyt masennuksesta. hormonitkin vaikuttaa tosi paljon asiaan, elimistössäsi tapahtuu paljon muutoksia nyt. Kuitenkin olen selvinnyt masennuksesta ja loppuraskaudessa olen ollut paljon luottavaisempi tulevaisuutemme suhteen ja rakkaus vauvaa kohtaan on kasvanut, mitä enemmän raskaus on edennyt ja vauvan liikkeet on alkaneet tuntua.(Meilläkin on tosiaan ollut kova halu saada lapsi, mut sit kun olen vihdoin tullut raskaaksi niin on tullut ahdistus siitä miten jaksaa/pärjää ym...)
Toivon sinulle luottavaista mieltä tulevaisuuteen ja onnellista odotusta! Et ole yksin tunteittesi kanssa!
:)
Nyt ensimmäisenä puhut, vaikka miehesi kanssa. Älä jätä häntä ulkopuolelle tässä asiassa. Ajattele mitä kaikkea hyvää hänen kanssaan on ollut ja usko pois kaikkea hyvää tulee vain olemaan. Jaksa uskoa huomiseen!!
Jos et pysty puhumaan miehellesi niin soita tai mene käymään jonkun kaverisi luona tai jonkun perheen jäsenen. Minun mielestäni on tärkeintä nyt heti, että saat purkaa pahaa oloasi pois. Tai kirjoita tänne meille. Minulla ainakin monasti selvittää ajatuksia, kun kirjoitan ne paperille.
Olet ollut tosi rohkea, kun olet jo neuvolassa tästä sanonut. Paskamaista, että ne eivät ole ottaneet sinua juuri kuuleviin korviinsa. Varmastikin olevat kuulleet muidenkin odottajien kertoneen murheistaan eivätkä aina osaa tajuta milloin tosi kyseessä.
Mieti hyviä asioita, uutta elämää sisälläsi, joka on osa sinua. Hänestä tulee sinulle vielä tosi tosi iso ilo ja mahtava asia elämääsi. Sitä ei aina vain jaksa uskoa huonoina hetkinä ja kieltämättä niitä on kaikilla eri asteisina. Näistä asioista vain ei usein puhuta.
Voimia ja kaikkea hyvää toivottaen
Zatu
Tiedätkö, tuo teksti tuli kuin minun suustani 6 viikkoa sitten. Tiedän tasantarkkaan, mistä puhut ja mitä tarkoitat! Olen nyt viikolla 18 raskaana, ja minulla oli aivan samanlaista masennusta ja ajatuksia kuolemasta, erosta, elämäni pilalle menemisestä kuin sinulla nyt. Kaikista pahin aika oli viikkojen 8 ja 12 välillä, ja voin sanoa, ettei ollut helppoa... Elo oli suorastaan helvettiä. En tehnyt mitään muuta kuin itkin, syytin vauvaa kaikesta pahasta olosta ja toivoin kuolevani... Nyt tuntuu kauhealta nuo ajatuksetkin. Parisuhde oli todella kriisissä, minulla on todella ihana ja ymmärtäväinen mies, mutta koville se otti. En uskaltanut ajatella, että masennukseni olisi vain hormonien aiheuttamaa (ei se ihan ollutkaan, asiaan vaikutti mm.se tekijä, että asun kaukana kaikista ystävistäni ja perheestäni). En voi oikeasti sanoin kuvailla sitä olotilaa ja tunteiden kirjoa, mitä läpikävin pohjamudissa ryömiessäni. Olin aivan varma etten selviä siitä hengissä. Tuntui niin toivottomalle.
Kuinka kävikään? Kun viikkoja tuli enemmän mittariin alkoi oloni helpottaa. Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan. Olo parani, jaksoin hymyillä, jaksoin alkaa nauttimaan auringosta ja tulevasta kesästä, parisuhteestani, pienestä pojastani. Hiljalleen aloin taas nauttia elämästä ja paha olo siirtyi pala palalta pois. Vieläkin tulee hetkiä jolloin on vaikeaa, itku on herkässä (olen itsekin vähän masennukseen taipuvainen), mutta voin jo sanoa että hymyilen 90% ajasta ja loput 10% olen masentunut ja itkeskelen. Aikaisemmin oli toisinpäin, 10% oli sitä iloa ja loput surua ja murhetta...
Tässä oli vain minun kokemaa, tiedän miltä sinusta tuntuu ja yritän vain sanoa, että toivoa paremmasta on! Sinun pitää vain olla vahva nyt, jaksaa odottaa hiukan! Aurinko paistaa vielä sinullekin, olen siitä varma. Todella törkeää, että neuvolassa ei otettu masennustasi ja hätääsi todesta, soita lääkärillesi ja pyydä hänen neuvoaan.
Asiat muuttuvat paremmiksi, jaksa tarttua ajatukseen iloisesta ja aurinkoisesta tulevasta. Oikein paljon voimahalauksia sinulle. Muista, ettet ole tunteidesi kanssa yksin, on varmasti monia, jotka ovat saman kokeneet.
Täällä yksi selvinnyt kohtalotoveri, lähettää sinulle roppakaupalla lämpimiä halauksia ja toivottaa parempaa huomista!
Come Clarity 18+0
Kiitos teille kaikille!
Olen kuullut, että ensimmäinen kolmannes olisi se kaikkein pahin aika. Mutta, mietin sitäkin, että jos minulla on ollut masennusta aikaisemminkin jo useita vuosia, niin helpottaako olo ilman lääkkeitä. En tarvitse mitään hehtaarilääkitystä, 0,5-1tbl päivässä riittää ja olen ihan eri ihminen. Olen joskus aikaisemmin kokeillut pärjätä ilman, mutta pari kuukautta siinä menee, kun olen taas aivan pohjassa.
Soittelin teratologiseen tietokeskukseen tuosta käyttämästäni lääkkeestä ja sen kerrottiin olevan suht turvallinen. Ainoastaan huomattu jotain pieniä sydänjuttuja vauvalla, jotka ovat kyllä parantuneet itsestään ja ovat kuulemma sellaisia, joita ei normaaliseurannassa edes huomata. Huomattu vain, kun seurattu tätä lääkettä ja niitäkään ei paljoa ole ollut.
Mutta meneppäs puhumaan tästä lääkärille. Normaali tk lääkäri katsoo pakkausselosteen jossa pyydetään keskustelemaan lääkkeen käytöstä jos on esim. raskaana... ja tuomio on jyrkkä ei. Ei tässä siis tk lääkäristä apua ole. Pitäisi olla joku asiaan erikoistunut (yksityinen?) jolta apua saisi.
Entä, jos ottaisit siihen lääkäriin yhteyttä kuka reseptin on sinulle kirjoittanut? Tai kummiskin sellaiseen pätevämpään lääkäriin, jos näin voi sanoa. Minäkin tiedän ainakin yhden, joka pientä annostusta masennuslääkettä otti raskaana ja täysin terveitä lapsia on saanut.
Soitat heti maanantaina terkkarillesi ja häneltä saat ajan tk-lääkärille, joka laittaa tarvittaessa lähetteen psyk polille, mistä saat asiantuntevan lääkärin apua. Tai sit jos rahaa löytyy, menet yksityiselle psykiatrille, joka tietää lääkkeistä. Kunnallinen puoli on vain siitä hyvä, että saat tarvittaessa lääkityksen mukana terapia käynnit ja ne ilmaisia tk-puolella. Raskaana olevat ja synnyttäneet äidit hoidetaan hyvin ja nopeasti, koska tiedetään hoidon käsittävän myös koko perheen ja lapsen hyvinvoinnin.
Alkuraskaudessa estrogeenit on matalalla ja vaikuttavat varmasti mielialaan. Myös väsymys tekee kepposet. Väsymys helpottaa 16 viikolla, jolloin aurinko alkaa taas palautumaan taivaalle:) Estrogeenit nousevat loppuraskautta kohden, kunnes romahtavat synnytyksen jälkeen minimiiin. Jos olet herkkä hormonivaihteluille, kannattaa varautua synnytyksen jälkeen mielialan laskuun. Joskus estrogeelit jäävät pitkäksi aikaa matalalle ja taso nousee vasta kun lopettaa imetyksen.
Lääkityksen ja terapian lisäksi on hyvä muistaa läheisten tukiverkko. Jos omaiseni asuvat kaukana, pidä yhteyttä puhelimitse. Juttele asiasta miehellesi. Ota hänet mukaan mahdolliseen terapiaan. Paras apu on kuitenkin se läheisten kanssaihmisten tuki. Tulet muuten huomaamaan, että et ole yksin raskausajan ja synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa painija. Jokainen äidiksi kasvava tulee varmasti miettimään omia voimavarojaan jne useammankin kerran.
Voimia sulle!
t.mm
-siinä on mun neuvo ja ohje oman kokemuksen perusteella. Mä olen ite 25. raskausviikolla tällä hetkellä ja koko ajan syönyt masislääkkeitä (Seronil). Vaikeeta on ollut aika ajoin, mutta kun keskittyy siitä päivästä selviämiseen jota parhaillaan elää, niin voimavarat jaksottuu paljon paremmin.
Läheisten tuki on ollut mulle aivan korvaamatonta. Mun mies on ollut helmikuusta asti sairauslomalla masiksen vuoksi, joten häneltä en ole juurikaan tukea ja apua saanut. Onneksi mulla on ympärillä joukko ihmisiä jotka välittää ja joihin voi tukeutua jos tuntuu todella pahalta! Käyn myös psykologin juttusilla kerran-kaksi kuussa ja siitä on ollut aivan todella suuri apu!!!!!!!
Tuo Seronil on siitä hyvä lääke (psyk.polin erityislääkärin mukaan) että sitä voi syödä läpi raskauden sekä imetyksen aikana, tosin annosta joudutaan fiksaamaan hieman pienemmäksi viimeisen raskauskuukauden aikana.
Ota rohkeesti vaan yhteyttä lekuriin äläkä jää yksin ton pahan olon kanssa. Erilaisia lääkevaihtoehtoja kun on nykyään olemassa!
Jaksamista, muista ettet ole yksin, meitä on monta jotka painii samanlaisten ajatusten kanssa!!!!!
suurella välittämisellä ja ymmärryksellä
vimati78 ja vötkäle 24+2
Jos sulla on nyt masennuksen oireita, niin sinun täytyy ehdottomasti päästä neuvolapsykologin puheille. Synnytyksen jälkeisen masennuksen riski kasvaa huomattavasti, jos takana on masennusta ennen raskautta ja varsinkin, jos masennusta esiintyy raskauden aikana.
Ei kannata edes pahemmin neuvotella terveydenhoitajan kanssa, vaan sanot vain haluavasi neuvolapsykologin vastaanotolle ja kerrot syyn. Täysi oikeus sinulla siihen on ja tällaisissa tapauksissa sitä pitää käyttää.
Onnea matkaan, toivottavasti kaikki menee hyvin.
Coe rv 23+0 (ja viittä vaille valmis psykologi)
vielä lisännyt tohon omaan ja kaikkien muidenki sanomisiin että kun sää olet joutunut masennuslääkkeitä syömään aiemminki ja tuntuu ettet voi kauaa hyvin ilman niitä niin sehän voi olla sitäkin ettei sun oma elimistö/aivot tuota tarpeeksi tarvittavia aineita. Ei siis välttämättä kaikki ns. henkistä laatua. Joillakin ihmisillä ei vaan tuo oma kroppa aina toimi niinkuin pitäs ja sille et itse mitään voi. Vähän verrattavissa sokeritautiin ja insuliinin tarpeeseen.
Minäkin olen sitä mieltä, että lääkärille kuin lääkärille kannattaa nyt asiasta puhua, vaikka tk-lääkärille.
Itse olen terveyskeskuksessa hoitajana ja sanoisin, että kyllä meidän alueen raskaanaolevat potilaat ovat saaneet täyden tuen ja kaiken mahdollisen avun niin lääkityksen suhteen kuin psykiatrisen sairaanhoitajan ja psykologin avunkin tarvittaessa. Useimmilla pieni tukilääkitys auttaa pahimman ajan yli.
Oikein paljon voimia ja varmasti sisimmässäsi tiedät, mikä elämän valo sisälläsi kasvaakaan=)
Lilli
Minä en etes saa lapsia ja tämä tuntuu ajoittain vaikealta. Silloin tuntuu, ettei elämässä ole enää mitään. Tässäkö tämä oli? Tulevaisuus siis pelottaa.
Toivon, ettet jää tunteittesi kanssa yksin. Koita ajatella, että tämä on väliaikaista ja asiat kyllä järjestyy. Jos vauvaelämä pelottaa, tukitoimia on paljon. Lapsen voi antaa sijoitukseen vähäksi aikaa, kunnes toivut tais sitten vaikka kokonaan adoptoitavaksi.
Vauvalla on oikeus elämään ja sitä kautta sinulla on tärkeä merkitys. Vaikka et jaksaisikaan olla lapsen elämässä, äiti on aina lapselle tärkeä, oli tämä sitten minkälainen tahansa.
Itse kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta joka tosin alkoi jo kuukausia ennen lapsen syntymää. Meillä neuvolassa kysyttiin heti kun " alakulostani" kerroin, että haluaisinko ajan neuvolapsykologille. Sieltä taas luvattiin kotiapuakin, mutta olin niin väsynyt etten jaksanut edes sellaista ottaa vastaan. Kyllähän sitä kesti, mutta meni onneksi ohitse jossain vaiheessa. Toivoin vain että kumpa olisi joku elämän pikakelausnappi jota painamalla pääsisin aikaan masennuksen jälkeen.
Minullakin on muuten ystävä joka söi koko raskauden ajan mielialalääkkeitä. THänen terve ja tasapainoinen lapsi on nyt tokaluokkalainen.
Voimia!
yritä saada vaikka puhelinaika sinne mielenterveystoimistoon tms. jossa olet aiemmin käynyt!! Sinun kannattaa ehdottomasti aloittaa lääkitys uudestaan. Siitä ei ole niin suurta haittaa!
Olen siis itse myös syönyt ennen raskautta mietoa masennuslääkettä melko pitkään, ja arvelutti, miten käy, kun raskauden alettua lopettelin lääkkeen. Silloin oma psykiatrini sanoi, että soittelet heti, jos olo alkaa pahentua, ja mietitään tilanne uudestaan. Masennuslääkkeistä, itse käytin sitalopram-lääkkeitä, ei ole todettu olevan kehityksellistä haittaa sikiölle! Enemmän on haittaa siitä, että sinä olet masentunut, koska samat tuntemukset välittyvät kyllä vauvallekin!!
Pääteesini siis on, että jos tk:ssa tai neuvolassa eivät ota sinua vakavasti, niin se voi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei yleislääkäreillä tai neuvolan henkilökunnalla ole riittävästi tietoa ja kokemuksia näistä asioista! Pyri ensisijaisesti pääsemään keskustelemaan psykiatrin eli psylokogiaan erikoistuneen lääkärin kanssa!!
Runsaasti haleja ja tsemppiä! Kyllä se aurinko vielä paistaa, tiedät sen itsekin!!
Terkuin Ladie, rv. 16+4
Ota nyt ihmeessä yhteyttä vaikka omaan lääkäriin jos ei neuvolassa tuota sun tilannetta tosissaan otettu. Ei sun tarvi kärsiä vaikka raskaana ootkin. Mulla on ystävä joka kyllä söi masennuslääkkeitä ihan myös raskaana ollessaan. Kolme lasta on saanut ja kaikki on ihan terveitä tapauksia. Lääkärin kanssa vaan sovit annostukset ym. kohdalleen. Ihmetyttää ja suututtaa kyllä todella paljon ettei sua oo neuvolasta käsin autettu!! Voin vaan kuvitella kuin pahalta susta tuntuu.
Jaksamisia!!!