Narsistien aikuiset lapset, mikä on omituisin ajatuksenne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omien rajojen pitäminen on edelleen vaikeaa, ahdistaa että on toiminut liian ankarasti, vaikka asioille olisi hyvä syy miksi toimia niin kuin on toiminut.

Minulla on tätä samaa. Lisäksi tuntuu välillä vaikealta erottaa, mikä esim. omissa menneissä parisuhteissani on ollut väärinkohtelua itseäni kohtaan. Järjellä esim. pystyn kyllä sivusta muiden kohdalla helposti sanomaan milloin kuulostaa siltä että toinen kontrolloi/alistaa/väärinkohtelee, mutta omissa ihmissuhteissani olen siis ollut sokeampi. Tilanteiden pitää mennä aina aika pitkälle, ennen kuin havahdun oikeasti että tämä ei tosiaan ole ok.

Mutta iän ja hyvien ja korjaavien ihmissuhteiden sekä terapian myötä tunnistan väärinkohtelun helpommin ja olen oppinut melko hyvin puolustamaan omia tarpeitani ja rajojani ilman syyllisyyttä. Hakemista se vieläkin joskus hieman toki on.

Omalla vanhemmallani on diagnoosikin, eli en heittele narsistikorttia mutulla.

Oho, miten hän sai diagnoosin? Yleensähän narsisti ei näe itsessään mitään vikaa. Miten siis tuo tutkitaan ja diagnoosi tulee?

up

Sinulla on täysin tyypillinen narsistin uhrin ajatusmaailma ja kysymykset. Et ole narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lapseni kärsii narsistivanhemmasta jo nyt. Jatkuva henkinen väkivalta, mitätöinti, alistaminen, nöyryyttäminen, laiminlyönti, kaiken sen mollaaminen, mikä lapselle on tärkeää (koti, toinen vanhempi, harrastukset, mielenkiinnon kohteet), silmittömät raivokohtaukset, uhkailut eivät kiinnosta ketään eihän sitä voi mitenkään todistaa, lapsihan on aivopesty ja valehtelee, isähän kertoo että rakastaa.

Lapsi on herkkä, syyttää itseään, toivoo, että hänellä olisi joku toisenlainen isä, sellainen kuin muillakin, joka vie futistreeneihin, taputtaa musaopiston konsertissa, on kirkossa kuuntelemassa kuoroesitystä, ottaa syliin ja lohduttaa kun on paha mieli, kysyy, miten menee sen sijaan, että raivoaa, uhkailee, kuulustelee, juo itsensä humalaan, vie piiloon kun olisi harrastusviikonloppu vain sabotoidakseen sen.

Tämä on hirveää, mutta vieraannuttajavanhemmaksi leimattuna mitään en voi tehdä. 

Minä voin ja teinkin. Kieltäydyin antamasta lapsia tuollaiselle isälle. Minulle asetettiin muutamaan kertaan uhkasakkoja oikeudessa, mutta silläkään uhalla en antanut. Sain hirveät velat oikeuskuluista ja menin ihan loppuun viranomaisten kanssa taistellessa, mutta lapseni pelastin.

Mahtavaa, että olet onnistunut tässä taistelussa. Käsittääkseni nykyään ei voi enää näin tehdä, vaan lapsi viedään väkisin viranomaisten toimesta toiselle vanhemmalle, ehkä pahimmassa tapauksessa annetaan huoltajuus. Näin ainakin olen ymmärtänyt uutisista.

Ap

Ulosottomies vie lapsen tapaamiseen ainoastaan oikeuden päätökseelä. Se on aika harvinaista eikä koske muutenkaan yli 12-vuotiaita. Yleensä vain asetetaan ne sakot ja sitten jos ei edelleenkään lapsi mene niin seuraa uusi oikeudenkäynti, jossa päätetään määrätäänkö sakot. Jos on esim perhenuvola tms mukana, jotka näkevät lapsen oikean tilanteen niin harvoin määrätään sakot.

Perheneuvola oli huolissaan siihen saakka, kunnes isä alkoi syyttää aivopesusta ja että lapsi valehtelee. 

Uusi laki lasten huollosta ja toimeenpanolaki myös määräävät, että uhkasakon voi määrätä heti tapaamisista päätettäessä :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omien rajojen pitäminen on edelleen vaikeaa, ahdistaa että on toiminut liian ankarasti, vaikka asioille olisi hyvä syy miksi toimia niin kuin on toiminut.

Minulla on tätä samaa. Lisäksi tuntuu välillä vaikealta erottaa, mikä esim. omissa menneissä parisuhteissani on ollut väärinkohtelua itseäni kohtaan. Järjellä esim. pystyn kyllä sivusta muiden kohdalla helposti sanomaan milloin kuulostaa siltä että toinen kontrolloi/alistaa/väärinkohtelee, mutta omissa ihmissuhteissani olen siis ollut sokeampi. Tilanteiden pitää mennä aina aika pitkälle, ennen kuin havahdun oikeasti että tämä ei tosiaan ole ok.

Mutta iän ja hyvien ja korjaavien ihmissuhteiden sekä terapian myötä tunnistan väärinkohtelun helpommin ja olen oppinut melko hyvin puolustamaan omia tarpeitani ja rajojani ilman syyllisyyttä. Hakemista se vieläkin joskus hieman toki on.

Omalla vanhemmallani on diagnoosikin, eli en heittele narsistikorttia mutulla.

Oho, miten hän sai diagnoosin? Yleensähän narsisti ei näe itsessään mitään vikaa. Miten siis tuo tutkitaan ja diagnoosi tulee?

Eiköhän tämä useimmiten mene niin että henkilö hakeutuu masennuksen tmv. takia hoitoon, jossa sitten pitkän päälle ilmenee että itse on ajanut asiansa ja ihmissuhteensa solmuun.

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on täysin tyypillinen narsistin uhrin ajatusmaailma ja kysymykset. Et ole narsisti.

Et tiedäkään, miten paljon tämä helpottaa tuntemattoman sanomana. Toki ihmiset elämässäni sanovat samaa, mutta se merkitsee eri tavalla, kun joku joka ei minua tunne, sanoo näin. 

Silti pelkään aloituksessa kertomaani. Kirjoittaessani aloitusta se kuulosti järjettömältä ja hullulta, mutta siltä minusta tuntuu ja pelkään sitä.

Kuitenkin, kiitos sinulle <3

Ap

Minä olen diagnosoinut itselläni vuosien varrella suunnilleen kaiken autismista psykopatiaan, kun olen yrittänyt keksiä, että mikä minussa on vialla. Todella pitkään meni ennen kuin uskalsin edes ajatella sitä mahdollisuutta että ehkä vika onkin minun ulkopuolellani. Ajattelin että yritän vain sysätä vastuun omista epäonnistumisistani muille jos etsin syitä muualta. Kun silmät lopulta alkoivat aueta aloin lopulta nähdä kaiken uudesta perspektiivistä. Onnellinen ja tavallinen lapsuuteni oli ollut jotain ihan muuta, eikä minulla ollut todellisuudessa niitä lämpimiä ja läheisiä välejä äitiini, vaikka olin niin luullut kun en paremmasta tiennyt.

Hullua on se, että minun piti tajuta kolme kertaa, että äitini on narsistinen, ennen kuin ajatus jäi päähäni. Ensimmäisen kerran tajusin sen vuosia sitten, mutta sen jälkeen ikään kuin unohdin koko asian ja jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ikään kuin jokin minussa olisi työntänyt tämän tiedon uppeluksiin ja palasin takaisin autopilotille, ja jatkoin elämää vanhaan malliin. Noin kaksi vuotta myöhemmin tajusin saman asian uudelleen, ja ihmettelin että mitä kummaa, enkö minä tiennyt tämän jo joskus aiemminkin? Miksi olen elänyt kuin en tietäisi? Ja sitten sama tapahtui uudelleen! Noin vuosi tuon jälkeen valaistuin taas ja sillä kertaa tieto onneksi jäi pysyväksi, ja aloin viimein toimia sen mukaisesti, eli järjestää elämääni niin että pääsen itsenäistymään oikeasti tuosta ihmisestä. Tämä prosessi on vielä kesken mutta nykyään olen jo paljon paremmassa jamassa. En enää usko että minulla on mitään persoonallisuushäiriötä tai vastaavaa, vaikka ilman vaurioita en lapsuudestani selvinnytkään. En usko että synnyin viallisena, vaan menin rikki vasta myöhemmin, ja hyvästä syystä, en siksi että minussa olisi ollut joku valuvika.

Joskus tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että syytän äitiparkaani, joka on niin paljon minun ahneen ja laiskan lapsensa vuoksi kärsinyt (heh). Muissa ihmissuhteissa on myös vaikeaa tietää, että mikä on normaalia ja mikä ei - uskon usein olevani kohtuuton rajojeni kanssa vaikka järjellä ajateltuna en sitä ole ollut.

Minun vanhemmat ei narsistisia pahimmalla tavalla mutta molemmilla varmaankin piirteitä. Isänpäivänä usein mietin asiaa kun FB-kaverit kirjoittavat kauniisti omista usein edesmenneistä isistään. Että tuollaistakin voi olla. Ne tekstit tuntuu niin käsittämättömiltä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen diagnosoinut itselläni vuosien varrella suunnilleen kaiken autismista psykopatiaan, kun olen yrittänyt keksiä, että mikä minussa on vialla. Todella pitkään meni ennen kuin uskalsin edes ajatella sitä mahdollisuutta että ehkä vika onkin minun ulkopuolellani. Ajattelin että yritän vain sysätä vastuun omista epäonnistumisistani muille jos etsin syitä muualta. Kun silmät lopulta alkoivat aueta aloin lopulta nähdä kaiken uudesta perspektiivistä. Onnellinen ja tavallinen lapsuuteni oli ollut jotain ihan muuta, eikä minulla ollut todellisuudessa niitä lämpimiä ja läheisiä välejä äitiini, vaikka olin niin luullut kun en paremmasta tiennyt.

Hullua on se, että minun piti tajuta kolme kertaa, että äitini on narsistinen, ennen kuin ajatus jäi päähäni. Ensimmäisen kerran tajusin sen vuosia sitten, mutta sen jälkeen ikään kuin unohdin koko asian ja jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ikään kuin jokin minussa olisi työntänyt tämän tiedon uppeluksiin ja palasin takaisin autopilotille, ja jatkoin elämää vanhaan malliin. Noin kaksi vuotta myöhemmin tajusin saman asian uudelleen, ja ihmettelin että mitä kummaa, enkö minä tiennyt tämän jo joskus aiemminkin? Miksi olen elänyt kuin en tietäisi? Ja sitten sama tapahtui uudelleen! Noin vuosi tuon jälkeen valaistuin taas ja sillä kertaa tieto onneksi jäi pysyväksi, ja aloin viimein toimia sen mukaisesti, eli järjestää elämääni niin että pääsen itsenäistymään oikeasti tuosta ihmisestä. Tämä prosessi on vielä kesken mutta nykyään olen jo paljon paremmassa jamassa. En enää usko että minulla on mitään persoonallisuushäiriötä tai vastaavaa, vaikka ilman vaurioita en lapsuudestani selvinnytkään. En usko että synnyin viallisena, vaan menin rikki vasta myöhemmin, ja hyvästä syystä, en siksi että minussa olisi ollut joku valuvika.

Joskus tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että syytän äitiparkaani, joka on niin paljon minun ahneen ja laiskan lapsensa vuoksi kärsinyt (heh). Muissa ihmissuhteissa on myös vaikeaa tietää, että mikä on normaalia ja mikä ei - uskon usein olevani kohtuuton rajojeni kanssa vaikka järjellä ajateltuna en sitä ole ollut.

Voin allekirjoittaa tästä vastauksestasi niin paljon. Itsekin mietin tätä mahdollisuutta päästyäni pois kotoa, mutta työnsin sen vain pois, eihän se nyt niin voi olla. Katkaisin välit muutaman kerran, mutta sitten yritin uudestaan, ajatuksella että olin kohtuuton häntä kohtaan. Olen myös paljon miettinyt, että minulla olisi sitä ja tätä ongelmaa, autismi, asperger, persoonallisuushäiriö jne. Niinhän minä sain kuulla koko nuoruuteni, että olin viallinen.

Ja todellakin tiedän tuon syyllisyyden tunteen, mitä jos kuitenkin minä olen syyllinen. Oma vanhempani myös aina jaksoi muistuttaa, miten hän teki kaiken minun eteeni ja kaikkensa yritti, mutta mikään ei riittänyt. Normaali lapsuus olisi riittänyt. 

Toivon, että pysyt valitsemallasi tiellä ja että asiat kääntyvät sinulle hyvin! Saanko kysyä, että onko äitisi yrittänyt ottaa sinuun yhteyttä välien katkaisun jälkeen ja jos, niin miten? Vai oletko katkaissut välit?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmat ei narsistisia pahimmalla tavalla mutta molemmilla varmaankin piirteitä. Isänpäivänä usein mietin asiaa kun FB-kaverit kirjoittavat kauniisti omista usein edesmenneistä isistään. Että tuollaistakin voi olla. Ne tekstit tuntuu niin käsittämättömiltä.

Tiedän tunteen, joskus jopa mietin, että mikä heitä vaivaa, ehkä jopa hieman pilkallisesti. Sitten muistan, että oma vanhempani ei ollut normaali, jos olisi ollut, itsekin tuntisin samoin. Se saa mielen joskus surulliseksi. Joskus olen todella kyyninen, kun joku selittää lapsuudenperheestään tai miettii, mitähän isä/äiti olisi mieltä tästä. Mietin vain, että mitä väliä sillä on tai heidän tunteillaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen diagnosoinut itselläni vuosien varrella suunnilleen kaiken autismista psykopatiaan, kun olen yrittänyt keksiä, että mikä minussa on vialla. Todella pitkään meni ennen kuin uskalsin edes ajatella sitä mahdollisuutta että ehkä vika onkin minun ulkopuolellani. Ajattelin että yritän vain sysätä vastuun omista epäonnistumisistani muille jos etsin syitä muualta. Kun silmät lopulta alkoivat aueta aloin lopulta nähdä kaiken uudesta perspektiivistä. Onnellinen ja tavallinen lapsuuteni oli ollut jotain ihan muuta, eikä minulla ollut todellisuudessa niitä lämpimiä ja läheisiä välejä äitiini, vaikka olin niin luullut kun en paremmasta tiennyt.

Hullua on se, että minun piti tajuta kolme kertaa, että äitini on narsistinen, ennen kuin ajatus jäi päähäni. Ensimmäisen kerran tajusin sen vuosia sitten, mutta sen jälkeen ikään kuin unohdin koko asian ja jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ikään kuin jokin minussa olisi työntänyt tämän tiedon uppeluksiin ja palasin takaisin autopilotille, ja jatkoin elämää vanhaan malliin. Noin kaksi vuotta myöhemmin tajusin saman asian uudelleen, ja ihmettelin että mitä kummaa, enkö minä tiennyt tämän jo joskus aiemminkin? Miksi olen elänyt kuin en tietäisi? Ja sitten sama tapahtui uudelleen! Noin vuosi tuon jälkeen valaistuin taas ja sillä kertaa tieto onneksi jäi pysyväksi, ja aloin viimein toimia sen mukaisesti, eli järjestää elämääni niin että pääsen itsenäistymään oikeasti tuosta ihmisestä. Tämä prosessi on vielä kesken mutta nykyään olen jo paljon paremmassa jamassa. En enää usko että minulla on mitään persoonallisuushäiriötä tai vastaavaa, vaikka ilman vaurioita en lapsuudestani selvinnytkään. En usko että synnyin viallisena, vaan menin rikki vasta myöhemmin, ja hyvästä syystä, en siksi että minussa olisi ollut joku valuvika.

Joskus tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että syytän äitiparkaani, joka on niin paljon minun ahneen ja laiskan lapsensa vuoksi kärsinyt (heh). Muissa ihmissuhteissa on myös vaikeaa tietää, että mikä on normaalia ja mikä ei - uskon usein olevani kohtuuton rajojeni kanssa vaikka järjellä ajateltuna en sitä ole ollut.

Voin allekirjoittaa tästä vastauksestasi niin paljon. Itsekin mietin tätä mahdollisuutta päästyäni pois kotoa, mutta työnsin sen vain pois, eihän se nyt niin voi olla. Katkaisin välit muutaman kerran, mutta sitten yritin uudestaan, ajatuksella että olin kohtuuton häntä kohtaan. Olen myös paljon miettinyt, että minulla olisi sitä ja tätä ongelmaa, autismi, asperger, persoonallisuushäiriö jne. Niinhän minä sain kuulla koko nuoruuteni, että olin viallinen.

Ja todellakin tiedän tuon syyllisyyden tunteen, mitä jos kuitenkin minä olen syyllinen. Oma vanhempani myös aina jaksoi muistuttaa, miten hän teki kaiken minun eteeni ja kaikkensa yritti, mutta mikään ei riittänyt. Normaali lapsuus olisi riittänyt. 

Toivon, että pysyt valitsemallasi tiellä ja että asiat kääntyvät sinulle hyvin! Saanko kysyä, että onko äitisi yrittänyt ottaa sinuun yhteyttä välien katkaisun jälkeen ja jos, niin miten? Vai oletko katkaissut välit?

Ap

Kiitos tsemppauksesta :)

En ole vielä katkaissut välejä, olen edelleen jossain määrin äidistäni taloudellisesti riippuvainen. Mutta olen saanut työpaikan, säästän rahaa ja järjestelen tätä puolta niin että pääsen lopulta irti taloudellisesta kontrolloinnista ja kiristämisestä. Etäisyyttä olen ottanut myös, ja siihen äitini reagoi ennalta-arvattavasti: sukulaisilta alkoi tulla sellaisia kehotuksia, että minun pitäisi ottaa äitiini yhteyttä useammin, koska hän oli heille puhunut siitä miten huolissaan on minusta, ja urkkii muutenkin kuulumisiani heidän kauttaan. Nyt ihan viime aikoina on selvästi "hooveroinut", on tavatessamme liioitellun kohtelias ja ystävällinen, lahjoo, puhuu omista vaikeuksistaan ja vaivoistaan (yrittää saada minut huolestumaan).

Aika näyttää onko välien katkaisu lopulta välttämätöntä vai onnistuuko pysyvä hyvänpäiväntuttuus. En tiedä mikä reaktio tulee olemaan sitten kun katkaisen liekanarun kokonaan, niin että hän ei voi enää kontrolloida minua rahalla tai muulla. Miten muilla on käynyt kun on katkaissut välit? Onko joku onnistunut pysymään väleissä sellaisella tavalla, joka on itselle hyvä?

On todella vaikeaa uskoa että itsessä ei ehkä olekaan mitään vikaa kun aina on annettu ymmärtää että on huono. Se ajatus tuntuu suorastaan rikolliselta. En usko että kukaan narsisti voisi oikeasti kamppailla tällaisten epäilysten kanssa. Ainahan sanotaan että varmin merkki siitä että ei ole narsisti on se että pelkää olevansa. Narsisti ei moista mieti ja jos diagnoosin saisi, niin olisi siitä ylpeä. Me tiedämme sen mitä sisimmässämme tapahtuu, olemmeko liikkeellä hyvin vai huonoin aikein muita ihmisiä kohtaan.

Mäkin mietin joskus, että onko mussa piilevä pahuus, jota yritän peittää. Jos olisin hyvä, niin eihän mun tarttisi yrittää, vaan olisin sitä luonnostaan? Vaikka joku sanoisi mukavaksi tai hyväksi ihmiseksi, niin saatan miettiä, että ehkä olen vain niin hyvä esittämään ja huijaamaan itseänikin.

Jos joskus käyttäydyn ikävästi, niin mietin että onko se aitoa mua joka tuli esiin, vai vain yksi osa? En osaa arvioida itseäni, koska en tiedä paljonko millekin pitäisi antaa painoarvoa. Jos loukkaan toista, niin olenko yksinkertaisesti paha eikä sitä korjaa mikään hyvä mitä teen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen diagnosoinut itselläni vuosien varrella suunnilleen kaiken autismista psykopatiaan, kun olen yrittänyt keksiä, että mikä minussa on vialla. Todella pitkään meni ennen kuin uskalsin edes ajatella sitä mahdollisuutta että ehkä vika onkin minun ulkopuolellani. Ajattelin että yritän vain sysätä vastuun omista epäonnistumisistani muille jos etsin syitä muualta. Kun silmät lopulta alkoivat aueta aloin lopulta nähdä kaiken uudesta perspektiivistä. Onnellinen ja tavallinen lapsuuteni oli ollut jotain ihan muuta, eikä minulla ollut todellisuudessa niitä lämpimiä ja läheisiä välejä äitiini, vaikka olin niin luullut kun en paremmasta tiennyt.

Hullua on se, että minun piti tajuta kolme kertaa, että äitini on narsistinen, ennen kuin ajatus jäi päähäni. Ensimmäisen kerran tajusin sen vuosia sitten, mutta sen jälkeen ikään kuin unohdin koko asian ja jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ikään kuin jokin minussa olisi työntänyt tämän tiedon uppeluksiin ja palasin takaisin autopilotille, ja jatkoin elämää vanhaan malliin. Noin kaksi vuotta myöhemmin tajusin saman asian uudelleen, ja ihmettelin että mitä kummaa, enkö minä tiennyt tämän jo joskus aiemminkin? Miksi olen elänyt kuin en tietäisi? Ja sitten sama tapahtui uudelleen! Noin vuosi tuon jälkeen valaistuin taas ja sillä kertaa tieto onneksi jäi pysyväksi, ja aloin viimein toimia sen mukaisesti, eli järjestää elämääni niin että pääsen itsenäistymään oikeasti tuosta ihmisestä. Tämä prosessi on vielä kesken mutta nykyään olen jo paljon paremmassa jamassa. En enää usko että minulla on mitään persoonallisuushäiriötä tai vastaavaa, vaikka ilman vaurioita en lapsuudestani selvinnytkään. En usko että synnyin viallisena, vaan menin rikki vasta myöhemmin, ja hyvästä syystä, en siksi että minussa olisi ollut joku valuvika.

Joskus tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että syytän äitiparkaani, joka on niin paljon minun ahneen ja laiskan lapsensa vuoksi kärsinyt (heh). Muissa ihmissuhteissa on myös vaikeaa tietää, että mikä on normaalia ja mikä ei - uskon usein olevani kohtuuton rajojeni kanssa vaikka järjellä ajateltuna en sitä ole ollut.

Voin allekirjoittaa tästä vastauksestasi niin paljon. Itsekin mietin tätä mahdollisuutta päästyäni pois kotoa, mutta työnsin sen vain pois, eihän se nyt niin voi olla. Katkaisin välit muutaman kerran, mutta sitten yritin uudestaan, ajatuksella että olin kohtuuton häntä kohtaan. Olen myös paljon miettinyt, että minulla olisi sitä ja tätä ongelmaa, autismi, asperger, persoonallisuushäiriö jne. Niinhän minä sain kuulla koko nuoruuteni, että olin viallinen.

Ja todellakin tiedän tuon syyllisyyden tunteen, mitä jos kuitenkin minä olen syyllinen. Oma vanhempani myös aina jaksoi muistuttaa, miten hän teki kaiken minun eteeni ja kaikkensa yritti, mutta mikään ei riittänyt. Normaali lapsuus olisi riittänyt. 

Toivon, että pysyt valitsemallasi tiellä ja että asiat kääntyvät sinulle hyvin! Saanko kysyä, että onko äitisi yrittänyt ottaa sinuun yhteyttä välien katkaisun jälkeen ja jos, niin miten? Vai oletko katkaissut välit?

Ap

Kiitos tsemppauksesta :)

En ole vielä katkaissut välejä, olen edelleen jossain määrin äidistäni taloudellisesti riippuvainen. Mutta olen saanut työpaikan, säästän rahaa ja järjestelen tätä puolta niin että pääsen lopulta irti taloudellisesta kontrolloinnista ja kiristämisestä. Etäisyyttä olen ottanut myös, ja siihen äitini reagoi ennalta-arvattavasti: sukulaisilta alkoi tulla sellaisia kehotuksia, että minun pitäisi ottaa äitiini yhteyttä useammin, koska hän oli heille puhunut siitä miten huolissaan on minusta, ja urkkii muutenkin kuulumisiani heidän kauttaan. Nyt ihan viime aikoina on selvästi "hooveroinut", on tavatessamme liioitellun kohtelias ja ystävällinen, lahjoo, puhuu omista vaikeuksistaan ja vaivoistaan (yrittää saada minut huolestumaan).

Aika näyttää onko välien katkaisu lopulta välttämätöntä vai onnistuuko pysyvä hyvänpäiväntuttuus. En tiedä mikä reaktio tulee olemaan sitten kun katkaisen liekanarun kokonaan, niin että hän ei voi enää kontrolloida minua rahalla tai muulla. Miten muilla on käynyt kun on katkaissut välit? Onko joku onnistunut pysymään väleissä sellaisella tavalla, joka on itselle hyvä?

On todella vaikeaa uskoa että itsessä ei ehkä olekaan mitään vikaa kun aina on annettu ymmärtää että on huono. Se ajatus tuntuu suorastaan rikolliselta. En usko että kukaan narsisti voisi oikeasti kamppailla tällaisten epäilysten kanssa. Ainahan sanotaan että varmin merkki siitä että ei ole narsisti on se että pelkää olevansa. Narsisti ei moista mieti ja jos diagnoosin saisi, niin olisi siitä ylpeä. Me tiedämme sen mitä sisimmässämme tapahtuu, olemmeko liikkeellä hyvin vai huonoin aikein muita ihmisiä kohtaan.

Omasta kokemuksesta sanon, että katkaise välit. Itse olin huonossa taloudellisessa tilanteessa kun katkaisin välit ja hän käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen. 

Kun itse otin etäisyyttä, sain sukulaisilta ja perhetutuilta juuri samanlaisia viestejä, vanhempani yritti vain kaikkensa auttaa minua, mietti vain minun parastani, niin ei todellakaan ollut. Urkki asioitani muilta ja lopulta jouduin katkaisemaan välit koko sukuuni, he olivat aivan vanhempani pauloissa. Äitisi tekee samaa kuin vanhempani; verhoaa kontrollointinsa huoleen ja äidinrakkauteen. Siitä monet eivät näe läpi.

Kun itse katkaisin välit pari kertaa hetkeksi, hän noudatti samaa kaavaa kuin äitisi, oli yltiökohtelias ja kiltti ja "huolissaan" asioistani ja halusi auttaa kaikin tavoin. Tehdään juuri niinkuin minä haluan. Sitä kesti ensimmäisellä kerralla viikon verran kunnes palattiin samaan vanhaan, toisella kerralla jo kuukauden verran. Yritti myös lahjoa minua, hän iski juuri siihen vaikeaan kohtaan, huonoon taloudelliseen tilanteeseen. 

Kerron tämän nyt tunnistamisenkin pelossa. Isovanhempani olivat syntymäni jälkeen säästäneet minulle yli 10 000e rahaa, mutta tili oli vanhempani nimissä. Tällä rahastolla hän kiristi ja yritti lahjoa minua, pari kertaa siihen lankesin. Saisin rahaston, kunhan nyt tulisin keskustelemaan hänen kanssaan. Minä menin, mutta sanomattakin selvää, etten rahastoani saanut, en ollut ansainnut sitä vielä käytökseni takia, hän päättää kun olen valmis. Rahastoni jäi hänelle, en sitä tule koskaan saamaan. Yrittää vieläkin saada minut palaamaan sen avulla, tällä kertaa ihan varmasti sen antaa minulle, puhutaan asioista ja edetään juuri niin paljon tai vähän kuin minä haluan. Joka kerta sama laulu.

Kerron mitä tapahtui, kun katkaisin välit häneen lopullisesti. Sain alkuun monta sähköpostia, tekstiviestiä ja Facebookissa viestejä häneltä. Tehdään juuri niinkuin haluan, hän on huolissaan, voivoi kun on sitä ja tätä terveyshuolta, sovitaan asiat, hän ei halua menettää minua, olen tärkeä hänelle jne. Kun estin hänet somessa ja vaihdoin numeroni, valjasti kaikki sukulaiset ja perhetutut laittamaan minulle viestejä, joten lopulta poistin sometilini. Tämän jälkeen kerran oveni takana olivat poliisit. He kertoivat, että minua pidetään kuulemma vastoin tahtoani asunnossa ja olen pahoinpidelt y mieheni toimesta. Vanhempani oli soittanut tällaisen puhelun hätäkeskukseen. 

Sen jälkeen hän lähetteli kirjeitä ja lähettää niitä vieläkin. En koskaan ole vastannut hänelle mihinkään. Välillä uhkailee minua kirjeissä, välillä lahjoo, välillä itkee kohtaloaan niissä. Mutta jokaisessa kirjeessä syyttää miestäni tilanteesta, hän on aivopessyt minut häntä vastaan, mieheni pahoinpitel ee minua, mieheni on narsisti, mieheni on kaiken pahan alku ja juuri ja hän on uhri. Viime kirjeessä tämä kyllä muuttui, nyt olisi hyväksynyt mieheni osaksi perhettä. Luuli varmaan, että nyt juoksen riemusta kiljuen takaisin.

Yritin monta kertaa olla väleissä, mutta mikään ei riittänyt, koska en tehnyt kuten hän halusi ja uskalsin sanoa vastaan hänelle, uskalsin pitää puoliani. 

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että tällaisen vanhemman kanssa ei voi olla väleissä. Kun olin, pelkäsin jopa mennä suihkuun, jos vanhempani soittaa. Jos sanoin olleeni suihkussa, syytti minua valehtelusta ja haukkui h* oraksi, joka valehtelee hänelle minkä ehtii.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen diagnosoinut itselläni vuosien varrella suunnilleen kaiken autismista psykopatiaan, kun olen yrittänyt keksiä, että mikä minussa on vialla. Todella pitkään meni ennen kuin uskalsin edes ajatella sitä mahdollisuutta että ehkä vika onkin minun ulkopuolellani. Ajattelin että yritän vain sysätä vastuun omista epäonnistumisistani muille jos etsin syitä muualta. Kun silmät lopulta alkoivat aueta aloin lopulta nähdä kaiken uudesta perspektiivistä. Onnellinen ja tavallinen lapsuuteni oli ollut jotain ihan muuta, eikä minulla ollut todellisuudessa niitä lämpimiä ja läheisiä välejä äitiini, vaikka olin niin luullut kun en paremmasta tiennyt.

Hullua on se, että minun piti tajuta kolme kertaa, että äitini on narsistinen, ennen kuin ajatus jäi päähäni. Ensimmäisen kerran tajusin sen vuosia sitten, mutta sen jälkeen ikään kuin unohdin koko asian ja jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ikään kuin jokin minussa olisi työntänyt tämän tiedon uppeluksiin ja palasin takaisin autopilotille, ja jatkoin elämää vanhaan malliin. Noin kaksi vuotta myöhemmin tajusin saman asian uudelleen, ja ihmettelin että mitä kummaa, enkö minä tiennyt tämän jo joskus aiemminkin? Miksi olen elänyt kuin en tietäisi? Ja sitten sama tapahtui uudelleen! Noin vuosi tuon jälkeen valaistuin taas ja sillä kertaa tieto onneksi jäi pysyväksi, ja aloin viimein toimia sen mukaisesti, eli järjestää elämääni niin että pääsen itsenäistymään oikeasti tuosta ihmisestä. Tämä prosessi on vielä kesken mutta nykyään olen jo paljon paremmassa jamassa. En enää usko että minulla on mitään persoonallisuushäiriötä tai vastaavaa, vaikka ilman vaurioita en lapsuudestani selvinnytkään. En usko että synnyin viallisena, vaan menin rikki vasta myöhemmin, ja hyvästä syystä, en siksi että minussa olisi ollut joku valuvika.

Joskus tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että syytän äitiparkaani, joka on niin paljon minun ahneen ja laiskan lapsensa vuoksi kärsinyt (heh). Muissa ihmissuhteissa on myös vaikeaa tietää, että mikä on normaalia ja mikä ei - uskon usein olevani kohtuuton rajojeni kanssa vaikka järjellä ajateltuna en sitä ole ollut.

Voin allekirjoittaa tästä vastauksestasi niin paljon. Itsekin mietin tätä mahdollisuutta päästyäni pois kotoa, mutta työnsin sen vain pois, eihän se nyt niin voi olla. Katkaisin välit muutaman kerran, mutta sitten yritin uudestaan, ajatuksella että olin kohtuuton häntä kohtaan. Olen myös paljon miettinyt, että minulla olisi sitä ja tätä ongelmaa, autismi, asperger, persoonallisuushäiriö jne. Niinhän minä sain kuulla koko nuoruuteni, että olin viallinen.

Ja todellakin tiedän tuon syyllisyyden tunteen, mitä jos kuitenkin minä olen syyllinen. Oma vanhempani myös aina jaksoi muistuttaa, miten hän teki kaiken minun eteeni ja kaikkensa yritti, mutta mikään ei riittänyt. Normaali lapsuus olisi riittänyt. 

Toivon, että pysyt valitsemallasi tiellä ja että asiat kääntyvät sinulle hyvin! Saanko kysyä, että onko äitisi yrittänyt ottaa sinuun yhteyttä välien katkaisun jälkeen ja jos, niin miten? Vai oletko katkaissut välit?

Ap

Kiitos tsemppauksesta :)

En ole vielä katkaissut välejä, olen edelleen jossain määrin äidistäni taloudellisesti riippuvainen. Mutta olen saanut työpaikan, säästän rahaa ja järjestelen tätä puolta niin että pääsen lopulta irti taloudellisesta kontrolloinnista ja kiristämisestä. Etäisyyttä olen ottanut myös, ja siihen äitini reagoi ennalta-arvattavasti: sukulaisilta alkoi tulla sellaisia kehotuksia, että minun pitäisi ottaa äitiini yhteyttä useammin, koska hän oli heille puhunut siitä miten huolissaan on minusta, ja urkkii muutenkin kuulumisiani heidän kauttaan. Nyt ihan viime aikoina on selvästi "hooveroinut", on tavatessamme liioitellun kohtelias ja ystävällinen, lahjoo, puhuu omista vaikeuksistaan ja vaivoistaan (yrittää saada minut huolestumaan).

Aika näyttää onko välien katkaisu lopulta välttämätöntä vai onnistuuko pysyvä hyvänpäiväntuttuus. En tiedä mikä reaktio tulee olemaan sitten kun katkaisen liekanarun kokonaan, niin että hän ei voi enää kontrolloida minua rahalla tai muulla. Miten muilla on käynyt kun on katkaissut välit? Onko joku onnistunut pysymään väleissä sellaisella tavalla, joka on itselle hyvä?

On todella vaikeaa uskoa että itsessä ei ehkä olekaan mitään vikaa kun aina on annettu ymmärtää että on huono. Se ajatus tuntuu suorastaan rikolliselta. En usko että kukaan narsisti voisi oikeasti kamppailla tällaisten epäilysten kanssa. Ainahan sanotaan että varmin merkki siitä että ei ole narsisti on se että pelkää olevansa. Narsisti ei moista mieti ja jos diagnoosin saisi, niin olisi siitä ylpeä. Me tiedämme sen mitä sisimmässämme tapahtuu, olemmeko liikkeellä hyvin vai huonoin aikein muita ihmisiä kohtaan.

Omasta kokemuksesta sanon, että katkaise välit. Itse olin huonossa taloudellisessa tilanteessa kun katkaisin välit ja hän käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen. 

Kun itse otin etäisyyttä, sain sukulaisilta ja perhetutuilta juuri samanlaisia viestejä, vanhempani yritti vain kaikkensa auttaa minua, mietti vain minun parastani, niin ei todellakaan ollut. Urkki asioitani muilta ja lopulta jouduin katkaisemaan välit koko sukuuni, he olivat aivan vanhempani pauloissa. Äitisi tekee samaa kuin vanhempani; verhoaa kontrollointinsa huoleen ja äidinrakkauteen. Siitä monet eivät näe läpi.

Kun itse katkaisin välit pari kertaa hetkeksi, hän noudatti samaa kaavaa kuin äitisi, oli yltiökohtelias ja kiltti ja "huolissaan" asioistani ja halusi auttaa kaikin tavoin. Tehdään juuri niinkuin minä haluan. Sitä kesti ensimmäisellä kerralla viikon verran kunnes palattiin samaan vanhaan, toisella kerralla jo kuukauden verran. Yritti myös lahjoa minua, hän iski juuri siihen vaikeaan kohtaan, huonoon taloudelliseen tilanteeseen. 

Kerron tämän nyt tunnistamisenkin pelossa. Isovanhempani olivat syntymäni jälkeen säästäneet minulle yli 10 000e rahaa, mutta tili oli vanhempani nimissä. Tällä rahastolla hän kiristi ja yritti lahjoa minua, pari kertaa siihen lankesin. Saisin rahaston, kunhan nyt tulisin keskustelemaan hänen kanssaan. Minä menin, mutta sanomattakin selvää, etten rahastoani saanut, en ollut ansainnut sitä vielä käytökseni takia, hän päättää kun olen valmis. Rahastoni jäi hänelle, en sitä tule koskaan saamaan. Yrittää vieläkin saada minut palaamaan sen avulla, tällä kertaa ihan varmasti sen antaa minulle, puhutaan asioista ja edetään juuri niin paljon tai vähän kuin minä haluan. Joka kerta sama laulu.

Kerron mitä tapahtui, kun katkaisin välit häneen lopullisesti. Sain alkuun monta sähköpostia, tekstiviestiä ja Facebookissa viestejä häneltä. Tehdään juuri niinkuin haluan, hän on huolissaan, voivoi kun on sitä ja tätä terveyshuolta, sovitaan asiat, hän ei halua menettää minua, olen tärkeä hänelle jne. Kun estin hänet somessa ja vaihdoin numeroni, valjasti kaikki sukulaiset ja perhetutut laittamaan minulle viestejä, joten lopulta poistin sometilini. Tämän jälkeen kerran oveni takana olivat poliisit. He kertoivat, että minua pidetään kuulemma vastoin tahtoani asunnossa ja olen pahoinpidelt y mieheni toimesta. Vanhempani oli soittanut tällaisen puhelun hätäkeskukseen. 

Sen jälkeen hän lähetteli kirjeitä ja lähettää niitä vieläkin. En koskaan ole vastannut hänelle mihinkään. Välillä uhkailee minua kirjeissä, välillä lahjoo, välillä itkee kohtaloaan niissä. Mutta jokaisessa kirjeessä syyttää miestäni tilanteesta, hän on aivopessyt minut häntä vastaan, mieheni pahoinpitel ee minua, mieheni on narsisti, mieheni on kaiken pahan alku ja juuri ja hän on uhri. Viime kirjeessä tämä kyllä muuttui, nyt olisi hyväksynyt mieheni osaksi perhettä. Luuli varmaan, että nyt juoksen riemusta kiljuen takaisin.

Yritin monta kertaa olla väleissä, mutta mikään ei riittänyt, koska en tehnyt kuten hän halusi ja uskalsin sanoa vastaan hänelle, uskalsin pitää puoliani. 

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että tällaisen vanhemman kanssa ei voi olla väleissä. Kun olin, pelkäsin jopa mennä suihkuun, jos vanhempani soittaa. Jos sanoin olleeni suihkussa, syytti minua valehtelusta ja haukkui h* oraksi, joka valehtelee hänelle minkä ehtii.

Ap

Kiitos kun kerrot kokemuksistasi. Vanhempasi käyttäytyy törkeästi. Äitini metodit ovat ainakin tähän asti olleet "pehmeämpiä", eli esimerkiksi avoimen käskemisen ja haukkumisen sijasta hän kertoo minulle, että voin toki tehdä niin kuin itse haluan, mutta sitten kuitenkin pienin ivallisin kommentein tekee selväksi, että tein väärin jne. Sukulaisille puhuu miten häntä surettaa kun en käy kylässä, mutta kun menen kylään hän saattaa esimerkiksi ryhtyä nukkumaan ja osoittaa muilla tavoin että en ole tervetullut. Samoin tämä että urkkii muiden kautta kuulumisiani, mutta tavatessamme puhuu vain omia asioitaan eikä kysy minulta, että mitä minulle kuuluu. Ja vaikka mitä muuta. Aika tosiaan tulee näyttämään, kuinka kauas tuo mummeli täytyy työntää.

Koko ikäni olen saanut kuulla kuinka olen laiska ja ahne, "marille" kaikki. Olen mitätön ja surkea. Osaamaton ja pelkkä taakka.

Viime päivinä samoja miettinyt kuin ap, jos se olenkin minä, joka on narsisti ja manipuloija, paha.

Omista maneereista tajusin heittäytyväni uhrin rooliin vaikka kaikki on hyvin. Wtf?

Mistä toi tulee? Ei minulla ole syytä mitään uhriutumiseen. Olen vastuussa omista valinnoista ja teoista, tämän olen tajunnut jo pentuna joten miksi käyttäydyn kuin uhri?

Olen järkeillyt sitä niin että se on opittu malli. En tiedä onko se oikein vaan yritänkö nyt kuitenkin sysätä syytä jollekkin toiselle omasta huonosta käyttäytymismallista?

Tietoisesti hakeutunut pois itse kasvattamastani tavasta. Aika hukassa ja jatkan silti poistumista tavoista johon en halua jäädä.

Mitä on se normaali lähimmäisen rakkaus? Otan siitä selvän muutaman vuoden päästä. Ehkä. Tai sit en. En luota ihmisiin koska en luota itseeni.

Mun molemmat vanhemmat ovat, jos eivät narsisteja, niin ainakin hyvin vahvat narsistiset piirteet omaavia. Perhe-elämämme oli omituista teatteria ja pelaamista. Kasvoin myrkyllisessä ilmapiirissä ja opin pitämään sitä normaalina. Välejä en yrityksistä huolimatta onnistunut katkaisemaan ja vahinko oli sitä paitsi jo tapahtunut, joten otin heidän kanssaan sen roolin minkä mallista olen oppinut ja leikin mukana.

-36 jatkaa luettuaan oman kirjoituksensa.

Lopussa on selvä uhriutuminen.

Tarkoitin, kun olen muutaman vuoden eli jonkun ajan päästä elänyt elämääni ja toivottavasti onnistunut muuttamaan tapaani toimia, selvittää lähimmäisen rakkautta. Sen tietää sitten miten tässä on käynyt. Piste.

Olen vastuussa itsestäni ja teostani. Uhrin, mitättömyyden ja surkeuden ympyrä, on lopetettava.

Vain itse voin tehdä sen ja se vaatii rohkeutta epäonnistua.

"Voit joko tehdä tai olla tekemättä. Mitään yritystä ei ole" -Yoda

Vierailija kirjoitti:

En ole käynyt, en osaa luottaa terapeutteihin. Teininä kävin vanhempani pakottaman terapiassa, koska "olen aivan sekaisin, eikä hän jaksa minua ja olen tyhmä/hullu" jne. Vei minut väkisin myös johonkin ÄO-testeihin ja suuttui, kun pärjäsin hyvin ja joillakin osa-alueille keskimääräistä paremmin.

Terapiaan tuli aina mukaan ja hän vastaili puolestani terapeutille, minä istuin hiljaa vieressä. Kerran terapeutti sitten sanoi, että mitäs jos annetaan x vastata ihan itse. Siihen hän vastasi, ettei tarvitse, hän tietää kyllä. Muistan vieläkin sen kamalan tunteen, kun terapeutti puhui silti minulle vanhempani ohi. Se katse, jonka sain vanhemmaltani, en voinut kuin myötäillä hänen mielipidettään. Silti tuon käyntikerran jälkeen hän huusi minulle koko päivän, miten olin nolannut hänet ja pakotin terapeutin ohittamaan hänet. 

Minulla ei oikeastaan ollut ketään, vanhempani oli yh ja oli kietonut koko suvun pikkusormensa ympärille, kaikki aina voivottelivat kun hänellä on niin rankkaa kun olen tällainen. 

Totta puhuen en tiedä, miten selvisin näinkin selväjärkisenä. Luulen, että se pelasti paljon, kun tapasin mieheni jo nuorena, hän auttoi minua pääsemään irti vanhemmastani, kun näki todella nopeasti mitä kotonani tapahtui. Myös muutamat hyvät ystävät auttoivat minua pärjäämään.

Silti usein mietin, että en ole kovinkaan selväjärkinen tai pärjää hyvin. Minulla on todella paljon erilaisia traumoja ja vaikeuksia tunteiden käsittelyssä ja patoankin niitä sisääni.

Kiitos sinulle <3

Ap

Ap, mulla on ihan samat kokemukset. Äiti käytti yksityisellä psykologilla yli vuoden verran, koska olin ”vaikea lapsi”. En koskaan tavannut psykologia yksin, vaan äiti oli aina mukana ja käynnit olivat pelkästään sitä, kun äiti haukkui minua. Psykologi välillä yritti rajata äitiä, mutta hän ei ottanut kuullakseen. Psykologi teki tosi väärin, kun antoi käyntien jatkua. Ne eivät olleet muuta kuin raakaa henkistä pahoinpitelyä.

Minäkin tapasin mieheni nuorena ja se on varmasti ollut portti hyvään elämään. Ulkoisesti elän ihan tavallista, keskiluokkaista elämää. Sisäisesti olen tosi epävarma ja helposti syytän itseäni. Pelkään konflikteja ja näen aina vian itsessäni. Tilanteet saavat mennä tosi pitkälle, ennen kuin osaan puolustautua.

MInä en tiedä missä  vika loppujenlopuksi, mutta minulle lapsuudessa tehtiin selväksi kuinka huono olen eikä minusta tule koskaan mitään  ja kuinka pitäisi olla kuten muut , ja tuota toitotettiin koko lapsuuden ajan.

Nyt sitte 45 vuotiaana edelleenkään en tiedä yhtään mitä minun pitäisi olla tai mitä haluaisin. Töissä olen  mutten omalla allalla kun en edes tiedä omaa alaa.  Perhettä en edes uskalla harkita jos periytys nuo samat tavat sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omien rajojen pitäminen on edelleen vaikeaa, ahdistaa että on toiminut liian ankarasti, vaikka asioille olisi hyvä syy miksi toimia niin kuin on toiminut.

Minulla on tätä samaa. Lisäksi tuntuu välillä vaikealta erottaa, mikä esim. omissa menneissä parisuhteissani on ollut väärinkohtelua itseäni kohtaan. Järjellä esim. pystyn kyllä sivusta muiden kohdalla helposti sanomaan milloin kuulostaa siltä että toinen kontrolloi/alistaa/väärinkohtelee, mutta omissa ihmissuhteissani olen siis ollut sokeampi. Tilanteiden pitää mennä aina aika pitkälle, ennen kuin havahdun oikeasti että tämä ei tosiaan ole ok.

Mutta iän ja hyvien ja korjaavien ihmissuhteiden sekä terapian myötä tunnistan väärinkohtelun helpommin ja olen oppinut melko hyvin puolustamaan omia tarpeitani ja rajojani ilman syyllisyyttä. Hakemista se vieläkin joskus hieman toki on.

Omalla vanhemmallani on diagnoosikin, eli en heittele narsistikorttia mutulla.

Oho, miten hän sai diagnoosin? Yleensähän narsisti ei näe itsessään mitään vikaa. Miten siis tuo tutkitaan ja diagnoosi tulee?

Tätä minäkin jäin miettimään, ja lisäksi sitä, kuinka narsistin lapsi on saanut tietää vanhempansa diagnoosista?