Lue keskustelun säännöt.
Miten tämän nyt korjaa: lipsautin poikani tyttöystävälle, että oli raskasta olla nuori äiti ja nyt poikani on vihoissaan
06.02.2020 |
Poikani (20 v.) oli tyttöystävänsä kanssa viikonloppuna käymässä kotona kohta 3 viikkoa sitten. Tyttöystävä katseli ihastellen poikani lapsuuskuvia, joita minulla on 8 kpl makuuhuoneessa lipaston päällä. Sitten hän vain totesi, että toivottavasti heidän vauvasta tulee yhtä söpö. Henkäisin syvään ja kysyin, ethän ole raskaana. Hän vastasi nauraen, että ei varmasti ole. Sitten jotenkin vain huomaamattani aloin helpottuneena paasata, että hyvä, sillä teillä on paras nuoruus menossa ja on todella raskasta yrittää selviytyä vauvan kanssa ilman kunnon työtä ja koulutusta. Tuli siinä sanottua muutama sana siitäkin, että köyhyyden keskelle ei kannata lapsia tehdä, kuten minä tyhmyyksissäni tein.
Tyttö oli mennyt kertomaan kaiken pojalleni ilmeisesti la-su-yönä, koska su-aamuna pakkasivat vähin äänin tavaransa ja poikani lähtiessään huusi, että oliko niin vaikeaa salata totuutta 20 vuotta ja toivoa, ettei häntä olisi.
En ole ikinä, siis ikinä, poikani kuullen puhunut tuollaisia. Olen aina sanonut, että ihanaa, kun olet olemassa ja hyvin on pärjätty kaksistaan. Olin 18-vuotias, juuri lukion yo-kirjoituksiin lukemassa, kun aloin oksennella päivittäin. Luulin sen johtuvan stressistä, koska menkatkin jäi pois. Kävin koulun terkkarillakin oksentelun takia, ja hänkin epäili sen johtuvan stressistä, koska söin e-pillereitä. Oksentelu loppui kirjoitusten jälkeen. Huhtikuussa maha oli jo niin iso, että tiesin varmuudella olevani raskaana ennenkuin vein pissanäytteen terveyskeskukseen. Kerroin tulevalle isälle vasta tuloksen varmistuttua. Meillä oli tapailusuhde, eikä se poika halunnut isäksi. Hän oli hakemassa yliopistoon ja sanoi, että jos minä en teetä aborttia, niin hän voi yrittää maksaa elatusmaksuja, mutta isäksi ei ala. En voinut teettää aborttia, koska raskaus oli huhtikuussa jo viikolla 20, kun tulos tuli.
Ihanan pojan sain rv 38. En voi kuvitellakaan elämää ilman häntä, mutta ne alkuvuodet oli vaikeita. Asuttiin ensin äitini luona, mistä ei tullut mitään, koska hän oli koko ajan ohjeistamassa vauvanhoidossa ja kaikessa. Lisäksi hänellä oli tapana huokailla isoon ääneen: ”voi tyttörukka, minkä elämällesi teit”. Muutettiin vuokralle kamalaan murjuun, eikä rahat riittäneet mihinkään, ei edes bussilippuun. Hyvänä puolena hyvä kunto, kun kävelin esim. neuvolaan tai sossuun lähes viikoittain 7 km yhteen suuntaan keskustaan, yhteensä 14 km. Kouluun pääsy oli pelastus, kun poika oli 2 v. Päätin opiskella lähihoitajaksi, koska ammattikorkeakoulussa olisi kestänyt niin pitkään ja olin rahaton ja halusin nopeasti palkkatyöhön. Vuorotyössä kitkuttelin vuosia, vein lasta ensin vuoropäiväkotiin ja myöhemmin joko äidilleni tai ystävälleni yöksi tai illaksi, koska olin usein rahan takia iltoja/viikonloppuja/juhlapyhiä/öitä töissä. Meidän tilanne helpottui oikeastaan vasta sitten, kun kohtasin nykyisen mieheni 8 vuotta sitten, poika oli silloin jo 12. Ihana, lempeä mies on huolehtinut harrastuksiin viemisestä ja ruuan pöytään silloin kun olen ollut iltoja tai öitä poissa kotoa. Ja olen pystynyt työn ohessa opiskelemaankin. Että sikäli tämä ei ole mikään itkutarina.
Mutta kyllä harmittaa, kun poika ei vastaa viesteihin, ei puheluihin. Pelkään, että katkeaa välit kokonaan. Pelkään myös, miten tämä vaikuttaa häneen mielenterveydellisesti, jos luulee, että olen koko ikänsä valehdellut/huijannut. Hänellä on jonkin verran temperamenttia, eli huoli voi olla aiheellinen, että ei anna anteeksi. Mitä voisi yrittää niiden tekstiviestien lisäksi?
Kommentit (18)
Onpas sulla herkkänahkainen poika. Mä olen 18-v tyttärelle kertonut ihan raatorehellisesti, minkälaista äitiys on, ja se on tainnut olla paras ehkäisyvalistus ikinä. Mitäs on kysellyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna olla, jätkällä on mielenterveysongelma. Kyllä se näyttäytyy taas kun on jotain vailla.
Nuo ongelmat kulkevat suvussa.
Itselleen hän hallaa tekee, anna poikasi jutella asiasta kavereidensa ja tyttiksensä kanssa. Rauhoittuu ajan kanssa. Vähintään ikä viisastuttaa. Typerintä olisi jos nyt alkaisit valehtelemaan tai ottamaan sanojasi takaisin. Minäkin tiedän syntymäni olleen raskas asia, etenkin yksinhuoltajalle. Ei haittaa missään! Sääliksi käy, mutta ainakaan en toista hänen ”virheitään” jos niin voi sanoa. Poikasi taitaa olla vielä aika lapsellinen..
Vierailija kirjoitti:
Onpas sulla herkkänahkainen poika. Mä olen 18-v tyttärelle kertonut ihan raatorehellisesti, minkälaista äitiys on, ja se on tainnut olla paras ehkäisyvalistus ikinä. Mitäs on kysellyt.
Tyttäresi ei varmaankaan ole sitten nuorempana esittänyt kysymystä, kadutko sitä, että sait hänet niin nuorena? Minun poikani on kysynyt. Häntä on myös koulussa ala-asteella kiusattu siitä, ettei ole isää ollenkaan ja äitikin näyttää siskolta. Olin todella nuoren näköinen 18-30-vuotiaana. Luulen, että tämä voi olla vähän herkkä aihe hänelle.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Onpas sulla herkkänahkainen poika. Mä olen 18-v tyttärelle kertonut ihan raatorehellisesti, minkälaista äitiys on, ja se on tainnut olla paras ehkäisyvalistus ikinä. Mitäs on kysellyt.
Niin, jos me luettiin sama tarina niin ap jutteli poikansa tyttöystävälle. Ei siis omalle pojalleen. Minusta noin isoja asioita puhutaan oman lapsen kanssa, eikä huudella kylillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykypäivän parisuhteissa osapuolet usein kertovat toisilleen kaiken. Se kannattaa aina pitää mielessä. Monelta vanhemmalta ihmiseltä usein unohtuu vahingossa (koska teidät on kasvatettu siihen, se ei ole teidän vika) ettei lapsen puoliso ole sopiva kohde kertoa sellaisia kärkeviä mielipiteitä, joita ei soisi lapsensa kuulevan. Toki moni vanhempi väki toivoo että lapsen puolisoon voisi "luottaa", että tälle voisi "uskoutua" salaisuuksineen, mutta kun ne tuppaavat tulemaan julki myöhemmin. Sitten kun lapsi saa tietää että puoliso tiesi äidin mielipiteistä koko ajan eikä kertonut, on nykymaailmassa parisuhde ohi koska luottamus on mennyt. Sen vuoksi nykypäivän nuoriso kertoo parisuhteissa toisilleen paljon enemmän, kuin vanhempien sukupolvi.
Kerro ihmeessä kaikki tuo pojallesi, ja toivo että hän leppyy. Voit myös kertoa mitä opit tästä, ja mahdollisesti kertoa että kunnioitat hänen parisuhdettaan vastaisuudessa. He ovat erillisiä ihmisiä, mutta samaan aikaan myös yksikkö joka pitää yhtä. Yksikköä ei voi ikäänkuin "hajottaa" jutellaakseen heille eri juttuja. Sinä vaikutat ihan mukavalta ihmiseltä, ja luulen että tiedät itsekin olevasi turhan utelias ja varmasti teet asian kanssa töitä. Huomasit varmasti myös, että sinähän kysyit nuorelta naiselta onko hän raskaana - etiketti sanoo ettei naiselta kysytä koskaan, onko hän raskaana. Tämä pätee myös lapsesi puolisoon, koska hän ei ole sen vähäpätöisempi kuin muut naiset.
Ehkä poikaasi auttaa jos kerrot hänelle, mitä olet tapauksesta oppinut ja lupaat ettei sama toistu enää. Jotenkin tuntuu että ymmärrät miksi hän loukkaantui, ja osaat varmasti mennä itseesi ja kehittyä tästä. Sukupolvellisia eroja ne "vaan" ovat, mutta tärkeitä selvittää yhtä kaikki. :)
Ystävälliset terveiset nuoremman polven edustajalta, jolle parikin "anoppikokelasta" on koittanut avautua pojastaan ja jyrkistä mielipiteistään. Molemmat ajattelivat että kyseessä on jotain tyttöjen välistä jutustelua, mutta enhän minä halua kuunnella pahaa puhetta rakkaastani enkä kyselyjä olenko raskaana aina jos yritän jakaa tulevaisuudensuunnitelmiani.
Voin itse kuvitella, mitä nyt pyörii nuoren miehen päässä. Mulla oli vähän samantyyppinen juttu. Isä jätti meidän perheen, kun olin 7 ja pikkuveli 5. Isän äiti (mummo) puhui aina hienosti, että isä olisi kysellyt meistä ja lähettänyt synttärionnitteluja yms. Mummo asui samalla paikkakunnalla kuin me ja varsinkin vaarin kuoltua oltiin tekemisissä. Kun meidän isä kuoli, saatiin pikkuveljen kanssa tietää, että meillä on 3 nuorempaa sisarusta. Kukaan niistä ei ollut edes kuullut meistä vanhemmista lapsista. Niin kovasti se isä meitä kaipasi, että päätti pitää salassa. Kyllä mua henk.koht. se asia suututtaa vieläkin, vaikka isä on ollut haudassa jo vuosia. Me oltiin syyttömiä siihen, että satuttiin syntymään. Jos ei halua lapsia, niin niitä ei pidä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan tuo outoa, jos olet pojalle sanonut aina että hyvin on pärjätty ja hienosti mennyt ja tyttöystävälle kerrot aivan päinvastaista puolta ja laveasti. Ihan syystäkin hänestä tuntuu, että olet pettänyt luottamuksen. Olisit pitänyt jommankumman kannan, joko kertonut pojalle rehellisesti kaiken tai antanut tyttöystävällekin vain hyvin lyhyen version. Keskustele poikasi kanssa ja pyydä anteeksi suurta suutasi.
Mitä tämä tyttöystävä on kertonut pojallesi sinun sanoneen? Onko tarina muuttunut matkalla jos reaktio noin voimakas?
Itse olin 22-vuotias kun sain esikoisen ja olen teinilleni ja kaikille lapsille sanonut että tehkää mahdolliset lapset vähän myöhemmin jos vaan mahdollista.
Sain vielä yhden lapsen 37-vuotiaana ja äitiys on ollut ihan erilaista. On ollut taloudellisesti helpompaa, on enemmän elämänkokemusta eikä asiat ole enää niin mustavalkoisia.
Ei silti kukaan lapsistani ole kokenut etteivät olisi haluttuja ja toivottuja. Kaikki ovat ihan suunnitellusti tehty ja kovasti toivottuja ja odotettuja. Mutta tästä huolimatta suosittelen opiskelemaan ja tekemään lapset kolmekymppisinä tai niillä main kun elämä on tasoittunut ja vakaampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpas sulla herkkänahkainen poika. Mä olen 18-v tyttärelle kertonut ihan raatorehellisesti, minkälaista äitiys on, ja se on tainnut olla paras ehkäisyvalistus ikinä. Mitäs on kysellyt.
Tyttäresi ei varmaankaan ole sitten nuorempana esittänyt kysymystä, kadutko sitä, että sait hänet niin nuorena? Minun poikani on kysynyt. Häntä on myös koulussa ala-asteella kiusattu siitä, ettei ole isää ollenkaan ja äitikin näyttää siskolta. Olin todella nuoren näköinen 18-30-vuotiaana. Luulen, että tämä voi olla vähän herkkä aihe hänelle.
-ap
On kysynyt. Ja olen vastannut, en, mutta jos silloin olisi ollut nykyiset tiedot, en olisi välttämättä hommaan lähtenyt. Tietää myös, kumpi meistä vanhemmista aikanaan enemmän halusi lapsia. Me ollaan erottu 15 v sitten ja molemmat avioiduttu uudelleen. Mun kanssa on silti läheiset välit, isäänsäkin hyvät, mutta näkevät harvakseltaan. Tuskinpa sinäkään olet mitään lopullisesti pilannut.
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuo outoa, jos olet pojalle sanonut aina että hyvin on pärjätty ja hienosti mennyt ja tyttöystävälle kerrot aivan päinvastaista puolta ja laveasti. Ihan syystäkin hänestä tuntuu, että olet pettänyt luottamuksen. Olisit pitänyt jommankumman kannan, joko kertonut pojalle rehellisesti kaiken tai antanut tyttöystävällekin vain hyvin lyhyen version. Keskustele poikasi kanssa ja pyydä anteeksi suurta suutasi.
Aika hauska tuo neuvo, että keskustele poikasi kanssa. Eikös tuon aloituksen idea just ollut, että mitä tehdä, kun poikansa ei vastaa puheluihin tai tekstareihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuo outoa, jos olet pojalle sanonut aina että hyvin on pärjätty ja hienosti mennyt ja tyttöystävälle kerrot aivan päinvastaista puolta ja laveasti. Ihan syystäkin hänestä tuntuu, että olet pettänyt luottamuksen. Olisit pitänyt jommankumman kannan, joko kertonut pojalle rehellisesti kaiken tai antanut tyttöystävällekin vain hyvin lyhyen version. Keskustele poikasi kanssa ja pyydä anteeksi suurta suutasi.
Ei ne sulje pois toisiaan, että hyvin on pärjätty mutta raskasta on ollut.
Toinen seikka että totea joka suotta suuttuu se lahjatta leppyy. Kun olet rauhallisesti kannassasi, he katsovat peiliin. Olen huomannut kaikenlainen väärä katumus ja tuskailu saa vastapuolen enenevässä määrin tuittuilemaan.
Ymmärrän kyllä, että oli varmasti järkytys. Tuo kuulostaa pojan korvaan siltä, että kadut häntä, ihan varmasti. Tuo tuntui varmasti samalta kuin niistä adoptoiduista, jotka saavat vahingossa kuulla adoptiosta vuosikymmenien jälkeen, kun sitä on pimitetty.
Ehdotan, että kirjoitat pojalle tekstiviestin, sähköpostin tai kirjeen tai vaikka kaikki, että edes jokin menisi perille. Pyydät anteeksi ja kerrot ettet kadu häntä, mutta teillä oli rankkaa alussa, pahoittele ettet ole osannut pojalle kertoa tarkalleen alustanne tmv.
Sitten vain jäät odottamaan, hän ehkä rauhoittuu ajan kanssa, jos ei, niin ei voi mitään, hän on aikuinen ihminen. Jos hän ei halua enää olla tekemisissä, anna hänen olla. Voin kertoa, että mikään ei ole kamalampaa kuin vuosikausia saada yhteydenottoja vanhemmilta, joihin ei halua olla missään yhteydessä ja on tuonut sen hyvin selvästi ilmi. Minun tapauksessani tosin välit ovat katkenneet painavista syistä (mm. väkivalta, alkoholismi, henkinen väkivalta, vanhemman narsismi jne.).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kyllä varsinaisen tyhmä poika. Kuka tahansa ymmärtää ettå ei kukaan halua tehdä yksin lasta samana vuonna kun kirjoittaa ylioppilaaksi!
Ap älå pyydä anteeksi. Voit tekstata ettå olet aina ollut tärkeä. On lisäksi käsittämätöntä jos poika ei ymmärrä hånestä välitetyn kun äiti on yksin kaikki vuodet raatanut. Mikä kiittämätön nulikka. Ei mitåån kykyå ymmärtää toisen asemaa jonka kuka tahansa tietåä olleen todella raskas ja ei-toivottu kaikin tavoin. Luulisi jokaisen tajuavan ettå 18v tyttö ei halua tulla raskaaksi eli että itse on varmasti täysi vahinko mutta mitä sitten?
Minut on kuulemma tekemällå tehty mutta olen ollut elämäni aikana tosi usein onneton.
Selkeä trolli, mutta ei ihme jos poikasi tyttöystävä ei pidä tuollaisesta ”anopista”. Miksi oikein haluat alistaa poikaasi päättämällä hänen elämästään? 20-vuotias on jo valmis päättämään itse siitä haluaako perheen vai ei. Ja sinulla ehkä on ollut hieman eri tilanne kuin pojallasi. Vai oletko sitä mieltä, että poikasikin jättäisi tyttöystävänsä selviämään lapsen kanssa yksin? No ei ihme jos on huonosti kasvatettu. Jos olisin poikasi tyttöystävän asemassa, en minäkään olisi uskaltanut myöntää tuollaisen kysymyksen jälkeen vaikka olisinkin ollut raskaana.
Pelkäätkö, että poikasi joutuu maksamaan elatusmaksuja?
Lähetä tekstari jossa lukee vitsi vitsi.