Olen aivan loppu.. toivon kuolemaa, pelkään että uupuneen toive toteutuu

Kerro murheesi myös Jumalalle. Minulla se auttaa aina.

Miksi näet kuoleman ratkaisuna? Eikö sinulla ole uteliaisuutta nähdä tulevaisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Miksi näet kuoleman ratkaisuna? Eikö sinulla ole uteliaisuutta nähdä tulevaisuutta?

Olisi uteliaisuutta jonkin verran, ehkä eniten sen vuoksi, että lasten en haluaisi joutuvan kasvaa ilman äitiä, mutta en tiedä mistä saada voimia kulkea eteenpäin. Ja tulevaisuus myös pelottaa vaikka yritänkin tsempata jatkuvasti itseäni, että kaikki menee hyvin.

Ap

Varaa aika lääkärille, tarvitset apua.

Oletko tehnyt jotain rikollista?

Hae sairaslomaa ja vie lapset mummolle ilman syyllisyydentunnetta. Älä anna miehesi hyväksikäyttää voimiasi. Toivon jaksamista. Onnistut varmasti.

"Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajoja sille miten perusteellisesti voit palaa loppuun."

Lainaus: Professori Svend Brinkmann

Eli hae apua.

Voimia!

Olen vastaavassa tilanteessa... 😩

Vierailija kirjoitti:

Hae sairaslomaa ja vie lapset mummolle ilman syyllisyydentunnetta. Älä anna miehesi hyväksikäyttää voimiasi. Toivon jaksamista. Onnistut varmasti.

Et voi olla tosissasi, että käännät tämän heti miehen syyksi. Lue aloitus uudestaan.

Tässä on selkeästi kyse uupumuksesta, mutta mistään ei voi päätellä että puoliso tämän aiheuttaisi.

Mieheni on ymmärtänyt osallistua enemmän lastenhoitoon ja kotitöihin töidensä ohella. Siksikin koen syyllisyyttä että voimia ei ole.

Häpeän, että minä taas olen sairastunut joten en kehtaa kenellekään puhua, että voimavarat loppu. Vaan koen, että mun on pakko jaksaa ja "hyvittää" se, että olen tuonut perheeseen taas murhetta ja huolia. Sekä rahan menoa pakollisten sairaalamaksujen ja lääkkeiden takia. Ja koska sairaalassa menee aikaa, en ilkeä pyytää omaa aikaa muullon. (onneksi tällä hetkellä sairaalassa vai päivä sillon tällön)

Tuntuu, että koko elämä ollut sitä, että kun yhdestä vastoinkäymisestä selviät, on kohta uusi.

Koulukiusaaminen ja jo ala-asteella masentuminen, siitä kaikesta kun hiljalleen toivuin ja selätin masennuksen niin sairastuin raskaus aikana syöpään, siitä toivuin ja aloin odottaa toista lastamme, hän ei ollutkaan terve (siitä koen syyllisyyttä, peri sairauden minulta vaikka ei pitänyt olla perinnöllistä) ja seuraavat 6v meni ihan kamalasti aikaa sairaalassa ja voimavarat loppu, lapsi parani niin minulla selvisi vakava sairaus, toivuin siitä ja puoli vuotta niin nyt tämä uusi vakava sairaus.

Tässä on ollut uupumis kausia, pitkiä kausia kun olen ajatellut, että kun seuraavan hengenvedon jaksan.

On ollut paljon hyvääkin ja erilain olen oppinut elämästä nauttimaan ja en jaksa pienistä stressata.

mutta nykyisin uupumus/masennus alkanut nostaa päätä ja vihaan ja häpeän sitä tunnetta. Myös vanhat väkivallan vuodet yrittävät herätellä muistojaan ( näistä vuosista ei tiedä kukaan)

Vaikeat vuodet koetelleet parisuhdetta ja olen kaiken jälkeen hukannut itseni ja menettänyt suurimman osan ystävistä ( enkä syytä heitä)

Kukaan ei tiedä tunteistani ja juuri eilen kuulin kuinka ihme että jaksan kaiken keskellä olla niin iloinen ja reipas.

Toki olen jossakin määrin onnellinen ja nautin kun saan touhuta lasteni kanssa ja seurata kun kasvavat. Samalla häpeän niitä hetkiä kun pinna palaa ihan turhasta ja voisin asian hoitaa nätistikin.

Anteeksi sekava teksti ja kiitos kun sain avautua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

"Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajoja sille miten perusteellisesti voit palaa loppuun."

Lainaus: Professori Svend Brinkmann

Eli hae apua.

Olipa hyvä mietelmä. Ekana luin, että taas jotain positiivisuuspaskaa, mutta olikin loistava ja realistinen ajatus.

Jep, apua minäkin kannustan hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on ymmärtänyt osallistua enemmän lastenhoitoon ja kotitöihin töidensä ohella. Siksikin koen syyllisyyttä että voimia ei ole.

Häpeän, että minä taas olen sairastunut joten en kehtaa kenellekään puhua, että voimavarat loppu. Vaan koen, että mun on pakko jaksaa ja "hyvittää" se, että olen tuonut perheeseen taas murhetta ja huolia. Sekä rahan menoa pakollisten sairaalamaksujen ja lääkkeiden takia. Ja koska sairaalassa menee aikaa, en ilkeä pyytää omaa aikaa muullon. (onneksi tällä hetkellä sairaalassa vai päivä sillon tällön)

Tuntuu, että koko elämä ollut sitä, että kun yhdestä vastoinkäymisestä selviät, on kohta uusi.

Koulukiusaaminen ja jo ala-asteella masentuminen, siitä kaikesta kun hiljalleen toivuin ja selätin masennuksen niin sairastuin raskaus aikana syöpään, siitä toivuin ja aloin odottaa toista lastamme, hän ei ollutkaan terve (siitä koen syyllisyyttä, peri sairauden minulta vaikka ei pitänyt olla perinnöllistä) ja seuraavat 6v meni ihan kamalasti aikaa sairaalassa ja voimavarat loppu, lapsi parani niin minulla selvisi vakava sairaus, toivuin siitä ja puoli vuotta niin nyt tämä uusi vakava sairaus.

Tässä on ollut uupumis kausia, pitkiä kausia kun olen ajatellut, että kun seuraavan hengenvedon jaksan.

On ollut paljon hyvääkin ja erilain olen oppinut elämästä nauttimaan ja en jaksa pienistä stressata.

mutta nykyisin uupumus/masennus alkanut nostaa päätä ja vihaan ja häpeän sitä tunnetta. Myös vanhat väkivallan vuodet yrittävät herätellä muistojaan ( näistä vuosista ei tiedä kukaan)

Vaikeat vuodet koetelleet parisuhdetta ja olen kaiken jälkeen hukannut itseni ja menettänyt suurimman osan ystävistä ( enkä syytä heitä)

Kukaan ei tiedä tunteistani ja juuri eilen kuulin kuinka ihme että jaksan kaiken keskellä olla niin iloinen ja reipas.

Toki olen jossakin määrin onnellinen ja nautin kun saan touhuta lasteni kanssa ja seurata kun kasvavat. Samalla häpeän niitä hetkiä kun pinna palaa ihan turhasta ja voisin asian hoitaa nätistikin.

Anteeksi sekava teksti ja kiitos kun sain avautua.

Ap

Paljon tuttuja ajatuksia ❤️ Olen myös Uupunut ja poden kamalaa pahaa mieltä ja syyllisyyttä kaikesta... Etten jaksa vaikka mies apua on tarjonnut enemmän. Pinna palaa herkästi, itkettää, kaikki tuntuu toivottomalta...

Ihana miete. Kiitos kaikille vastanneille ja voimia jokaiselle uupumuksen ja masennuksen kanssa kamppailevalle.💞

Olkaa rohkeampia kuin minä ja hakekaa apua. Se ei ole häpeä vaan osoitus siitä kuinka oikeasti olet hirmusen vahva.💞💞

Ap

Mitä tuo "väkivallan vuodet" tarkoittaa?

Miehesi sinua kohtaan? Vai toisinpäin? Vai lapsia kohtaan?

Tarvitset todella apua, tuosta ei yksin selviä. Varsinkin jos haluat pitää perheen kasassa.

Mitä häpeät niin koita siitä päästä eroon. Minulla on kamala työ ollut elämässäni päästä häpeän taakasta eroon mitä äitini ja sukuni minuun loi. Kestää sen ylitse pääseminen varmaankin lopun ikää enkä pääse koskaan irti siitä lopullisesti. Otan välillä änkyrä kännit että unohtaisin. Olen tunne vammainen lopun ikää. En ole ikinä halunnut lapsia ja mahoksi haukuttu sen takia. On se satuttanut. Ei ole elämää helpoksi luotu. On paljon niitä jotka tuomitsevat lapsettomat. Osaan ne jo ohittaa ei mitään tyyppeinä jotka jauhavat omaa paskaansa omasta näkökulmasta eivätkä näe kulman taakse mitään. Koko elämä on oppimista ja koskaan ei ole valmis mihinkään, ei kukaan vaikka niitä löytyy jotka kuvittelevat olevansa ja niiden hattu on niin täynnä jo ettei sinne mitään mahdu kuten lapsiperheellisillä voi olla. 

Ymmärsinkö että sinulta on jäänyt paljon traumoja käsittelemättä? Hae sitä apua rohkeasti, kuin kannustit muita tekemään.

Toivon sinulle jaksamista ja hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Hae sairaslomaa ja vie lapset mummolle ilman syyllisyydentunnetta. Älä anna miehesi hyväksikäyttää voimiasi. Toivon jaksamista. Onnistut varmasti.

Tätä mummolle vientiä ehdottaa lapselliset ihmiset joilla hyvä tukiverkko - eivät tajua että kaikilla ei ole. Meillä ei kumpikaan mummo ole hoitanut sekuntiakaan koskaan eivätkö halua kylään heille, eli meillä ei ole olemassakaan mitään mummolaa. Ei ole ketään kenelle lapset voisi viedä ja tätä se on monella muullakin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuo "väkivallan vuodet" tarkoittaa?

Miehesi sinua kohtaan? Vai toisinpäin? Vai lapsia kohtaan?

Tarvitset todella apua, tuosta ei yksin selviä. Varsinkin jos haluat pitää perheen kasassa.

Eiköhän ole lapsena pieksetty, niin minäkin olen.

Joo, suurimmalla osalla on kiusaamista ja sairauksia niin että nostahan nokkasi ylöspäin ja nouse sieltä suosta. 

Omat tarumat pitäisi selvittää ennen kuin alkaa kakaroita tekemään. Suurin osa kuvittelee että lasten tekeminen vie ne traumat taivaan tuuliin mikä ei pidä paikkaansa. LAPSEN tekeminen ei ole mikään helpotus omiin ongelmiinsa. Lapsi perii ne vanhempiensa ongelmat/traumat ja vie ne sitten heti eteenpäin lisääntyessään. Kukaan ei osaa tai ei halua katkaista sitä sukupolvien kierrettä. 

Nuorena ei ole mitään itsensä tuntemusta ja pitäisi elää vähän kauemmin ennenkuin sitä tulee. Nuorena ei ole parisuhdetaitoja muita kuin että osaa tehdä kakaroita ja vaatia muilta jotain mitä ei osaa itsekkään.