Mulla on järkyttävän huono itsetunto ja pelkään jatkuvasti, että mieheni jättää tai vähintään pettää.

Niin oot

No voitko tehdä jotain tilanteelle jottet olisi henkisesti niin riippuvainen miehestä? Erossa sinua vaivaisi siis suuresti elämisen laadun muutos, joten tarvitsisit enemmän rahaa. Sitten ei tarvitsisi panikoida että koko elämänlaatu romahtaa erossa (vaikkei eroa varmaan koskaan tulekaan).

No, todellakin olet idiootti. Nauti elämästäsi, äläkä pilaa parisuhettasi peloillasi.

Mene terapiaan. Tuo on tosi rankkaa sinulle mutta varmasti myös miehellesi. Eikö olisi ihanaa päästä epäilyksistä eroon ja nauttia vain ihanasta ja onnellisesta parisuhteesta :)

Toivottavasti et jatkuvasti ole syyttämässä miestäsi pilaat pian kohta itse omalla käytökselläsi suhteenne. Oon huomannut myös itsessäni samanlaisia piirteitä :( ja ne kaikki tosiaankin johtuu vaan huonosta itsetunnosta. Et siis itse ole tyytyväinen ulkonäköösi? Kannattaa aloittaa joku harrastus se vie myös ajatuksia pois.. liikunta auttaa myös kohottamaan itsetuntoa

Vierailija kirjoitti:

No voitko tehdä jotain tilanteelle jottet olisi henkisesti niin riippuvainen miehestä? Erossa sinua vaivaisi siis suuresti elämisen laadun muutos, joten tarvitsisit enemmän rahaa. Sitten ei tarvitsisi panikoida että koko elämänlaatu romahtaa erossa (vaikkei eroa varmaan koskaan tulekaan).

Ei ole kyse rahasta. Jos meillä menisi huonosti ja haluaisin erota, voisin sen tehdä vaikka heti ja olisin varmasti tyytyväinen siihen vuokrayksiööni. Onnellisuuteni ei ole kiinni rahassa, vaan perheessä ja parisuhteessa. Rakastan miestäni ja haluan olla sen kanssa aina, vanheta yhdessä, unelmoida tulevasta ja eläkeiästä, tehdä yhteisiä päätöksiä ja elää yhdessä. Sitä me nytkin tehdään, mutta tämä järkyttävän huono itsetunto kalvaa. Jatkuvasti sellainen olo, ettei tämä onni voi enää kauaa kestää, koska olen tylsä ja kaikki muut ovat mielenkiintoisempia, kauniimpia, menestyneempiä. Kohta mies kyllästyy ja huomaa, että ottajia on jonoksi asti ja valitsee siitä jonosta vain houkuttelevimman. 

En tajua, miksen pääse tästä tunteesta eroon. Mies ei ole koskaan sanonut, ettei haluaisi olla mun kanssa. Tulee töistä kotiin ja haluaa viettää aikaa minun kanssani. Jos ei viihtyisi kotona, niin jäisi "ylitöihin" tai ottaisi paljon omaa aikaa omille harrastuksilleen. 

ap

Itsetunto = tunnen vahvuuteni ja osaan hyödyntää niitä. Tunnen myös heikkouteni, myönnän ne ja pyrin kehittymään ihmisenä.

------> Jos huomaan olevani aiheettomasti mustasukkainen, menen terapiaan. Jos huomaan olevani aiheellisesti mustasukkainen, jätän sen sian.

Provoilija = heikolla itsetunnolla varustettu satujen keksijä, jonka suurin ongelma elämässä on tyhjä pää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voitko tehdä jotain tilanteelle jottet olisi henkisesti niin riippuvainen miehestä? Erossa sinua vaivaisi siis suuresti elämisen laadun muutos, joten tarvitsisit enemmän rahaa. Sitten ei tarvitsisi panikoida että koko elämänlaatu romahtaa erossa (vaikkei eroa varmaan koskaan tulekaan).

Ei ole kyse rahasta. Jos meillä menisi huonosti ja haluaisin erota, voisin sen tehdä vaikka heti ja olisin varmasti tyytyväinen siihen vuokrayksiööni. Onnellisuuteni ei ole kiinni rahassa, vaan perheessä ja parisuhteessa. Rakastan miestäni ja haluan olla sen kanssa aina, vanheta yhdessä, unelmoida tulevasta ja eläkeiästä, tehdä yhteisiä päätöksiä ja elää yhdessä. Sitä me nytkin tehdään, mutta tämä järkyttävän huono itsetunto kalvaa. Jatkuvasti sellainen olo, ettei tämä onni voi enää kauaa kestää, koska olen tylsä ja kaikki muut ovat mielenkiintoisempia, kauniimpia, menestyneempiä. Kohta mies kyllästyy ja huomaa, että ottajia on jonoksi asti ja valitsee siitä jonosta vain houkuttelevimman. 

En tajua, miksen pääse tästä tunteesta eroon. Mies ei ole koskaan sanonut, ettei haluaisi olla mun kanssa. Tulee töistä kotiin ja haluaa viettää aikaa minun kanssani. Jos ei viihtyisi kotona, niin jäisi "ylitöihin" tai ottaisi paljon omaa aikaa omille harrastuksilleen. 

ap

Mutta aloituksessa listasit ensimmäiseksi ongelmaksi mahd erossa sen että joutuisit muuttamaan huonolle asuinalueelle vuokrayksiöön. Sanoit myös kokevasi alemmuutta koska mies on urallaan menestyneempi. Eli jos sinun ei tarvitsisi eroa pelätessä pelätä myös sitä että elämänlaatu laskee, niin varmaan se vaikuttaisi positiivisesti myös itsetuntoon. Siis että koko itsetuntosi ei ole hyvä olla kiinni siitä, miten paljon joku toinen ihminen eli miehesi sinua rakastaa. Nyt kun koko elämäsi itsetuntoasi ja rahaa myöten on kiinni miehestä, niin tietenkin pelkäät että menetät sen ainoan asian mikä antaa sinulle merkitystä ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti et jatkuvasti ole syyttämässä miestäsi pilaat pian kohta itse omalla käytökselläsi suhteenne. Oon huomannut myös itsessäni samanlaisia piirteitä :( ja ne kaikki tosiaankin johtuu vaan huonosta itsetunnosta. Et siis itse ole tyytyväinen ulkonäköösi? Kannattaa aloittaa joku harrastus se vie myös ajatuksia pois.. liikunta auttaa myös kohottamaan itsetuntoa

En todellakaan ole tyytyväinen ulkonäkööni. Olen 10kg ylipainoinen ja ikä alkaa tehdä tehtäväänsä muutenkin. Ehkä pitäisikin aloittaa tästä.

ap

Hei rakas aloittaja ja hyvät keskustelijat,

haluan valottaa heikon itsetunnon ja jonkinlaisen kroonisen alemmuuden/riittämättömyyden tunteen tai rakkaudettomuuden problematiikkaa kerrosta syvempää. Itsetunnoksi kutsutun kokemuksen juuret ja siten myös siinä esiintyvät puutokset tai heilahtelut ovat monilta osin valitettavasti kokolailla tietoisten päätöstemme ja tahdonalaisen toimintamme saavuttamattomissa. Näin ollen monestikaan heikon itsetunnon, omien emotionaalisten kipukohtien ja niistä kumpuavien tunteiden tai toimintaimpulssien tunnistaminen ei vielä itsessään auta ihmistä toimimaan, tai eritoten ainakaan tuntemaan toisin, kuin hänelle on tyypillistä. Pyrkikäämme siis armollisuuteen ja ymmärtäväisyyteen itseämme ja toisiamme sekä kunkin yksilöllistä kokemusmaailmaa kohtaan.

Jokaiselle meistä rakentuu persoonallisuuden ja omanlaisensa minäkokemuksen perustukset jo varhaislapsuudessa. Sen voi ajatella olevan kuin kivijalka, jonka varaan tulemme kasaamaan kotiamme eli itseämme ja omaa elämäämme tulevina ikäkausina. Koska olemme näinä varhaisina vuosina olleet biologisista syistä johtuen täysin riippuvaisia meistä huolehtivien aikuisten läsnäolosta sekä emotionaalisesta ja fyysisestä avusta ja huolenpidosta, näkyy kivijalkamme rakennusainessa, kestävyydessä, vakaudessa ja myös aukoissa kaikki se, mitä olemme kasvuympäristöstämme saaneet ja toisaalta jääneet vaille. Itsetunto, tai toisin sanoen yksilön kokemus omasta arvosta ja "kelvollisuudesta", omien tarpeiden ja tunteiden merkityksellisyydestä ja tarpeellisuudesta sekä valmius kokea ja toisaalta kohdata ja säädellä hankalia tunteita ja ajatuksia, voi olla sillä tavalla hauras ja negatiivinen, että se ohjaa kuin automaattinen ohjelmisto tapaa, jolla hän havainnoi kaikkea itsessään ja ympärillään sekä tunteita, ajatuksia ja reaktioketjuja, joita hänessä aktivoituu ennen kuin huomaakaan. Matalan itsetunnon kanssa elämään päätynyt ihminen saattaa siis todellakin huomata jälkikäteen toimineensa kuin idiootti, mutta hän ei ole välttämättä voinut valita tätä tapaa tuntea ja ajatella. Käsittääkseni monesti vasta tiedostamisen kautta ja senkin jälkeen usein vain tietoisesti ja parhaimmillaan toisen ihmisen tukemana näitä tapoja ja taipumuksia voi alkaa tunnistaa ja sen myötä tietoisesti opetella hyväksymään itsessään. Kun lakkaa vastustamasta sitä tosiasiaa, että on esim. heikko itsetunto ja että reagoi jossakin hetkessä epäluuloisesti ilman mitään ilmeistä syytä, voi kaiketi tulla tutuksi sen kanssa, että ehkä päälle napsahtavan luottamuspulan ja turvattomuuden tunteen juuret ovatkin jossain ihan muualla kuin siinä, mitä juuri nyt tapahtuu. (...jatkuu seuraavassa kommentissa)

(...jatkoa edeltävästä kommentista)

On suurta viisautta aloittajalta tunnistaa itsessään noin monia ja ristiriitaisia tunteita, toiveita ja tarpeita: rakkautta, unelmointia, sitoutuvuutta, kiintymystä, epäluuloa, haavoittuvuutta, hylkäämisen, heikommuuden ja yksinjäämisen pelkoa. Kaikki nämä ovat inhimillisiä ja täysin järkeenkäyviä, etenkin jos taustaksi otetaan oletus, että henkilön käsitys omasta itsestään ja kokemus omasta arvosta on joutunut rakentumaan horjuvien perustusten varaan. Mikään psykologinen teoria ei ole aukoton eikä riittävä selittämään kaikkea yksilöllistä vaihtelua ihmisyyden kompleksisessa luonteessa. Onneksemme aivot ja hermosto ovat hyvin muokkautuvaiset läpi elämän ja kaikki vuorovaikutuksessa (niin varhaisessa kuin myöhemmässäkin) rakentunut voi vuorovaikutuksessa myös uudelleenrakentua ja muuttua.

Haluaisin nostaa keskusteluun myös ajatuksen, että entäpä jos aloittaisikin siitä, että tunnustaa ja tunnistaa oman itsetuntonsa ja itsearvostuksensa puutokset. Toteaa ja hyväksyy sen, että näin itse asiassa taitaa olla päässyt käymään ja se vaikuttaa elämääni tällä ja tällä tavalla. Asiantilan syntyyn ei ole itse välttämättä oikein voinut vaikuttaa, mutta ehkä nyt voi, kun asian tunnustaa osaksi itseään ja ottaa riskin yrittää hyväksyä itsensä siitä huolimatta.

Rauhaa ja rakkautta kaikille!

Nimim.

Yksi meistä

Olen kärsinyt samasta asiasta jo 15 vuotta lähes koko suhteen ajan. Alunperin itse olin varmaan se yleisesti ottaen paremman näköinen, hoikka ja pienikokoinen nainen, ja hän muutaman vuoden vanhempi ylipainoinen, kaikkiaan epäsporttinen mies, mutta suloinen ja sosiaalinen. Pian aloin epäilemään omaa viehätysvoimaani samalla kun aloin huomata että mies vain komistuu. Tietysti olin saanut häntä suoraan sanottuna muokattua hiukan - parempia vaatteita, useammin parturiin ja parranajoon ym. Paremmalta hän näytti vuoden päästä pariutumisestamme kuin sitä ennen, ja pian olin ainakin näkevinäni muiden naisten ihailua hänen suuntaansa. Ja sitähän olen vuosikausia tuskaillut. Hän ei muka huomaa noita katseita ja kiistää että saisi lähestymisyrityksiä jos on kavereiden kanssa jossain, mutta mielestäni hän on sokea, koska ne katseet kadullakin ovat aika selviä. Nyt keski-iän lähestyessä tuntuu että kuilu vain korostuu. Hän alkaa vähitellen charmikkaasti harmaantua, ja minua katsovat lähinnä 10-15 vuotta vanhemmat miehet jos hekään. Ylipainoa minulla ei edelleenkään ole, mutta en ole yhtä siro kuin aikoinaan, ja koen alemmuudentuntoa huonoista hiuksistani ja kulmikkaista kasvoistani. Usein on mielessä että mies saisi jonkun kauniimman aika helposti. Silti hän vaikuttaa ja sanookin olevansa täysin sitoutunut ja rakastaa minua ja tykkää viettää yhteistä aikaa. Mutta tätä ion vaikea parantaa. Useimmin olen ihan sinut asian kanssa, mutta esimerkiksi iltaelämässä kaupungilla yhdessä koen, että muut naiset katsovat ihmeissään miksi hän on kanssani. Enkä yhtään tiedä loppujen lopuksi mikä näistä huomioistani on totta ja mikä ei, mutta tällaisten huolen kanssa olen elänyt vuosikausia. Ymmärrän todellakin!