Ajatuksia koulukiusaamisesta ilmiönä ja aseena
Tulin muistelleeksi omia kouluaikojani, jotka kuluivat 70-80-luvuilla pienessä maalaiskoulussa ja yhdessä maan suurimmista koulukeskittymistä. Muistan kansakoulusta yhden tytön ja oppikoulusta/yläasteelta kaksi poikaa, jotka olivat selvästi useammin muiden hampaissa kuin muut. Muuten ei kiusaamista näkynyt sen enempää kuin muuallakaan, missä on enemmän kuin yksi ihminen paikalla. Enemmän jokapäiväisiä erimielisyyksiä kuului pientaloalueella aikuisten kesken kuin koulussa konsanaan.
Minä olen aina ollut sellainen keskitien möllöttäjä, että en ole tullut kiusatuksi (satunnaisesti on joku sanonut rumasti) enkä ole kiusannut muitakaan. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että luokittelu on muuttunut: jollei aktiivisesti ole estämässä kiusaamista, kuuluukin itse kiusaajiin - olenko minäkin siis ollut tietämättäni koulukiusaaja? Tuntuu myös siltä, että yhä useampi ihminen ja organisaatio pikemminkin yrittää tehdä rahaa koulussa kiusaamisella kuin estää tai vähentää sitä.
Onko koulussa tapahtuva nälviminen ja riepotteleminen yleistynyt valtavasti, vai onko siitä vuosikymmenen kuluessa vain ryhdytty uutisoimaan enemmän kuin ennen? Nyt vaikuttaa jo siltä, että koulussa kiusatuksi tuleminen on meriitti, jonka laulajat, kirjailijat ja muuten vain julkisuuteen pyrkijät jopa mainitsevat ensimmäisenä ominaisuutenaan.
Onko muilla tällaisia ristiriitaisen epätietoisia ajatuksia käsitteestä nimeltä koulukiusaaminen? Kaikki ilkeys on totta kai ehdottomasti väärin, mutta onko koulussa tapahtuvista ilkeyksistä tehty ilmiö, jonka rajat ovat kunkin yksilön tulkittavissa ja joka on liiallisen hokemisen vuoksi jo muuttunut eräänlaiseksi taikasanaksi ("hei, olen koulukiusattu"), jonka sisältöä ei enää tarvitse selittää tarkemmin edes yksittäisistä tapauksista puhuttaessa?
Kommentit (2)
Vierailija kirjoitti:
Vasta persujen kunnallispolitiikko sanoi, että ei ole koulukiusaamista, on vain koulukiusaantumista. Lähtikö sinulla ajatus tästä? Eikä edes mikään rivipolitiikko, vaan Suomen sisun 1. varapuheenjohtaja.
Koulukiusaamiseen ei nykyään puututa tarpeeksi hanakasti. Toisena se, että kiusattu saattaa saada syyt niskoilleen.
En tunne Suomen Sisua enkä muutenkaan ole käyttänyt puoluepolitiikkaa ajatusteni pohjana.
Ryhdyin vain muistelemaan entisiä aikoja ja vertailemaan niitä siihen, kuinka nykyisin ei pysty lehteä avaamaan niin, ettei jokin artikkeli käsittelisi koulukiusaamista. Ja kuten sanoin, "koulukiusattu" terminä on jo käytössä ansiona tai selityksenä, kun alustetaan aivan muita asioita. En ole aikoihin kuullut sitä, mikä oikeastaan on koulukiusaamista, saati sitä, miten se eroaa muualla tapahtuvasta ikävästä käyttäytymisestä.
Se, että minä en koululaisena nähnyt paljonkaan systemaattista ilkeyttä, johtuu joko siitä, että sitä oli vähemmän, tai siitä, että sitä harjoitettiin näköpiirini ulkopuolella. Jos koululainen ei näe ympärillään kiusaamista, ei sitä voi opettajakuntakaan nähdä. Millä tavalla siihen voi puuttua, jollei sitä edes näe?
Ap
Vasta persujen kunnallispolitiikko sanoi, että ei ole koulukiusaamista, on vain koulukiusaantumista. Lähtikö sinulla ajatus tästä? Eikä edes mikään rivipolitiikko, vaan Suomen sisun 1. varapuheenjohtaja.
Koulukiusaamiseen ei nykyään puututa tarpeeksi hanakasti. Toisena se, että kiusattu saattaa saada syyt niskoilleen.