Lue keskustelun säännöt.
HARMITTAA, kun vanhempani lihottivat minut lapsena
18.01.2020 |
Olin jo yksivuotiaana ylipainoinen. Neuvolakortista joskus luin, kuinka terkkari oli aina kirjannut ylös kuinka vanhempien kanssa on taas keskusteltu ruokavaliosta ja sokerin käytöstä...
Koko elämä ollut yhtä kamppailua syömisen kanssa. Ahmimiskohtauksia. Teininä olin hetken hoikka, kunnes kilot palasivat. Tunnesyömistä, tylsyyteen syömistä, koko elämä tuntuu pyörivän syömisen ympärillä... Olen nyt vähän päälle 30. Ylipainon puolella ja tuntuu mahdottomalta päästä sinne normaalipainoon. Haluaisin tuntea oloni kevyeksi ja terveeksi mutta miksi tämä on niin vaikeaa 😔
Kommentit (20)
Itse 31v ja vähän samat kokemukset. Veljeni kanssa aina oltu vähän ylipainon puolella. Syytän osittain vanhempia koska olisivat voineet tehdä huomattavasti enemmän ehkäistäkseen tämän. Esim ihan vain olla ostamatta pullaa, keksejä, karkkia niin usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nyt voit itse vaikuttaa syömisiisi. Olet voinut jo pitkään. Miksi siis edelleen olet lihava?
Vierailija kirjoitti:
No nyt voit itse vaikuttaa syömisiisi. Olet voinut jo pitkään. Miksi siis edelleen olet lihava?
Varmaan mulla joku vika tuolla pääkopassa on. Ap
Vierailija kirjoitti:
No nyt voit itse vaikuttaa syömisiisi. Olet voinut jo pitkään. Miksi siis edelleen olet lihava?
Herkut ja ahmiminen ovat huumeisiin verrattavissa ylipainoisilla. Jos vanhemmat esim antaneet heroiinia koko lapsuuden, ei siitä noin vain pääse irti. On opittu että herkuttelemalla olo paranee jos murheita, tylsyyteen herkuttelua jne. Näitä asioita ei noin vain lopeteta kun koko lapsuuden tottunut ja kokenut näitä.
Voit joko jatkaa ulkopuolisten syyllistämistä ja pysyä lihavana, tai ottaa vastuun omasta elämästäsi ja laihtua. Valitse siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä, ap.
Minut opetettiin syömään tunteisiini jo pienestä. Jos olin surullinen, sain karkkia. Jos se ei vienyt surua pois, suututtiin. Vihaa tai pahaa mieltä ei sopinut näyttää, aina piti olla iloinen. Ruoalla palkittiin jatkuvasti, alkaen koenumeroista (karkkia tai karkkirahaa) isompiin juttuihin. Lisäksi varhaislapsuudessa äitini joi paljon alkoholia, sammui kesken ruoanlaittoa ja jäin ilman ruokaa useasti. Söin nälkääni talouspaperia ja kesällä maistoin ruohoakin pihalta. Näistä lähtökohdista on ollut äärimmäisen vaikeaa ponnistaa pois, ja sainkin vasta kolmekymppisenä selätettyä ahmimishäiriöni.
Näissä keskusteluissa toistuu usein syytökset sitä kohtaan, että kirjoittaja itse syö sen lihottavan ruoan/herkut. Joo totta, mutta edes joskus voisi muistaa että terve ihminen ei liho satakiloiseksi tai kärsi syömishäiriöstä- syyt näiden taustalla ovat moninaiset, eikä syyllistäminen tai häpäisy auta yhtään mitään, päinvastoin. Jokainen meistä haluaisi olla normaalipainoinen ja terve ihminen, jolla ei ole ongelmia syömisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No nyt voit itse vaikuttaa syömisiisi. Olet voinut jo pitkään. Miksi siis edelleen olet lihava?
Varmaan mulla joku vika tuolla pääkopassa on. Ap
Se vika on suolistosi mikrobiomissa. Vaikka lapsuuden mikrobiomi vaikuttaa paljon loppuelämään voi kuitenkin jokainen muokata kuiduilla ja oikeanlaisella ravinnolla suolistonsa mikrobiomia paremmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No nyt voit itse vaikuttaa syömisiisi. Olet voinut jo pitkään. Miksi siis edelleen olet lihava?
Etkö ymmärrä että jos vanhemmat syöttäneet herkkuja koko lapsuuden, on paljon vaikeampi lopettaa verrattuna sellaiseen jonka vanhemmat ei syöttäneet herkkuja eikä siis ole tottunut siihen.
Tuo ylempi vertaus huumeisiin on erittäin osuva, herkuttelu aiheuttaa suurta psyykkistä riippuvuutta. Helppo jonkun normaalipainoisen on huudella kun ei mitään kokemusta asiasta, mutta itsekin olen vanhempien lihottama eikä siitä koko lapsuuden aikana kehittyneestä psyykkisestä riippuvuudesta noin vain pääse eroon.
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä, ap.
Minut opetettiin syömään tunteisiini jo pienestä. Jos olin surullinen, sain karkkia. Jos se ei vienyt surua pois, suututtiin. Vihaa tai pahaa mieltä ei sopinut näyttää, aina piti olla iloinen. Ruoalla palkittiin jatkuvasti, alkaen koenumeroista (karkkia tai karkkirahaa) isompiin juttuihin. Lisäksi varhaislapsuudessa äitini joi paljon alkoholia, sammui kesken ruoanlaittoa ja jäin ilman ruokaa useasti. Söin nälkääni talouspaperia ja kesällä maistoin ruohoakin pihalta. Näistä lähtökohdista on ollut äärimmäisen vaikeaa ponnistaa pois, ja sainkin vasta kolmekymppisenä selätettyä ahmimishäiriöni.
Näissä keskusteluissa toistuu usein syytökset sitä kohtaan, että kirjoittaja itse syö sen lihottavan ruoan/herkut. Joo totta, mutta edes joskus voisi muistaa että terve ihminen ei liho satakiloiseksi tai kärsi syömishäiriöstä- syyt näiden taustalla ovat moninaiset, eikä syyllistäminen tai häpäisy auta yhtään mitään, päinvastoin. Jokainen meistä haluaisi olla normaalipainoinen ja terve ihminen, jolla ei ole ongelmia syömisen kanssa. [/
Kuulostaa tutulta. Minulla vain isä oli ja on se alkoholisti. Äidiltä olen oppinut nämä syömistavat. Omille lapsille yritän opettaa erilaista suhtautumista ruokaan ja pidän nämä omat taipumukseni piilossa. Ovatkin hoikkia ja tavallisia liikunnallisia lapsia. Yleensä ratkean liikasyömiseen iltaisin kun lapset jo nukkuu.
En ole satakiloinen, mun BMI on tällä hetkellä ehkä 25. Pelkään vaan että se nousee ja nousee jos en saa elintapoja muutettua. Aikuisiällä olen sentään opetellut nauttimaan liikkumisesta ja teen myös fyysisesti raskasta työtä, kuntoni ei ole ihan surkeimmasta päästä sentään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin aiemmin jotakin keskustelua lihavista vanhemmista ja heidän lihavista lapsistaan. Sellaisena lihavana lapsena kasvaneena haluaisin herätellä teitä vanhempia, jotka olette tuollaisessa tilanteessa. Opettakaa edes lapsillenne ne terveet elämäntavat jos ette itse jaksa niitä noudattaa. Kyllä suurin osa teistäkin tietää edes teoriassa miten se tapahtuu.
Yli kolmekymppinen vanhempien lihottama täälläkin. Olin ylipainoinen kunnes sairastuin anoreksiaan, joka muuttui ahmimishäiriöksi ja parani vasta pakonedessä kun tulin raskaaksi muutama vuosi sitten. Äitini on vanhuudenpäivillään muuttanut omat elintapansa, mutta terveelisyydestä paasaamisen alta paistaa edelleen jatkuva syömishäiriö. Kun oon kysellyt miksi mut piti lihottaa lapsena, väittää ettei sillon 90-luvulla (ja 2000-luvun alussa) tiedetty ravitsemuksesta ja lihavuudesta mitä nyt. Kuitenkaan ei kaverit olleet lapsen pyöreitä, mitä se sanoi mulle ollessani 15. Nauroi miksen itse ottanut asioista selvää ja laihduttanut, mitään osaa vastata siihen kuinka n 10-vuotiaan olisi kuulunut tietää asioista kun ei sitä tietoa ollut saatavissa terveydenhoidon parissa työskentelevälle viisikymppisellekään.
Ja tämä sokerista ja vehnäjauhoista jatkuvasti paasaava mummo tyrkyttää nyt pienelle lapselleni herkkuja, mikä on ristiriidassa omiin puheisiinsa. Syön itse paljon hiilihydraatteja ja olen jotenkin sinut asian kanssa. Syön niitä salaa lapseltani, jotta ei olisi kerjäämässä niitä minulta. Mies sanoi yksi päivä äidilleni, joka alkoi puhua kakusta ja kekseistä lapselleni, että nyt on syöty sokeria ihan tarpeeks, mummo siihen, että on niitä suolaisiakin keksejä. Kun ei se ole sokeri, vaan se tapa. Että aina pitää olla jotain. Kohta ihan turha mennä mummolle kun lapsi olettaa heti, että herkkuja on luvassa. Tiedän että lapsen terveys on mun vastuulla, ei mummon, mutta sama sabotointi jatkuu mitä se teki mun terveydelle koko lapsuuden. Aina pitää puputtaa jotain. Siihen ahdistukseen, että juuri söi jotain kiellettyä.
Jotenkin tuntuu, että kun hyväksyy sen asian että on herkkujen perään eikä yritäkään päästä niistä/feikata "terveellistä" elämää, herkkujen tarve vähenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuka suuhusi sitä ruokaa tunkee? Sinä itse.
Ihan turha yrittää järkeä puhua noille laiskoille ja tyhmille tonnikeijuille .
Läskeillä on aina joku syy lihavuutensa ja ikinä syy ei ole heidän itsekurissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän. Vasta lapsen saatuani on elintapani parantuneet, koska en todellakaan halua ruokkia lastani moskalla. Siinä sitä tuli itsekin opeteltua syömistä, koska en missään nimessä ruvennut siihen, että söisin lapsen kanssa eri ruokaa tai olisin syömättä ja söisin sen jälkeen salassa. Yllättävän nopeasti sitä tottui ja kilot alkoivat lähtemään, vaikka motivaatio olikin ulkopuolelta. Tai sinänsä sisältä, etten halua lapsellani olevan huonosti voiva äiti.
Ja meillä isä toi aina ravintolasta ruokaa. Vasta 29-vuotiaana otin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että porkkana on täysin syömäkelpoinen raaka-aine. Siis karrikoidusti.
Aloitin salasyömisen alle 10 vuotiaana. Varastin rahaa karkkeihin. Miten ihmeessä olin jo silloin niin stressaantunut että tarvitsin lohtusyömistä? Olen jatkanut sitä nyt vuosikymmeniä. Olen äärimmäisen herkästi stressaavaa tyyppiä kuten vanhempanikin. Isä söi jonkun verran liikaa mutta äiti oli liian pihi siihen. Eivät he tuputtaneet minulle lohturuokaa mutta alhaisen stressinsietokyvyn olen kai perinyt heiltä. Pitäisi kai hakeutua terapiaan asian tiimoilta .
Minunkin äitini muuten tuputtaa lapsilleni sokeria. En enää päästä sinne hoitoon ilman minua, kun tiedän että siellä on muuten rajattomat määrät karkkia, keksejä ja sokerisia mehuja tarjolla. Ihan niin paljon kuin vaan lapset jaksaisivat syödä. Ja lapset oppivat hyvin nopeasti siellä myös ne herkut vaatimaan... kun tietävät että kyllä mummu antaa.
Minä pidän terveellisistä ruoista. Vihanneksista, salaateista, marjoista. Syön niitä päivittäin reilusti. Jotenkin olin joskus kuvitellut, että jos syön tarpeeksi ravinteikasta ruokaa, herkkuja ei enää tee mieli niinkään. En tiedä mitä se mun kohdalla tarkoittaa, kun ahmin kaiken sokerisen mitä meiltä löytyy silloinkin kun ei edes oikeasti tee mieli. Jos tiedän että meillä on jotain, se vaan pyörii päässä pakonomaisesti niin kauan kunnes olen syönyt ne kaikki pois. Mitä kauemmin yritän sitä oloa vastustaa, sitä pahemmiksi ja vahvemmiksi ne ajatukset muuttuvat, kunnes ratkean. Itse en enää osta kotiin mitään ”herkkuja”, mies ennen osti mutta on onneksi nyt vähentänyt. Sitten tulee vain syötyä sitä kaikkea muuta mitä kaapeista löytyy.
Ap
Kannattaa katsoa Hengen va arallisesti lihava ohjelma. Olen sen avulla hoksannut todella paljon. Dr Now on erinomainen lääkäri! Siinä käydään läpi se psykologia syömisen takana.
Vierailija kirjoitti:
Aloitin salasyömisen alle 10 vuotiaana. Varastin rahaa karkkeihin. Miten ihmeessä olin jo silloin niin stressaantunut että tarvitsin lohtusyömistä? Olen jatkanut sitä nyt vuosikymmeniä. Olen äärimmäisen herkästi stressaavaa tyyppiä kuten vanhempanikin. Isä söi jonkun verran liikaa mutta äiti oli liian pihi siihen. Eivät he tuputtaneet minulle lohturuokaa mutta alhaisen stressinsietokyvyn olen kai perinyt heiltä. Pitäisi kai hakeutua terapiaan asian tiimoilta .
Minäkin pihistin keksipaketteja, vedin paketillisen suklaamuroja yms. salaa huoneessani, tai kun ketään ei ollut kotona. Olin kai jo lapsena masentunut. Muistan kun pitelin kerran keittiöveistä rintaa vasten ja halusin kuolla... olin ehkä 9v 😔 tunsin oloni niin arvottomaksi ja turhaksi. Varmaan se syöminen auttoi muka turruttamaan sitä oloa.
Ap
Yritän opettaa lapsilleni hyviä elintapoja, ruoka on terveellistä jne. Mut sitten ite mässytän kaiket illat kun lapset jo nukkuu. 11-vuotiaasta tytöstäni olen huolissani, hänen huoneestaan löytyy karkkipapereita/pusseja, keksipaketteja, suklaakääreitä jne. Jos ei anneta rahaa, niin kerää vaikka pulloja, varastaa veljeltään tai on se meiltäkin joskus varastanu. On vielä normaalipainoinen, mutta tuolla menolla -kuinka kauan?
Kuka suuhusi sitä ruokaa tunkee? Sinä itse.