Lohduksi muille autolla ajamista pelänneille: sen näköjään oppii

Itse ajoin ajokortin 18-vuotiaana. Olin niin surkea, että ekassa inssissä pillahdin itkuun, kun en tiennyt, kenen pitää väistää risteyksessä. Jäin siis totaalisesti jumiin vilkkaaseen risteykseen. Toisella inssikerralla ajoin tyyliin 30 km/h viidenkympin alueella ja inssimies kehotti, että saat lisätä vauhtia. Ystävällisesti yritti auttaa. Ei se auttanut, päin vastoin aloin jännittää yhä enemmän ja tein huomattavan määrän virheitä, siis muitakin kuin sen nopeuden. Muutamien ajokertojen jälkeen kolmas inssikoe meni läpi. Kortin saatuani ajelin lyhyitä matkoja, yleensä pelokkaana. Sain kakkosvaiheen myös läpi. Se ajelu tyssäsi siihen, kun todella liukkaana talvena ajoin penkkaan. En kyennyt käsittämään, miten se kävi, mutta auton keula meni romuksi. Sen jälkeen lopetin ajamisen vuosiksi.

Kun olin saanut esikoistyttären, minun oli pakko tarttua taas rattiin. Mies oli päivät töissä ja vauvaa piti kuljettaa esim. Sairaalaan seurantaan bilirubiiniarvojen takia ja myöhemmin neuvolaan (ajat aina keskellä päivää). Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin ajaa autolla. Pelotti ihan saakutisti.

Äitiysloman ja lyhyen hoitovapaan jälkeen sain uuden työpaikan. Se vain sattui olemaan sellainen, että oli kokouksia toisella paikkakunnalla 2 kertaa kuussa, eikä niihin päässyt bussilla. Muistan, miten hiki virtasi, kun ajoin ensimmäistä kertaa 60 km matkan kokouspaikalle vilkasliikenteisellä tiellä. Ja etenkin siellä vieraassa kaupungissa ajaessa tärisin. Tuntui, että kaupunki oli täynnä yksisuuntaisia katuja ja taskuparkkeja. Jokainen reissu sinne aiheutti uniongelmia jo etukäteen.

Saneerausten jälkeen jouduin työttömäksi, enkä löytänyt koulutusta vastaavaa työtä. Arvatkaapa, mitä nyt 4 vuoden päästä tuosta vieraassa kaupungissa ajamisen kokemuksesta teen työkseni: ajan autoa. Kyllä vain. Ei pelota enää. Juuri tänä aamuna peruutin sujuvasti ahtaaseen koloon ja mietin, että entinen minä ei olisi suostunut edes yrittämään. Nyt silmä ja käsien ohjausliikkeet vain toimivat yhteen. Kaikkein hassuinta on, että se on ihan mukavaa. Ei siis mitään unelmatyötä, mutta omalla tavallaan leppoisaa ja siistiä. Peloista pääsee eroon ja autolla oppii ajamaan.