Tällaistako rakkaus on? On outoa olla parisuhteessa, joka oikeasti kasvaa hedelmää. Kertokaa kokemattomalle.

En todellakaan ollut ryhtymässä vakavaan parisuhteeseen tämän vuoden, saatika seuraavan viiden vuoden aikana mielessäni.
Piti keskittyä aivan muihin asioihin.
Tällä kertaa kohdallani klisee "se tulee kun vähiten odottaa" pitää paikkaansa.

Olen ihmeissäni, olen ihmeissään joka päivä. Välillä ottaa päähän koska tämä on vienyt elämältäni paljon lyhyessä ajassa. Tai ei vienyt mutta muuttanut ja sopeutuminen on ollut joskus hankalaa. En kuitenkaan kadu mitään enää, olen ehkä ollut jopa enemmän "elämässä kiinni" miehen tavattuani. Olen nähnyt enemmän, jotenkin tuntuu, että kokemukseni ovat olleet lopulta ainutlaatuisia(vaikka eroaisimme) vaikka se on verottanut työtäni, taloutta ja omaa aikaani todella paljon.

Olen ollut aika syrjäänvetäytyvä ja rakastan omaa rauhaa, omaa tilaa ja aikaa ajatella omilla aivoillani, ratkaista sisäisiä juttuja jne.
Nämä kaikki on aikalailla jääneet huomattavasti vähemmälle kun tapasin miehen ja näin ollen elämää katsottuani uusista haasteistani kuten uusioperheen muodostamisessa, maalaismaisemasta, sosiaalisuudesta, heikkouksien (ja muiden tunteiden/piirteiden) avoin näyttäminen sekä hyväksyminen on lopulta ehkä tehnyt minusta vähemmän kapeakatseisemman.
Noloa sanoa mutta tunnen olevani ehkä enemmän ihminen, jotenkin haavoittuvaisempi ja paljas, tuntuu hyvältä kun näytän sen ja saan osakseni hyväksyntää.

On ollut oikeasti todella vaikeaa välillä, ihan meillä molemmilla kun olemme päättäneet olla yhdessä. Kumpikaan ei ole täydellinen mutta olemme hyväksyviä ja anteeksi antavaisia, haluamme ymmärtää toisiamme. Paljon ollut haasteita ja pelkoja, turhaa loukkaamista jne mutta nyt tuntuu, että olemme samalla aaltopituudella olleet jo pidemmän aikaa. Nyt uskaltaa eikä pelota samalla tavalla, olemme päättäneet jatkaa yhdessä ja mies tekee niin paljon eteeni, huomioi ja on rehellinen kanssani. Kertoo joka päivä rakastavansa minua.
Meillä on tulevaisuudensuunnitelmat sellaisia, jotka liittyvät hyvin pitkälle yhteiseloon ja minua ei edes ahdista ajatus enää.
En voi ymmärtää tilannetta aina enkä halua enää hallita elämääni pakkomielteisesti.
Se on nyt näin, olen nöyrtynyt elämäni kanssa ja minun on hyvä olla kun voin olla kumppanini kanssa vaikka en tiedä mihin tämä tulevaisuudessa johtaa. En vain välitä siitä enää, elän tässä ja nyt.