Lue keskustelun säännöt.
HS: Lapset tuovat uskomatonta onnea mutta vanhemmuudesta puhutaan kuin pitkittyneestä talvisodasta
09.01.2020 |
https://www.hs.fi/perhe/art-2000006005818.html
Artikkeli on vain tilaajille. Ingressi: Vuorovaikutuskouluttaja, tietokirjailija Elina Kauppila pitää lapsipuheen ongelmakeskeisyyttä yhtenä suomalaisen perusmentaliteetin ilmentymänä.
Artikkelissa käsitellään sitä, ettei lasten tuomasta onnesta aina uskalleta puhua varsinkaan lapsettomille tuttaville, joten mieluummin kerrotaan lapsiarjen hankaluuksista kuten väsymyksestä, perheeseen iskeneestä noroviruksesta yms. Kirjoittaja pohtii millä lailla tämä ongelmiin perustuva retoriikka vaikuttaa ihmisiin, muihin aikuisiin, nuoriin, perheen perustamisesta haaveileviin.
"KUN minulla ei vielä ollut lapsia, ihmettelin usein, miksi ihmiset edes hankkivat jälkeläisiä, jos lapsiarki on niin kurjaa kuin puheiden perusteella kuulosti.
Lapsia saaneet tuntuivat elävän yhtä pitkittynyttä talvisotaa."
Kommentit (54)
Tämä on kyllä aihe, jota ei menneinä vuosikymmeninä saanut käsitellä. Nyt voi olla ylilyöntejä, mutta sentään puhutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on mulla lähinnä sitä miten näkee ihmisten ihan omassa ympäristössä suhtautuvan lapsiin. Jatkuvaa äyskimistä ja komentamista ja räyhäystä, ja auta armias kun lapsi on teini niin jo on naama väärällä kun oma jälkikasvu kehtaa edes olla olemassa. Ihmiset puhuu omille lapsilleen todella ikävän kuuloisesti. Olen tavannut koko lähes nelikymppisen elämäni aikana tasan yhden ihmisen joka näyttää nauttivan vanhemmuudestaan ja lapsestaan.
Minä luulen, että ulkopuolisen on vaikea saada realistista kuvaa lapsiperheen elämästä. Kun mietin meitä kolmen alle 4 v lapsen kanssa vaikka kaupassa, kahvilassa tai kylässä, niin onhan se suurelta osalta sellaista "älä älä ei ei" ja "mitä sä nyt teit" ja "heti paikalla pois suusta" ja "älä lyö siskoa kuorma-autolla". Se auvoisampi aika tuppaa olemaan siellä kotona jonne ne ulkopuoliset ei kovin usein näe. Tai ylipäänsä lapsiystävällisissä paikoissa esim. leikkipuistoissa tai lasten harrastuksissa, missä lapsettomat varmaan harvemmin käy.
Vierailija kirjoitti:
MInusta on jotenkin typerää analysoida lisäävätkö lapsen onnea vai eivät. Normaali ja luonnollinen ihmiselämä toteutuu täytenä vasta kun ihminen on saanut lapsia ja saa heidän kauttaan mahdollisuuden kasvaa aikuiseksi. Ei se helppoa ole, mutta palkinto on kypsyminen ihmisenä ja itsetuntemuksen, vastuullisuuden ja täyden tunnerekisterin kehittyminen. Ilman lapsia tätä ei voi tapahtua, koska lapsi vasta pakottaa ihmisen laittamaan toisen ihmisen hyvinvoinnin jatkuvasti oman hyvinvoinnin edelle. Teoriassa tätä prosessia ei voi käydä, ainoastaan käytännössä.
Normaalia ja luonnollista ihmiselämää on monenlaista, ei vain yhdenlaista. Aikuiseksi voi kasvaa monin eri tavoin. Läheskään jokainen vanhempi ei kypsy ihmisenä lasten myötä, ei todellakaan. Lapset voivat olla myös omien traumojen kaatopaikka.
Myös omaishoitajana laittaa toisen hyvinvoinnin jatkuvasti oman edelle. Minulle se on ollut ihan yhtä tärkeä kokemus kuin lapsi jollekulle muulle.
Jos ei pidä muiden lapsista, eikä pidä lasten juttuja hauskoina tai ihanina, niin pitääkö kuitenkin takuuvarmasti omasta lapsestaan?
Vierailija kirjoitti:
Jos ei pidä muiden lapsista, eikä pidä lasten juttuja hauskoina tai ihanina, niin pitääkö kuitenkin takuuvarmasti omasta lapsestaan?
Ja tällä en tarkoita niiden muiden lasten persoonia vaan sitä että heidän kanssaan puhuminen ja muu vuorovaikutus ei ole vastavuoroista vaan lapsia pitää koko ajan paapoa ja kehua ja kannatella eikä voi esim kysyä neuvoa tai puhua omista peloista tai murheista kuten toiselle aikuiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa, että tämä artikkeli oli kiinnostava siksikin, että olen viime aikoina miettinyt omaa lapsuuttani ja sitä, kuinka itse kärsin vanhempieni valittamisesta. Lapsista puhuttiin perheessäni 70- ja 80-luvuilla kuin jostain käsittämättömästä kirouksesta, joka vanhempien taakaksi oli annettu.
Vaikka meillä oli monella mittapuulla "hyvä" koti (oli aina ruokaa, hoivaa, puhtaita vaatteita, taloudellisesti hyvä tilanne), meistä lapsista puhuttiin vähättelevästi ja aiheuttamaamme vaivaa ja työtä korostettiin. Samoin "laita lapsi asialle ja mene itse perästä" -tyyppisiä lausahduksia käytettiin usein silmiä pyöritellen, vaikka sanomaa olisikin naurahduksella yritetty pehmentää.
Tästä on jäänyt jotenkin todella ikävät muistot, ja ne ovat ainakin osittain syynä siihen, että päätin itse olla hankkimatta lapsia. Lapsiperheen vanhempana olo tuntui olevan yhtä tuskaa ja kurjuutta, enkä nähnyt siinä mitään tavoittelemisen arvoista.
Millaisia ajatuksia artikkeli tai tämä aihe herättää muissa?
Meillä ei koskan ollut kuvaaamasi kaltaista. Koskaan ei sanottu, että meistä 6 olisi ollut vaivaa.
Kaikki onnellisuushan riippuu siitä mikä itselle on tärkeää. Minulle tärkeintä on parisuhde, ystävät ja se että voin mennä ja tehdä mitä haluan. En halua uhrata niitä lapsen takia, lapsen ketä en edes haluaisi. Ahdistaa pelkkä ajatuskin, että kun tulee väsyneenä töistä kotiin niin pitäisi vielä jaksaa leikkiä ja kuunnella sitä mölinää mikä lapsista lähtee. Ei kiitos. Minä itse vihaisin sitä ja sellaista elämää, toisille se sen sijaan sopii.
Siksipä olen onnellinen lapsellisten ystävieni puolesta, vaikka toki harmittaa, että ystävyyssuhde ei olekaan ennallaan, kun kaikki pitää suunnitella lapsien mukaan. Ahdistaa jo sekin, että lapsi pitää raahata mukaan meidän yhteisiin tapaamisiin, kun haluaisin nähdä vain ystäviäni ilman niitä lapsia. He elävät onnellisesti noin, mutta minulle tuo olisi pahin painajainen, olen onnellinen näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta tässäkin asiassa tulee esille suomalaisten perusnegatiivinen luonne. Tunnen ihmisiä ympäri maailmaa eivätkä muunmaalaiset jankuta mistään pikkulapsihelvetistä. Toki joku joskus sanoo, että on hieman väsynyt kun lapsi oli yöllä herännyt.
Samoin se, ettei vauva-aikana jaksa muka tehdä mitään. Tuollahan ne äidit vetävät tunnin vaunulenkkejä pari kertaa päivässä, ihan suomalaisetkin. Mutta vain suomalainen valittaa.
Vierailija kirjoitti:
En nyt jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta tässäkin asiassa tulee esille suomalaisten perusnegatiivinen luonne. Tunnen ihmisiä ympäri maailmaa eivätkä muunmaalaiset jankuta mistään pikkulapsihelvetistä. Toki joku joskus sanoo, että on hieman väsynyt kun lapsi oli yöllä herännyt.
Samoin se, ettei vauva-aikana jaksa muka tehdä mitään. Tuollahan ne äidit vetävät tunnin vaunulenkkejä pari kertaa päivässä, ihan suomalaisetkin. Mutta vain suomalainen valittaa.
Kuulepas sinä parempi ihminen, olen suomalainen ja valitan ihan niin paljon kuin itse haluan. Sinä et sille voi yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En nyt jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta tässäkin asiassa tulee esille suomalaisten perusnegatiivinen luonne. Tunnen ihmisiä ympäri maailmaa eivätkä muunmaalaiset jankuta mistään pikkulapsihelvetistä. Toki joku joskus sanoo, että on hieman väsynyt kun lapsi oli yöllä herännyt.
Samoin se, ettei vauva-aikana jaksa muka tehdä mitään. Tuollahan ne äidit vetävät tunnin vaunulenkkejä pari kertaa päivässä, ihan suomalaisetkin. Mutta vain suomalainen valittaa.
Kuulepas sinä parempi ihminen, olen suomalainen ja valitan ihan niin paljon kuin itse haluan. Sinä et sille voi yhtään mitään.
Vastaa erittäin hyvin aloituksen kysymykseen. Valitetaan vain valittamisen ilosta. Tai no, eihän siitä ankeutuksesta mitään iloa kellekään ole, mutta eihän kellään saisikaan olla kiva elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on mulla lähinnä sitä miten näkee ihmisten ihan omassa ympäristössä suhtautuvan lapsiin. Jatkuvaa äyskimistä ja komentamista ja räyhäystä, ja auta armias kun lapsi on teini niin jo on naama väärällä kun oma jälkikasvu kehtaa edes olla olemassa. Ihmiset puhuu omille lapsilleen todella ikävän kuuloisesti. Olen tavannut koko lähes nelikymppisen elämäni aikana tasan yhden ihmisen joka näyttää nauttivan vanhemmuudestaan ja lapsestaan.
Minä luulen, että ulkopuolisen on vaikea saada realistista kuvaa lapsiperheen elämästä. Kun mietin meitä kolmen alle 4 v lapsen kanssa vaikka kaupassa, kahvilassa tai kylässä, niin onhan se suurelta osalta sellaista "älä älä ei ei" ja "mitä sä nyt teit" ja "heti paikalla pois suusta" ja "älä lyö siskoa kuorma-autolla". Se auvoisampi aika tuppaa olemaan siellä kotona jonne ne ulkopuoliset ei kovin usein näe. Tai ylipäänsä lapsiystävällisissä paikoissa esim. leikkipuistoissa tai lasten harrastuksissa, missä lapsettomat varmaan harvemmin käy.
Kyseessä on kumminkin ystävät ja perheenjäsenet joita näen ihan normielämässä, omissa kodeissaan monta päivää putkeen tai juurikin siellä leikkipuistoissa. Harrastuksissa ei kyllä käy vanhemmatkaan, penska roudataan eestaas ja se siitä. Lapsiin ei kiinnitetä huomiota tai se koko kommunikaatio on pelkkää tiuskimista, paitsi tosiaan siltä yhdeltä äidiltä. Teinien vanhemmat ovat ehdottomasti pahimpia, omasta lapsesta puhutaan todella nöyryyttävästi ja kylmästi tai sitä suorastaan kiusataan muiden ihmisten edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti milleniaaliäipät ei enää siirrä lapsilleen sitä henkistä perintöä jonka omat vanhempansa ovat antaneet. Liian moni milleniaali tuntuu syntyneen vanhemmille jotka tekivät lapsen koska sitä odotettiin heiltä ja muuta ei oikein ollut. Avioliitoissa joissa eroaminen ei ollut vaihtoehto ja lasten piti muuttaa suuntaa.
Äitiydessä on tapahtunut sukupolvien vaihtuessa aika isoja muutoksia, nykyajan lasu-yhteiskunta pistää tiukat rajat sille mitä voi tehdä. Se yhdistettynä tietoisuuteen oman äidin virheistä ja valinnoista ehkä johtaa vain siihen että äitiys ei ole houkuttelevaa ja luottoa omiin kykyihin ei ole.