Muita jotka ryhmässä passivoituu ja jää taka-alalle

Vierailija kirjoitti:

Oletko niitä jotka käyvät yhdistyksen tai asunto-osakeyhtiön kokouksissa, eivät puhu tai osallistu mitenkään ja jupisevat jälkeenpäin tehdyistä päätöksistä?

Itse ainakin olen siinä mielessä, että en jupise jälkeenpäin, mutta olen huomannut, että yhtiökokouksissa on se oma "voimakkaiden persoonien" pälinäkerho joka monesti johtaa keskustelua ja päätöksiä suhteellisen omavaltaisesti. Ilmeisesti persoonakysymyksiä. Rauhallisemmat yksilöt saattavat jäädä "jalkoihin" noissa kinkereissä.

Mulla on ap:n kuvaama ongelma ja koen sen haittaavan elämääni tosi paljon. En saa kavereita ja opiskelut kärsii, kun jään tuppisuuna läksyporukoiden yms. ulkopuolelle. Pelkään myös jääväni työttömäksi, koska ryhmähaastattelut on niin yleisiä ja jään niissä auttamattomasti muiden varjoon.

Mussa on samaa vikaa. Turhauttavaa, kun mitään kehitystä ei tapahdu vaikka yritän oppia aktiivisemmaksi porukoissa.

Jään aina sivuun. Muut puhuvat, mua ei huomata laisinkaan.

En ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin jään aina ulkopuoliseksi ryhmässä. Siksi en enää edes yritä olla osa mitään porukkaa ja oikeastaan mitään ryhmää koskaan missään ikinä. Olen luovuttanut. Ei tälle mitään voi.

Mistä koet että tämä voisi johtua? Onko kyse luonteesta, kasvatuksesta vai mistä? Ikävää on, jos kärsit siitä.

Luulen, että sekä kasvatuksesta että luonteesta. Olen saanut ankaran ja lyttäävän kasvatuksen. Toisinaan kärsin tilanteestani, kun näen, että muut löytävät porukasta juttukavereita/uusia ystäviä ja heillä on hauskaa ja minä olen aina vain yksin. Mutta toisaalta viihdyn myös itsekseni erittäin hyvin, joten en todellakaan koko aikaa kärsi.

Kasvatus oli sitä ettei saanut puhua ja täydellinen lyttääminen ihan konkreettisesti.

Se oli henki pois jos vähänkin inisit.

Puheentuotto estettiin konkreettisesti.

Siksi ääntä ei tule.

Outoa että kutsutaan ja sitten olenkin näkymätön.

Olen ihan samanlainen introvertti. Onneksi lähipiiriini ja työtovereihini kuuluu myös paljon vastaavia introverttiluonteita, joten en tunne itseäni kummajaiseksi. Työpaikalta lähti juuri poruka ainoa ekstrovertti pois ja se vähän harmittaa, sillä hän hoiti mielellään kaikki sosiaaliset kuviot, jotka ovat minulle vaikeita. Useampaa ekstroverttia en jaksaisi kuunnella, mutta yksi joukossa menettelee ja on joskus jopa piristävä.

Olen saanut kauhun ryhmistä.

Onneksi tietyt tapaamiset ovat nähtävästi ohi.

Kukaan ei edes katso minua, vain silloin kun tulen paikalle.

Talon emäntä ainoa joka välillä katsoo ja eräs toinen nainen katsoo hetken.

Muutoin kaikki juttelevat keskenään.

Riippuu kontekstista. Jossain juhlissa jään helposti kyllä taka-alalle vieraiden ihmisten kanssa. En osaa rupatella niitä näitä, haluiaisin kyllä osata.

Töissä välillä palavereissa jättäydyn suosiolla hiljaisempaan rooliin. Joidenkin ihmisten tarve puida kaikki asiat keskustellen ja vääntäen ne miljoonalle mutkalle saa minut ikävystymään, enkä oikein jaksa ohjailla keskustelua oikeille urille. Koen kuitenkin, että koska ihmiset ovat erilaisia, on hyvä kunnioittaa toisten tarvetta prosessoida asiat puhuen, vaikka se itselleni vierasta onkin.

Sellaisissa tilanteissa, missä aidosti ollaan päättämässä asioita, puhun ja perustelen kyllä ja useimmiten minua kuunnellaan, koska olen jotenkin päässyt siihen maineeseen, "puhuu vähän, mutta asiaa". Osaan ja uskallan myös kysyä asiat suoraan ja vaatia suoraa vastausta, mitä monet sitten arvostavat, vaikka itse ovatkin juuri näitä vääntäjiä.

Mulla sama. Max. kolmen hengen ryhmässä toimin ihan normaalisti mutta jos porukkaa on enemmän, jään taka-alalle. Jos jostain kouluprojektista on kyse, hoidan kyllä oman osuuteni, mutta mitenkään aktiivinen en ryhmässä osaa olla.

Koen olevani parhaimmillani toimiessani yksin.