Lue keskustelun säännöt.
En pääse ikinä unelma-alalleni
03.01.2020 |
Olen aina haaveillut ihmisläheisestä työstä ja sosiaalialasta. Olen haaveillut sosionomin, geronomin tai yhteisöpedagogin koulutuksesta. Teen paljon vapaaehtoistyötä vapaa-ajallani ja olen sosiaalisesti lahjakas, pärjään kaikenlaisten ihmisten kanssa ja ihmiset pitävät minusta. Olen nyt lukiossa ja käyn psykologilla, koska minulla on mielenterveysongelmia, syömishäiriötä ja erittäin ailahteleva mieliala. Olen menevä tapaus ja sinkoilen minne sattuu, vain paras ystäväni osaa ennustaa mielenliikkeittäni ja tukea minua. Silti olen koko ajan pitäytynyt samassa haaveammatissa pienestä pitäen ja koen etteivät mielenterveysongelmani ja ADHD:ni vaikuta työskentelyyni. Oppilaitoksissa on käsittääkseni nykyään kuitenkin taas käytössä psykologiset testit, mikä on erittäin hyvä asia, mutta onko minulla mitään mahdollisuuksia? Sovinko alalle? Onko kellään ehdottaa mitään kompromissiratkaisua opintojen suhteen? Olo on aika toivoton tällä hetkellä, sillä jonotan psykiatrin tarkempiin tutkimuksiin ja niissä ei varmaan mitään hyvää kerrottavaa ole. Itse veikkaan kaksisuuntaista. Mikä neuvoksi?
Kommentit (7)
Lähde opiskelemaan yliopistoon vaikka terveystieteitä tai jotain teoreettista sotealaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielelläni itsekin tasaisin tätä päänsisäistä myllerrystä ja otan kaiken tarjotun avun vastaan. Minulle näiden haaveammattien viehätys tulee nimenomaan siitä ihmisläheisestä työstä ja sosiaalisista kontakteista. Yliopisto ei sovi minulle, olen enemmän käytännön ihminen.
Ap
"Olen menevä tapaus ja sinkoilen minne sattuu, vain paras ystäväni osaa ennustaa mielenliikkeittäni ja tukea minua."
Tämä on minusta ongelmallisin osuus kaikesta. Kaikkialle sinkoileva ei ole hyvä emotionaalinen apu melkein kellekkään. Kaikissa ihmisläheisissä ammateissa tulee niitä hankaliakin paikkoja, jossa pitää osata pitkällä tähtäimellä pysyä aloillaan (esim. jonkun nuoren tukeminen ongelmissaan).
Mitä kaikkeen muuhun tulee niin tärkeintä on, että haet noihin ongelmiisi apua, ja pääset hoitotasapainoon. Vaikka olisi niitä psykologisia testejä niin hyvässä hoitotasapainossa olevat ovat kuin ihan "normaaleja" ihmisiä. Joihinkin ammatteihin voi mt-ongelmat olla esteenä, mutta toisaalta taas kun on itse kokenut niin on helpompi olla tukemassa samassa tilanteessa olevia.
N 22 kirjoitti:
Ei mielenterveysongelmat suoraan ketään sulje pois. Oma halu parantua ja pyrkiä tasapainoisuuteen on etu. Oma psykiatrini sairasti syömishäiriötä nuoruudessaan, että ei se sitä katso.
Itse haaveilin psykologin ammatista, mutta hermot ei kestä itsesääliä ja vikinää niin totesin että nope.
Tähän on pakko kommentoida, että psykiatri on lääkäri, eikä lääkäreillä ole koskaan ollut soveltuvuuskokeita.
Mutta miten AMK:ssa menee nyt? Nythän on siirrytty yhteisiin pääsykokeisiin ja olen ymmärtänyt, että soveltuvuustestit jäivät samalla pois. En tosin ole varmistanut tätä.
Et pääsekään, jos uskot ettet pääse. Oma valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole automaattista estettä ja voit päästä unelma-alalle.
Ei mielenterveysongelmat suoraan ketään sulje pois. Oma halu parantua ja pyrkiä tasapainoisuuteen on etu. Oma psykiatrini sairasti syömishäiriötä nuoruudessaan, että ei se sitä katso.
Itse haaveilin psykologin ammatista, mutta hermot ei kestä itsesääliä ja vikinää niin totesin että nope.