Te keski- ikäiset joiden vanhempi tai vanhemmat kuolleet hiljattain!

Mun isä oli erakoitunut entinen alkoholisti, joten en juurikaan surrut.

Äitini kuolema oli elämäni suurin suru vaikka olen käynyt läpi avioeron ja huoltajuuskiistat yms. Itken monta kertaa viikossa, aikaa vuosi.

Samaa mieltä teidän muiden kanssa. Äitini kuoli kanssa melko äkillisesti noin vuosi sitten. Olen 40+, perheellinen itsekin. Todella suuri suru ollut ja itken missä milloinkin. Nytkin joulunaikaan tullut monesti mieleen, vaikka vietän joulua kaukomailla. Ikävä ja kaipaus todella suurta. Ei auta kuin kestää. Onneksi äitini sai elää kuitenkin pitkähkön elämän. Runsaasti voimia teille kaikille, jotka tämän surun kanssa painitte❤️.

Ikuiset traumat jäivät.

Suht hyvin kuitenki toipunut, ja pystyn jo pitämään sen omana surun aiheenaan jotenkin. Ettei se sekoita enää koko ihmistä. En ole muutenkaan aamuisin heräämisestä riemuissani, mutta tää onkin nyt eri kriisi.

Asiani ovat nyt 10+ eli hyvin, mutta on eläkkeellejäämiskriisi (olen siis alle eläkeiän ja haluan kokeilla uutta vapautta).

Vapaaehtoisesti ihan, mutta esim. viime yönä näin unta töihinpaluusta. 😁. Vaikea kyllä uskoa.

Eli pitää saada nyt projektia pukattua johonkin suuntaan.

Kannattaa yrittää säilyttää toivo, pienikin. Se on ainoa, mikä kantaa ihmistä.

Jos on rakkaita läheisiä, pitää ymmärtää heidän arvonsa ja olla kiitollinen.

Joskus koittaa paremmat ajat!

Onnea vuodelle 2020 kaikille!

Isäni kuoli 5 v sitten nopeasti edenneeseen syöpään ( kuoli tasan 4 viikon päästä diagnoosista )... en ollut mitenkään ”superläheinen” isäni kanssa mutta kyllä se otti todella todella koville. Nytkin itken kun kirjoitan tätä tekstiä. Äitini on vasta 71v ja toivon että hän ei kuole vielä pitkään pitkään aikaan.

4 jatkaa, että äidin menetys tuntui kovasti pahalta noin neljä vuotta tapahtuman jälkeen.

Sitten vähitellen lähti helpottamaan.

Ajattelen äitiä varmaan joka päivä vieläkin. Aikaa tuosta on jo yli kymmenen vuotta.

Minulla ja isällä ei ollut koskaan läheiset välit, en oikein tuntenut koko miestä. Vuosi sitten isä sai sairaskohtauksen, ihme että selvisi, mutta huonokuntoisena. Isä kärsi kovasti, että oli täysin petiin autettava. Puhui monesti, että jos saisi haulikon. Keuhkokuume taisi lopulta olla kuolinsyy. Tunnen surua, häpeää ja jotain muuta.

Isän kuolemasta reilu puoli vuotta. Surun ja ikävän aalto tulee yllättäen milloin tahansa, missä tahansa. Ensimmäiset kuukaudet olin turta enkä pystynyt keskittymään ja syventymään mihinkään. Nyt on parempi. Olen suurimman osan aikaa kuitenkin ihan toimintakykyinen ja suru ja kaipaus ovat selkeitä, normaalin rakastavan ihmisen tunteita. 

Isä kuoli yllättäen vuosi sitten.

En osaa edes surra, vieläkään, koska en ymmärrä asiaa. En osaa tajuta että hän on poissa.

Isäni kuollessa olin parikymppinen. Suru oli tosi suuri, mutta ehkä nuorena käsitteli sen nopeammin.

Äidin kuollessa olin n. 60 v ja äiti oli iäkäs.  Äidin loppuaikoihin liittyi ikäviä asioita, ulkopuolisten sekaantuessa äidin elämään.  Se lisäsi kuoleman jälkeistä ahdistusta ja surua.  Hautausurakoitsija-

rouva sanoi kokemuksestaan, että neljä vuotta on vaikeaa ja sitten alkaa helpottaa.  Se on todella

näin.  Neljän vuoden ajan ajattelin äitiä päivittäin ja jouluisin oli itku herkässä. Nyt kymmenen vuoden

jälkeen joulu oli normaali ja "minun jouluni" ilman surua, toki muistot aina mielessä.

Vasta äidin kuoleman jälkeen iski mieleen voimakkaana oman elämän rajallisuus, varsinkin kun minusta

tuli silloin yksi suvun vanhimpia. 

Isäni kuoli yllättäen sairaskohtaukseen pari vuotta sitten, ja minä löysin hänet. Se oli kyllä kova paikka ja suuri suru. Olin tukeutunut häneen aina, vaikka olinkin jo neljän kymmenen. Mutta minulle suru ei ollut lamauttavaa enkä ehtinyt itkeskellä, sillä nuorempi sisareni ja äitini työnsivät minut saman tien isäni paikalle kaikkien yhteiseksi tukihahmoksi ja asioiden järjestäjäksi. Myös luulen, että se auttoi, että juuri minä löysin isän ja siinä samalla näin hänet konkreettisesti kuolleena ja kuitenkin paljon selvemmin omana itsenään kuin myöhemmin ruumishuoneella järjestetyssä jäähyväistilaisuudessa.

Joksikin aikaa se pelkisti elämän ja ajatukset niin, että vain todella tärkeitä asioita ehti Tai jaksoi tai edes osasi ajatella. Kaikki tyhjänpäiväinen jäi.

Isäni kuoli pari vuotta sitten. Hän oli 72v ja minä olin silloin 46v. Isä sai sairauskohtauksen ja kuoli noin kuukauden sairaalassa olon jälkeen.

Olimme läheisiä ja toki kaipaan isääni, mutta kuolema oli odotettavissa ja tuon kuukauden aikana siihen pystyi hyvin valmistautumaan. En ole itkenyt, mennyt surusta sekaisin tms. Isä oli tosi sairas ja jo ennen tätä viimeistä sairauskohtausta oli ollut pienempi kohtaus ehkä viisi vuotta sitten ja tiesimme, että seuraava kohtaus tulee olemaan kohtalokas.

Olen iloinen, että ehdin nähdä isää ennen tätä viimeistä kohtausta ja meillä oli hyvät keskustelut. Hän ei siis tullut tajuihinsa kohtauksen jälkeen.

Kun mietin isääni niin mieleni täyttää kiitollisuus, hän oli hyvä isä ja hyvä isoisä. Olen iloinen, että omat lapseni oppivat myös tuntemaan hänet.

En elä surussa.

Minäkin olen viisikymppinen ja isäni kuoli saappaat jalassa kasikymppisenä. Ei sureta, koska juuri niin ihmisen pitää lähteä: ei vaipoissa, ei muistamattomana, ei liian nuorena.

Olen alle 40 ja äitini kuoli kesällä. Show must go on.

Karmeampaa oman lapsen menettäminen on kuin vanhempansa.

Isäni kuoli reilun vuoden kuluttua ekasta syöpädiagnoosista kohta kaksi vuotta sitten. Väilillä tulee surullinen olo mutta muuten elämä jatkuu aika ennallaan.

Äitini kuoli yllättäen jokunen vuosi sitten. Aluksi olin toki surullinen, mutta kuitenkin toimintakykyinen. Isäni oli ihan avuton, ei osannut järjestää hautajaisia, hoitaa raha-asioita tai edes laittaa ruokaa itselleen (ei ollut tehnyt mitään "naisten töitä).

Kaipaan äitiäni, mutta en ajattele häntä mitenkään viikottain. Välillä mietin, kuinka erilaista olisi, jos äiti eläisi. (Ihan lähtien konkreettisesta lastenhoitoavustakin.)

Nyt on lähinnä huoli isän vanhuusajasta. Oikeastaan toivon, että hänkin kuolee lopulta yllättäen, eikä esim. ole muistisairas pitkään.

Teillä on ollut varmaan ihania vanhempia? Isäni kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen muutama vuosi sitten. Pahinta asiassa oli kuolemisen seuraaminen eikä suruni. Suru oli jonkunlainen haikeus, mutta ei mitään sen rankempaa. Isälleni pahinta oli ajatella, että hänen elämänsä päättyy. Hän ei yhtään surrut, että ei näe enää lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Kun sanoin hänelle (ilmeisesti kohteliaisuudesta) että rakastan häntä, hän ei vastannut siihen koskaan mitään. Eli elämäni jatkui ihan normaalisti eteenpäin.

Voimia kaikille paljon ❤❤