Onko kultuurisokki käynyt teidän perheessä kylässä?

Meillä mies tässä noin viikko sitten ilmoitti alkaneensa kytätä ruokien parasta ennen päiväyksiä. Vielä puolitoista vuotta sitten oli sitä mieltä, että turhaa valkoisten hömpötystä moinen ja että ähänen maha ainakin kestää mitä vaan. :)

mutta olen sitä mieltä että nämä ovat yksilöllisä asioita myös.

Joillekin toiseen kultuuriin riippuen ao.henkilön omasta luonteesta, koulutustaustasta, omasta kasvatuksesta, olosuhteista ao.maassa, iästä jne. on helpompaa kuin toiselle.



Mutta jonkin asteinen kultuurishokki tulee kuulema kaikille noin 1-2v. kuluttua maahan saapumisesta, en tiedä sitten. Mutta luin siitä jokin aika sitten jostain.



Minun mies joka on lähi-idästä on soputunut ainakin päällisin puolin todella hyvin. Hän sanoo että täällä on kaikki on hyvin hoidettu ja asiat paremmin kuin hänen synnyinmaassaan, ja olen samaa mieltä.

ehkä helpotti, että mieheni oli käynyt täällä " tutustumiskäynneillä" jo ennen kun varsinaisesti muutti useamman vuoden aikana (oli aina muutaman kuukauden), joten systeemi oli jo tuttu.



Kielitaito auttaa myös pääsemään uuteen ympäristöön paremmin sisälle. Selitä miehellesi myös ihan itsestäänselvältäkin tuntuvia asioita, miksi ihmiset tekevät näin ja näin, mikä on kohteliasta, mikä ei. Sillä tavalla miehesi ymmärtää hänestä ehkä oudoilta tuntuvia asioita, eikä niistä tule mörköjä niin helposti. Älä lähde itse linjalle " anteeksi kun mun maa on näin kamala" vaan etsi vahvuuksia ja hyviä puolia!



Meillä ainoana suuren kulttuurishokkina kadulle virtsaavat miehet (eivät pultsarit vaan ihan hyvätuloisetkin). Tätä on itsenikin vähän vaikea ymmärtää joten olen sanonut että koita olla katsomatta... :)

tai sitten ei. Kulttuurishokki on aika voimakas sana, mutta meillä niitä tulee edelleen silloin tällöin - ja aivan pieniä asioita liittyne aina jonkin sanan suomennoksesta rasvattoman jogurtin koostumukseen. Joka tapauksessa miehelle on ollut positiivinen yllätys se kuinka toimiva suomalainen yhteiskunta on verrattuna pakistanilaiseen.



Alun yllätyksiä oli ihan sellainen asia kuin kaupassa asiointi. Pakistanissa kun esim. leipä ja liha haetaan ei paikoista ja usein jos ostaa vaikka kanaa niin saa valita elävän kanan joka sitten teurastetaan siinä ostajan katseen alla...

Miestäni aluksi järkytti Suomessa kovastikin se että ihmiset olivat sokeita ja kuuroja - kun kysyi Helsingissä kulkureittiä kun oli eksyksissä niin ohikulkijat eivät vastanneet eivätkä pysähtyneet. Samoin kukaan ei pysähtynyt jos joku oli sammunut maahan.



Uskoisin että pienempiä shokkeja ja yllätyksiä tulee ihan laidasta laitaan. Huonosti menee varmaan siinä tapauksessa jos alkaa verrata kaikkea kotimaan tapoihin eikä suostu ymmärtämään että eri maissa on erilaisia tapoja.

Koska mieheni on asunut kotimaansa ulkopuolella n 15 vuotta, joten oli tottunut ja nähnyt länsimaista elämää, sekä matkustellut paljon. Mutta onhan Suomessa omat tavat/kieli/kulttuuri ym, mikä vaatii totuttelua.



Esim: mies ihmettelee kauppojen auki-olo aikoja .. Ihmettelee ihastuksissaan siisteyttä, hämmästelee kallista ruokaa ja elintasoa-suhteessa palkkoihin, ei ymmärrä miksi omistus-asunnoissakin maksetaan yhtiövastike, ilmasto on myöskin erikoinen, sekä valoisat yöt :-/ Koti-ikävää ei ole potennut ( minä kyllä hänenkin puolestaan olen ikävöinnyt erästä kotiamme )

Miettii miksi suomalaiset tykkäävät ' uusista perunoista' :-D ihmettelee 4-5 vkon kesälomia ( +++ ) JNE ...



Näin meillä ..emmi

en miehelläni tiedä, sillä oli asunut Suomessa n. vuoden ennen kuin tavattiin. Ja meidän yhdessäoloaikana ei ole ollut mitenkään kulttuurishokkia havaittavissa, kaikenlaista kriisiä on kyllä ollut: isän sairastuminen, lapsen syntymä (siis myös positiivinen kriisi). Koti-ikävää on ollut havaittavissa vähän väliä.



Se, mikä jatkuvasti tulee esiin, on (naisten) pukeutuminen. Tänään taas rannalla oltiin, niin mies lähtiessä mumisi, että ei kyllä tule koskaan ymmärtämään, miten naiset voivat olla alasti rannalla (=bikinit päällä), eikä tunne oloaan kovin hyväksi siellä. No, itse juuri paasasin hänelle puolestaan siitä, että on se järkkyä, kun keski-ikäiset äijät voi istua kaljottelemassa yläosattomissa niin että tynnyri näkyy. Ja sitten mies ihmetteli myös, että miten kukaan valkoihoinen voi haluta olla ruskea ja istua sen takia auringossa tuntitolkulla. (Itse on juuri sen ruskea kuin suomalaiset haluaisivat olla... )



Miehelläni on koko ajan ollut työtä, joten ehkä se on helpottanut elämää ja myöskin osaa suomea, niin voi kommunikoida kaikkialla. Osaa kohta myös enemmän stadin slangia kuin minä (=maalainen).



Ja miestäni myös hämmästyttävät uudet perunat: miten joku sellainen, jota kukaan ei syö hänen maassaan, maksaa niin paljon?!

Niin, kannattaa opettaa suomalaisia tapoja, Roman Schatzin kirja on aika hyvä (toisin päin suomeksi, toisin päin enkuksi) - on auttanut ainakin joitain ulkomaalaisia.

Noista tavoista, minulle jäin mieleen erään ulkkiksen kertomus siitä, miten hän on asunut vuoden Suomessa ja vain yhden kerran joku oli istunut bussissa hänen viereensä ja puhunut hänelle - ja sekin mies oli humalassa. Rasisimia tai ei, mutta mielestäni suomalaiset muutenkin istuvat viimeiseksi paikkaan, jossa vieressä jo istuu joku toinen.

Sanonpa vielä että tämän kultuurin tuntien niin suomalainen ei hevillä lähesty ulkomaan elävää mutta ulkomaalainen voi kyllä lähestyä suomalaista, eikä suomalainen vaikka onkin hitaasti lämpenevä juokse pakoon. Kaikki suomalaiset eivät ole rasisteja, ei todellakaan.

Työ, kielen osaaminen ja tuttavien maasta saaminen varmaan todella edesauttavat sopeutumisessa. Ja tosiaan jokainenhan nämä jutut kokee omalla tavallaan.



Meillä mies on ollut Suomessa muutaman kuukauden jaksoja aikaisemmin visiitillä ja saanut jo etukäteen tuntumaa maahan ja suomalaiseen arkeenkin monessa eri tilanteessa. Kaikki on ollut aina varsin positiivista, joten siksi alkuasetelman näkeekin varmaan niin kirkkaassa valossa.



On muuten ollut tähän asti ainakin todella kiintoisaa havaita, kuinka monet suomalaiset ovat ihan itsenäisesti ottaneet mieheen kontaktia niin kadulla, kaupassa tai missä sitten ollaan oltu. Koska miehen arvaa ulkonäön perusteella ulkomaalaiseksi, on kielitaitoakin tultu kokeilemaan mitä erilaisemmissa tilanteissa. Harmi vaan ettei englantia olekaan saanut sitten treenata :) kun ei mies sitä osaa.



Minulta ei ole noissa tilanteissa juuri kysytty mitään ja usein olen huomannut, että suomalainen on suomalaiselle monesti aika etäinen. Minusta onkin ollut tosi hienoa ja yllättävääkin huomata, että suomalaiset tulevat kuitenkin rohkeasti juttusille! Eikä kyse ole suinkaan humalaisista. Ja mies on ollut todella yhtä lailla innoissaan ja yllättynyt siitä, kuinka kiinnostuneita suomalaiset ovatkaan vierasmaalaisista ja muista maista. Toista se on esimerkiksi Ranskassa, missä ei vaikkapa Suomi ja sen asiat juurikaan jaksa kiinnostaa ketään. Ainakin hyvin harvoja.



Odottelemme tulevaa joka tapauksessa hyvinkin opitimistisina.

Normaalia koti-ikävää ja whinetystä Suomen rospuuttoajoista on ollut, mutta sinänsä mies vaikuttaa aika sopeutuvalta yksilöltä. Kolmen vuoden aikana on kaikenlaista tullut eteen, ja lopputulema on se, että ukko tuntee puolet eteläsuomalaisista (no ehkä hiukan liioittelen) ja harrastuksia ja menoja piisaisi vaikka joka päivälle. Kielikin alkaa jo sujua.



Mies ei ole koskaan valittanut rasismia tai ylipäätään huonoa kohtelua. Kaikki on sujunut oleskeluluvista alkaen kuin rasvattu. Joskus mies saa ihminen ihmettelee -kohtauksen suomalaisesta byrokratiasta, joka on toimivuudestaan huolimatta aika raskasta ja monimutkaista. Alkuasukkaana ei itse tule ihmetelleeksi asiaa, sillä näinhän on aina toimittu :)

ja jos nyt palaisin Suomeen, shokki olisi kova. Luulen että kovin se olisi minulle itselle, mies ja lapset varmaankin sopeutuisivat ajallaan.



Mieheni tykkää kovasti Suomesta, sen luonnosta, puhtaudesta, turvallisuudesta jne. Luulen kuitenkin että pitkä talvi ja pimeys olisi ensimmäisinä vuosina kova pala.



Oma eloni täällä on sujunut hyvin, kiitos työpaikan, kielitaidon ja nopeasti saadun kaveripiirin. Perheen perustettuamme kuviot ovat rauhoittuneet omiin uomiinsa. Kaikkialla elo on aika samanlaista kun yrittää jongleerata työn, kodin ja päiväkodin välillä.



Mutta edelleen saan sillointällöin hepulikohtauksia kun mikään täällä ei toimi! Kyse on siis infrasta, liikenne on puuroa, kaikkialla saa jonottaa, mikään ei toimi nappia painamalla (puhelinta, sähköä, nettiä pitää odottaa kotona koko päivän). Mutta sitten taas toisaalta täällä saa olla kaikessa rauhassa oma itsensä, kun on kaikenmaailman vilistäjää ympärillä, emmekä me ole sieltä kummallisimmasta päästä.

ja kun olemme molemmat länsimaalaisia, niin ei ole hirveen isoja shokkeja tullut vastaan.

Alussa mies " valitti" , että asumme nyt Euroopassa, mutta missä on katukahvilakulttuuri. heh, talvipakkasilla :) Muutenkin kaipaa eniten ystäviään, koska suomalaisiin on vaikeampi tutustua...alussa oli kielimuuri, joten monien ystäväpariskuntien vaimot ei uskaltanu puhua englantia mieheni kanssaa, miehet usein osaa sitä paremmin. Nyt mieheni osaa ihan hyvin suomea, joten se auttaa tähän suomalaisten kanssa olemiseen ja ajanviettämiseen. Usein vaan suomalaisilla on " kiire" , aikaa ei vietetä niin paljon vaan spontaanisti vieraillen ja hengaillen.

Suomessa naapurit eivät usein tutustu toisiinsa ja se oli vaikeaa, kun oli tottunut muualla asuessaan, että naapureiden kanssa jutellaan, jopa autetaan toisiaan!

Mieheni kaipaa myös erilaisia ravintoloita...asumme kaupungissa jossa on vain kiinalainen ja vietnamilainen paikka... sekä erilaisia ajanviettopaikkoja, elokuvia, tekemistä, jotka monesti on täällä harvassa tai kalliita.

Mutta mieheni on luonteeltaan avoin, rento ja soputuvainen, joten en oikein edes muista milloin hän olisi ollut kulttuurishokissa Suomessa...Niin, joskus ärsyttää kun hän haluaa käyttää suomen kieltä asioidessaan, ja jotkut (usein nuoret) myyjät haluaa väkisin puhua englantia. :)

Mieheni taitaa olla tässä ketjussa poikkeus. On ollut shokkia ja sopeutumisvaikeuksia, mutta vaikea sanoa, mikä johtuu mistäkin.



Mieheni on tullut Suomeen pakolaisena eikä hän valinnut Suomea vaan Suomi valitsi hänet. Aikaan ennen Suomeen muuttoa mahtui aika paljon ikäviä juttuja: kahden siskon kuolema (ilmeisesti kuolleet, kun ei mitään ole kuulunut) pakomatkalla, noin vuosi vankilassa ja pari vuotta elämää pakolaisleirillä. Suomessa miehellä on ollut ihan klassista koti-ikävää ja lievää (?) masennusta, joka on oireillut psykosomaattisesti: mahakipuja, unettomuutta, päänsärkyä jne. Talven pimeys tuntuu edelleen olevan aika rankka juttu.



Mieheni oli Suomeen muuttaessaan suht nuori, 21-vuotias, ja pääsi hyvin opiskeluihin kiinni. Töitä ja muuta mukavaa on ollut, mutta valitettavasti myös suht rankkoja syrjintätapauksia. Mies haaveilee kotimaahan paluusta, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista.



Vaikempia asioita ovat ehkä olleet suomalaisen yhteiskunnan (tarpeetonkin) byrokraattisuus ja se, että suomalaisia on vähän vaikea lähestyä. Sekä tietysti ennakkoluuloisuus ja suoranainen syrjintä ja epätasa-arvoinen kohtelu, myös viranomaisten taholta.



Tuntuu, että etninen hierarkia on edelleen voimissaan. Mitä enemmän ulkonäkö poikkeaa valtaväestöstä, sitä vaikeampaa tuntuu olevan. Tietty luonne ja oma asenne vaikuttavat. Ulospäinsuuntautuneilla ihmisillä on helpompaa, mutta eikö pidättyväisemmille maahanmuuttajille siis ole Suomessa tilaa? Pitääkö tässäkin asiassa vain mukautua muottiin?

...pakolaisstatuksen alla Suomeen tulleella on varmasti ihan eri mittapuissa tuo kulttuurisokki kuin niillä, joiden puoliso on saapunut maahan ns. vapaasta tahdostaan. Opetin itse jonkun vuoden aikoinani pakolaismaahanmuuttajille suomea ja toimin myös asioimistulkkina enkä voinut välttyä heidän parissa työskennellessäni huomaamasta sitä, kuinka ne menneisyydessä olevat kovatkin kokemukset vaikuttavat ja monessa eri tilanteessa. Sokkireaktio on varmaan paljon lievempi niillä, jotka voivat ennalta varautua maahanmuuttoon jollain tavalla.



Olen samaa mieltä sun kanssa, että usein tosiaan ihmisen värilläkin tuntuu on väliä Suomessa. Mitä erottuvampi valtaväestöstä on, sen suuremmat kriteerit päästä joukkoon sisälle ja samalle viivalle muiden kanssa. Onhan se varmaan niin, jos kyseessä on suomalainenkin. Jos siis sattuu olemaan jollain lailla vaan huomiotaherättävän erilainen. Ranskan arjessa ihmisten värejä on moneen lähtöön, mutta en sanoisi, etteikö Ranskassakin värillä olisi väliä. Valitettavasti näin tuntuu olevan.



Kaikki eivät myöskään tosiaan ole yhtä lailla ulospäinsuuntauneita ja monasti juuri ulkomaalaisten oletetaan olevan sellaisia. Jostain syystä. Siksi varmaan hiljaisemmat joutuvat todella " taistelemaan paikastaan" . Niinhän se on, olipa sitten suomalainen tai ulkomaalainen. Tämä taitaa olla aika yleistä ainakin valtioissa eri puolilla Eurooppaa, että hiljaisempi ihminen ei saa samalla tavalla arvostusta kuin ne, jotka avaavat suunsa melkein aina ja joka tilanteessa. Olkoonkin, ettei heillä olisikaan sen paremmin mitään tähdellistä sanottavaa.

puolin ja toisin :) Kovasti ihmetellään toistemme kulttuuria, ja mieskin asunut vasta vajaan vuoden Suomessa. Mullahan nyt on vasta kaunis mutta hyvin kummallinen mielikuva miehen kotimaasta :) Katsotaan miten menee, viikonloppuna lähdemme perjantaina afrikkalaisiin juhliin ja sitten lauantaina heti mökkeilemään Suomen luontoon rannalle, grillaamaan makkaraa ja saunomaan (molemmat uusia kokemuksia miehelle, minä taas en afrikkalaisista juhlista tiedä tuon taivaallista)..

Joten eiköhän tämä tästä, mitään negatiivista ei ole kai kuitenkaan vielä ollut, mitä nyt itse ihmettelen luonnon haaskausta Ghanassa ja mies kummallisia makuelämyksiä (ruisleipä, mätitahna, salmiakki) Suomessa :)

haikaili kotimaahansa niin, että tuijotteli vain ulos turhan usein. Niinpä laiton asiaksi, että hän pääsisi kotimaasaan käymään ja saimme rahat kokoon ja hän kävi ja " toipui" taas.



Suurempi kulutturishokki tuli seitsemän vuoden suomeessa olon jälkeen ja se oli jo rankempi puolisona kestää: hän oli hyvää miestä ja isää, mutta sitten otti ja lähti joskus jonnekin ja tuli milloin tuli, siis lähti illalla ja tuli aamuyöstä takaisin tai pariin otteeseen aamupäivällä, niin kuin ei mitään olisi... joku pakoreaktio, mutta onneksi " rauhoittui" tästä ja mukautui tavalliseksi perheenisäksi, vaikkakin en yritä häntä suomalaiseksi muokata.



On hyvin sopeutunut, vaikka suomalainen sosiaalinen puoli on ehkä isoin asia hyväksyä, mutta näkee siinäkin hyvät puolet eli ei ajattele siitä musta-valkoisesti.

sosiaalista kanssakäymistä ihmisten kanssa, josta usein puuttuu leppoisa small-talk. Toisaalta, mies arvostaa just sitä, että täällä voi olla rauahssa hiljaakin, eikä tarvitse sosiaalisessa paineessa vain lyödä juttua jutun vuoksi. Tätä piirrettä hän kaipaa kotimaassaan, että voidaan olla juttelemattakin jos ei just silloin kiinnosta, eikä siitä tarvitse päätellä, että on loukkaantunut, ylpeä, masentunut tms.

Mies on sopeutunut Suomeen hyvin; pääsi opiskelemaan, on oppinut nopeasti kieltä, saanut kavereita jne. Välillä koti-ikävä vaivaa, mutta on päässyt myös kotimaassaan käymään.



Rasismia mies ei ole valitellut juuri lainkaan. Välillä pahastuu ilkeistä katseista ja supatteluista, mutta vähemmän rasismia on kokenut täällä kuin aikaisemmassa asuinmaassamme Ranskassa.

Makau:

Suurempi kulutturishokki tuli seitsemän vuoden suomeessa olon jälkeen ja se oli jo rankempi puolisona kestää: hän oli hyvää miestä ja isää, mutta sitten otti ja lähti joskus jonnekin ja tuli milloin tuli, siis lähti illalla ja tuli aamuyöstä takaisin tai pariin otteeseen aamupäivällä, niin kuin ei mitään olisi... joku pakoreaktio, mutta onneksi " rauhoittui" tästä ja mukautui tavalliseksi perheenisäksi, vaikkakin en yritä häntä suomalaiseksi muokata.

Mun miehellä oli viimetalvena samanlaista, lähti illalla ja tuli yömyöhään kotiin tai laitto viestin, että jää kaverin sohvalle yöks. Oli muutenkin tosi paljon pois. Minä yksin vauvan ja koululaisen kanssa kotona ja viimein pinna palo. Riideltiin ihan hulluna ja mies vaan sano, että on niin koti-ikävä, että pakko päästä ulos. Ei halua jättää mua yksin kotiin, mutta ei voi olla täällä, kun pää hajoaa. En silloin oikein ymmärtäny sen logiikkaa, mutta nyt viimein tajusin, mitä se tarkotti! Kotona käymisestä se puhuu lähes päivittäin, niin toivottavasti saadaan pian lentolippurahat kasaan.

Tosiaan aika vahva sana tuo kulttuurisokki.



Mieheni ihmettili aluksi Suomessa muutamaa asiaa kovasti:



1) kesän valoisuutta ( ei niinkään talven pimeyttä)



2) hiljaisuutta kerrostaloasunnossamme, ei liikenteen melua, ei naapurimelua



3) vuoronumerosysteemiä mm. pankeissa



4) täsmällisiä aikatauluja



5) kuinka hyytävästä pakkas-aamusta / lumimyrskystä huolimatta ihmiset menevät normaalisti kouluihinsa tai töihinsä



6) liikennevalojen- ym. sääntöjen tarkkaa noudattamista, jalkakäytävällä kulkemista (siis kaikki kulkevat oikealla paikallaan), jalankulkijavalojen huomioimista, vaikkei autoja näkyisikään



7) roskattomia katuja, kierrätystä (biojätteet, kirpputorit yms.) jne.



8) sosiaalietuuksia (työttömyysrahat, lapsilisät, as.tuet)



9) palkkojen suhde hintoihin (siis alhaiset palkat + korkea verotus)



Nämä kaikki asiat, lukuunottamatta viimeistä, ovat mieheni mielestä positiivisia asioita Suomessa. Suomalaiset ovat tarkkoja, sääntöjä noudattavia, rehellisiä, keksiläitä ja ahkeria ihmisiä mieheni mielestä. Ainoa asia, josta hän ei pidä (en muuten minäkään) on humalahakuinen dokaaminen, lasten kasvatuksen " puute" (tarkoitan murrosikäisiä ja sitä lähestyviä lapsia).