Lue keskustelun säännöt.
Vaikuttiko perhetaustanne siihen, miten teitä kohdeltiin lapsena?
09.12.2019 |
Olen tässä viime aikoina miettinyt ja ehkä tajunnutkin, miten vielä 80 ja 90-luvuilla perhetausta tai yhteiskuntaluokka vaikutti siihen miten lapsia kohdeltiin ”kylällä”. Ja olen olen myös tajunnut sen, miten se oma kotikasvatus vaikutti omaan käytökseen ja sitä kautta yhteisön puolelta tulevaan hylkimisreaktioon.
Kasvoin siis lapsuuteni ja nuoruuteni maaseudulla. Oma perheeni oli selkeästi työläisperhe, ihan senKin takia, että vanhempani olivat sellaiset ammatilliset päätöksensä tehneet. Varsinkin isänä melkeinpä ihannoi rahvasta elämää ja pihisee edelleenkin ihan älytöntä herravihaa.
No toki isänä oli ja on edelleenkin persoonallisuushäiriöinen, joka rakasti lastensa kyykyttämistä vuosikaudet. Yksi henkisen väkivallan käyttö oli myös mahdollisimman paskoilla autoilla ajaminen, työläinen kun ei autoilla koreile.
Kaikkeen suhtauduttiin väheksyvästi ja halveksuen, ilman mitään syytä. Kaikki muut olivat tyhmiä, paitsi isäni.
Toki hän oli myös mainio seuramies mutta luulen, että tuo kaikki kuitenkin paistoi läpi. Hän ei siis edes oikein halunnut olla yhteisen mukava ja toisia kunnioittava jäsen.
Minä sain taistella aikuisiällä pitkään, että pääsin eroon siitä tietystä negatiivisuudesta, jota lapsuudessani opin. En edelleenkään oikein osaa arvostaa itseäni enkä ole sinut itseni kanssa ( koska lapsia ei kehuta, jotteivat ne ylpisty) Olen korkeakoulutettu ja menestynyt mutta en oikein vieläkään usko itseeni.
Elin jo lapsuudessa ja nuoruudessani päässäni ja kodin ulkopuolella elämää, jossa halusin olla samankaltainen kuin muut, tykätty ja pidetty.
Mutta olin hyljitty ja halveksittu. Olin ”liian lihava, liian ruma, liian outo, liian tyhmä, liian ihan kaikkea.” Minua ei vaan hyväksytty.
Nykyään tiedän, että osaksi tuo johtui siitä, miten pelokkaaksi ja oudoksi kasvoin lapsuudenkodissani. Mutta nykyään mietin myös sitä, että kuinka paljon tähän kaikkeen vaikutti oma perhetaustani? Ja se, että pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat toisensa. Ja olen jotenkin tajunnut sen vasta viime aikoina, että
meidän perhe taisi olla yksi ”niistä perheistä”, joiden kanssa ei välttämättä haluttu olla tekemisissä.
Muilla samoja kokemuksia?
Kommentit (22)
Meidän perheessä puhuttiin just "niistä perheistä", ja heidän lasten kanssa ei saatu olla kavereita. Ei vanhemmat voineet estää kaverina olemista koulussa tai kodin ulkopuolella, mutta meille ei tietyt lapset saaneet tulla eikä me mennä heille.
Ei me mitään herrasväkeä oltu, mutta vanhempien mielestä kuitenkin parempaa väkeä kuin "ne ihmiset".
Valitettavasti itsekin mielessäni pyörittelen silmiäni tietyille ihmisille, mutta en heidän lapsiaan tuomitse. En kuitenkaan päästäisi lapsiani kylään tietyille ihmisille, mutta heidän lapsensa voivat tulla meille.
Ja ei, en ole ylpeä tästä, ja yritänkin olla tuomitsematta liian helposti ihmisiä.
Kotikasvatus vaikutti minuun myös siten, että pyrin vaikka esittämään kunnollista ihmistä sellaisissakin asioissa, joissa en todellisuudessa olisi. Tupakoin salaa, en kerro somessa jos olen ollut iltaa viettämässä, en kerro että lapsillamme on karkkipäivä jne.
Pidän tuntemattomien ihmisten mielipidettä liian tärkeänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuuteni ajoittuu 90-luvun loppuun ja 2000-luvun alkuun. Vanhemmilta veljiltäni kyseltiin usein kylällä, että "kenenkäs poikia sitä ollaan". Minulta ei kysytty, olinhan tyttö eli samantekevä. :D Oikeasti, moni suunnilleen vanhempieni ikäinen ihminen ei ole noteerannut mua yhtään miksikään, siinä missä veljistäni taas ollaan oltu kiinnostuneita. En ole katkera, mutta huvittaa miten vanhoillisia asenteita vielä silloinkin oli.
Meidän perhe oli ihan tavallinen duunariperhe, ei mitenkään silmäätekevä. Ala-asteella oli pari opettajaa, jotka kyllä surutta suosivat tuttujen ja parempien perheiden lapsia. Eipä tästäkään katkeruutta syntynyt, äkkiähän sen huomasi että toiminta oli opettajien omista mieltymyksistä kiinni.
Ihmettelyä herätti aikananaan se, miten akateemisesta (molemmat vanhemmat tohtoreita) perheestä oleva lapsi saattoi haluta ja ja myös mennä ammattikouluun. Vanhemmillemme asia ei olle ollut koskaan mikään ongelmana, eikä meille sisaruksille; ikäänkuin meidän mielipiteellä olisi ollut isompikin paino. - Eräs tutttu kyllä kutsui veljeämme julkisesti perheen mustaksi lampaaksi ja petturiksi. (-Samalla antaeb ymmärtää, että mahoiko toinen vanhemmisamme olla oikeast tohtori koska ylioppilas todistus oli hänellä ni-in heikko) Isovanhemmat olivat sitä mieältä, että nuorimeis olisi menettänyt järkensä kun ei valinnut lukiota, jonne hän olisi kyllä opintomenestyksensä perusteella päässyt. Ja olisi voinut melko vapaasti valita mys haluamansa lukiopaikan, keskiarvon ollessa noin yhdeksän+.
Duunareiden lapset vttuili koska vanhempani olivat opettajia. Olin vähän erikoinen millä myös vaikutusta eikä sosiaaliluokalla. Iso kaupunki minkä takia en tiedä mitä ns. kylillä puhuttiin.
Kiitos jo nyt kaikille vastanneille, mielenkiintoisia näkökulmia ja kokemuksia! Tästähän voisi saada ihan laajemmankin keskustelun aikaiseksi! -Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ja ei. Jotkut ihmiset tietysti dissasivat, kun heille selvisi, että ai, sitä ollaan kunnanlääkärin ja opettajan lapsia. Tämän jälkeen alkoi tenttaus: Mitkä ovat lasten koulunumerot, mitä harrastetaan, miksi lääkäriperhe asuu niin vaatimattomasti, miksi ajellaan vanhalla autolla jne.
"Totuuksia" kerrottiin useampaan kertaan: Meidän perheen lasten numerothan oli siksi hyviä, koska opettajathan jakoivat kuulemma kokeita toisilleen ja sitä myötä lapsilleen. Meidän perhe säästi myös pitkän pennin rahaa, koska vanhempi kirjoitti joka päivä pirtureseptin itselleen. Mietin jo lapsena, että jos kukaan joisi niin paljon alkoholia, niin miten ylipäätänsä pystyisi kirjoittamaan sitä reseptiä? Ja me lapsethan olimme syyllisiä, jos joku oli saanut huonoa kohtelua lääkäriltä/opettajalta 30 vuotta aiemmin.
Toisten mielestä taas meille oli turvallista päästää omat lapset leikkimään, vaikka eivät olisi nähneet vanhempiani ollenkaan ihan pelkästään vanhempien ammattien vuoksi: opettaja pitäisi kurin. Jos taas jotain sattuisi, niin lääkäri tietäisi miten toimia.
Lisäksi oli tietenkin ihan neutraalisti kohtelevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vaikuttanut. Äiti oli kaupan osa-aikainen kassa ja isä varastossa töissä, eli köyhiä oltiin kuin kirkon rotat, eikä vanhemmat mitään kouluja juurikaan olleet käyneet. Mutta kotona opetettiin käytöstavat ja luonteeltani vielä olin sellainen kiltti tyttö. En oikeasti muista saaneeni muuta kuin ihasteluja sekä käytöksestäni että pitkistä hiuksistani. Kehut tuli opettajilta, kavereiden vanhemmilta, vanhempien työkavereilta jne.
Toki ei se pelkkää hyvää minulle tehnyt, koska kun minuun kerran oli lyöty se kiltin ja fiksun tytön leima, minun piti aina olla sellainen. Pahan olon pidin aina omana tietonani, vasta 20-vuotiaana kävin niistä juttelemassa ulkopuolisen tahon kanssa. Omille lapsilleni en mielellään käytä "kiltti" sanaa. Heidän ei tarvitse olla "kilttejä", eikä he myöskään ole "tuhmia". He on tavallisia ja fiksuja lapsia jotka joskus tekee virheitä ja joilla on joskus myös negatiivisia tunteita jotka saa ilmaista.
Ei mielestäni ole vaikuttanut. Kasvoin Helsingin lähiössä 70-80 -luvulla ja tajusin vasta aikuistuessani olleeni ”parempaa väkeä”. Vanhempani olivat koulutettuja ja reilusti iäkkäämpiä kuin kavereilla, isäni oli hyvässä virassa ja meillä lapsilla oli omat huoneet vauvasta lähtien. Saimme harrastaa eikä mistään ollut pulaa. Tajusin kyllä, että kavereilla oli pienemmät kodit ja monella yh-perhe, mutta ei se kyllä mihinkään vaikuttanut ja kaikki kaverit oli aina tervetulleita meille ja minä heille.
Ainoastaan yhden kaverin isä piikitteli minua isäni virasta, saattoi mm. ivata että paljonkos se isäsi tienaakaan ja voisikos se ostaa uuden takin meidänkin tytölle kun sinäkin kerran sait. Oli aika hämmentävä hetki, etenkin kun isäni oli tosi pihi eikä meillä koskaan shoppailtu mitään huvin vuoksi.
Ps. Omana kouluaikanani joka ikiseen koulun lappuun piti kirjoittaa vanhempien ammatit osoitteiden ym. henkilötietojen lisäksi. Opet oli kyllä reiluja kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Opettajien lapsia nyt tarkkailtiin, vahdittiin ja käytöksestä raportoitiin ympäri kyliä.
Mutta sitä leikkiähän saattoi leikkiä toinenkin: Erään kaverini perheessä haukuttiin herroja muun muassa opettajia. Tämä tietenkin loukkasi minua. Niinpä halusin omalta osaltani "näpäyttää". Kun tuohon aikaan ei vanhemmille sanottu vastaan (eikä se vastaan sanominen olisi ollut kohteliastakaan), niin keksin keinot: Pidin huolta siitä, että käytökseni oli tuossa perheessä vieraillessani täysin moitteetonta mm. teitittelin kaverin vanhempia, ja vein aina jonkin tuliaisen kuten itse poimimani kukat, niiasin kiittäessäni... Ryhdyin myös opettelemaan joka kerta tuon kaverin luona vieraillessani 2-4 uutta sivistyssanaa. Siinä sitten oli aikuisilla ihmettelemistä, että mitä ihmeen sanoja se lapsi käyttää. Omat vanhempani ihmettelivät intoani sivistyssanoihin ja niistä kyselyyn. Heille en koskaan kertonut totuutta. Tosiasia on, että vanhempani eivät olisi olleet iloisia, jos olisivat saaneet tietää, että vain näpäyttelyn innosta opiskelin niitä sanoja.
Nuo kaverin vanhemmat kuitenkin luulivat aidosti, että meillä olisi puhuttu normaalisti niillä sivistyssanoilla. Tämä oli heille merkkinä, että kannattaa antaa oman lapsen leikkiä porvarin kakaran kanssa, jos vaikka oppisi puhumaan kuten herra. ( Tämän kuulin kaveriltani.)
Olen joskus miettinyt, että pitäisikö käydä kiittämässä kaverin vanhempia hyvästä sanavarastostani: "Kiitos kun haukuitte vanhempiani. Tämän takia sisuunnuin ja opettelin 11-12 -vuotiaana koko sivistyssanakirjan sanat teitä kiusatakseni."
Kasvoin kartanossa, mutta olin jo yläasteella tajutessani, että isä on rikas. Ei siis edes varakas, vaan oikeasti rikas.
Ei se raha kotona mitenkään näkynyt, aina kutsuttiin synttäreille koko luokka, myös ne sijaisperheissä kasvaneet lapset, joista osa jo on vankilassa. Vähän kalliimpia synttärilahjoja saatettiin viedä, mutta ei mitenkään erotuttu muuten kuin siinä, että meillä keskusteltiin paljon. Mielipiteitä sai olla, ne piti oppia perustelemaan ja lapsille luettiin paljon. Sanavarastomme oli huimasti suurempi kuin luokkakavereilla ja menestyimme koulussa hyvin. Osa luokkakavereiden vanhemmista halveksi tätä, koska oletuksena oli, että isä osti arvosanat. Valtakunnallisissa kilpailuissa ei sillä ollut mitään merkitystä, mutta sellaiseksi se haluttiin kääntää. Myös perheemme muita vapaampi kasvatustapa aiheutti närää eli meillä kiellettiin vähemmän kuin muissa perheissä, mutta samalla vedottiin lapsen omaan järkeen. Kouluun sai mennä talvella vaikka shortseissa ja topissa, jos koki sen järkeväksi. Koskaan emme kokeneet, opimme ajattelemaan vähän pitemmälle kuin peilin ääreen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina piti olla kunnolla, teininäkin, kun vanhemmat oli ns hyvissä ammateissa ja pikkukaupungissa asuttiin. Edes kirota ei saanut ettei perheen maine vaan mene.
Minäkin olen maalta ja köyhästä perheestä. En osaa oikein kuvitella, miten perhetaustani olisi vaikuttanut siihen miten minuun suhtauduttiin. Paremminkin ihmiset otettiin yksilöinä juuri siksi, että "kaikki" tunsivat toisensa. Ihmisillä oli tietty käsitys isästäni, toisenlainen käsitys äidistäni ja vielä aivan toisenlainen käsitys minusta. Niin ainakin ajattelen tämän asian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se vaikutti.
Minua kohdeltiin aina hyvin sekä kotona, kylässä ja koulussa.
Onneksi, koska minusta kasvoi sen myötä tasapainoinen ihminen.
Kauhistuttaa lukea noita huonosti kohdeltujen tarinoita.
Mielenkiintoinen ketju. Suuremmassa kaupungissa kasvaneena tällainen ilmiö on aivan vieras. Pääosin tuttavat olivat samasta sosioekonomisesta lokerosta, mutta kaupungissa ihmisten taustat eivät muutenkaan ole niin näkyviä.
Toisaalta kotoa on opittu, että ihmiset ovat samanarvoisia taustasta riippumatta: isoakaan herraa ei tarvitse kumarrella aseman takia, eikä vähäosaisimpiakaan pidä ylenkatsoa.
Ei mitenkään. Samaa porukkaa oltiin niin työttömän juopon kuin johtajankin lapset. Vaikka elintasoero tietysti näkyi, ei se kaveruuteemme vaikuttanut.
Kyllä vaikutti. Olen upseerin lapsi.
En osaa itse arvioida miten perhetaustani vaikutti minuun lapsena. Itse koen, että olin kuten muut ja ystäväni olivat myös koulukavereitani ja kaikista taustoista. Oma isäni oli pienen kaupungin tehtaanjohtaja ja äitini kotirouva. Asuimme isäni palkkaan kuuluvassa työsuhdeasunnossa, isossa kartanossa, meillä oli myös kodinhoitaja ja keittäjä. Jotkut kavereideni vanhemmat pitivät minua "parempana" ja esim. jos heille tuli vieraita kun olin heidän luonaan leikkimässä, halusivat he aina esitellä myös minut ja taustani. Ja samalla kehuskella kuinka heidän poikansa seurusteli "paremman väen" kanssa. Tämä oli meistä lapsista vaivaannuttavaa ja noloa.
Meillä kotona ei ollut mitään tuollaista kuin ap:llä, mutta huomasin koulussa( 60-luvulla), että 3-4 luokan opettaja antoi numerot sen mukaan, kuinka varakas perhe oli.
Rikkaiden vanhempien lapset sai hyviä numeroita ja meidän köyhempien vanhempien lapset vitosia ja kutosia. Ihan sama miten hyvin osasit.
Viidennellä luokalla vaihtui opettaja ja kas kummaa, minunkin numerot muuttuivat kerralla . Sen jälkeen siellä oli pelkästään kaseja ja ysejä. Näin koko loppuajan mitä kouluja kävin.
Naureskelinkin monesti, että kummasti sitä ihminen voi viisastua yhden kesäloman aikana.
Ei ole samoja kokemuksia, aina täällä halutaan tehdä selviä kahtiajakoja sosiaaliluokkien välillä. Tulen köyhästä perheestä, jonka isä oli alkoholistiskitsofreenikko ja äiti kaupan kassa. Meitä oli useampi lapsi ja tottakai isän ongelmat vaikuttivat jonkin verran meihin lapsiin, mutta perheemme arvosti sivistystä ja yrittämistä, minäkin harrastin suunnistusta, tanssia, pianonsoittoa... pärjäsin koulussa kiitettävästi ja olin jopa aika suosittu. Ja erittäin hyvin on mennyt näillä eväillä. Koita sinäkin käsitellä asioita, vaikka sitten vertaistuen kautta, mutta koita päästä elämässä eteenpäin.