Pelkään kuolevani yksin

Pakko avautua jonnekin, kun on niin paha olla. Olen 24-vuotias nainen. Muutama kuukausi sitten mies johon olen ollut syvästi ihastunut, sanoi että ei halua suhdetta. En vain pääse asiasta yli millään, ne tunteet on ja pysyy, vaikka kuvittelin että ne häviäisi nopeasti. Itken joka päivä. En tiedä miksi olen näin rikki, kun ei edes seurusteltu, eikä olla tehty mitään sellaista mitä kaverit ei tee keskenään. Kaverina hän haluaakin pysyä ja niin minäkin. En vain tiedä kauanko siinä menee, että pystyn ajattelemaan hänestä vain sillä tavalla. En halua hylätä kivaa tyyppiä, jonka kanssa kuitenkin muuten synkkaa. Mitään väärää hän ei ole tehnyt.

Pelkään että olen vuositolkulla, tai loppuelämäni jumissa tässä surkeassa tilanteessa. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni varma, että olen löytänyt minulle oikean ihmisen. Mutta näin tässä kävi taas kerran. Pelkään että en löydä koskaan ketään yhtä sopivaa ja pysty tuntemaan yhtä voimakkaasti. Tämän ihastumisen myötä tajusin että kuinka paljon kaipaan toista ihmistä, jonka kanssa jakaa elämänsä. Läheisyyttä... Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja surut puolittuu. Mutta haluaisin sen kaiken juuri tämän ihmisen kanssa, ja toivon että ajan myötä toisen mieli muuttuisi, kun tutustutaan lisää. Ei olla kauan tunnettu. Mutta se on varmaan epätodennäköistä.

Samaan aikaan kaikki oman ikäiseni ja nuoremmatkin ystävät ympärillä ovat parisuhteessa. Suurin osa asuu yhdessä ja on menossa naimisiin. Välillä on vaikeaa olla iloinen muiden puolesta, vaikka en sitä näytäkään. Tuntuu että elämäni parhaat vuodet valuu hukkaan. En tiedä mikä vika minussa on, kun en kelpaa ainakaan mihinkään vakavaan. Olen seurustellut viimeksi 17-vuotiaana. Tällä miehellä joka on minua muutaman vuoden vanhempi, on vielä pidempi aika yksin oloa täynnä. En tiedä eikö hän sitten vain ole parisuhdeihminen, vai olenko väärä tyyppi. Se on jäänyt mysteeriksi. Välillä tuntuu, ettei hän oikein tiedä itsekään että mitä haluaa.

Minun kokemukseni vain on se, että suurimpaan osaan ihmisistä ei voi luottaa. Voin suorastaan fyysisesti pahoin kun ajattelen sitä pinnallisuuteen ja seksiin perustuvaa kertakäyttökulttuuria, mikä tässä maailmassa vallitsee. Tinderistä olen jo traumatisoitunut. Oman haasteensa kumppanin löytämiseen tuo myös se, että en halua lapsia. Vaikka olen nuori, niin en usko että mieleni muuttuu. Aika kovaa pitäisi lyödä päänsä, että niin tapahtuisi.

Kaikki on mennyt ihan mustaksi ja samanvärinen kaamosnäkymä tuolta ikkunasta ei yhtään auta asiaa. En vain kestä enää tätä, tai varmaan enää yhtään uusia sydänsuruja. :(