Onko pariskuntia joille on itsestäänselvää...

Minulle se on itsestäänselvää, miehelle ei, eli pariskuntana ei ole itsestäänselvää.  Yhdessä on silti oltu reilut 40 vuotta, mitä kyllä itsekin ihmettelen.

Vierailija kirjoitti:

Minulle se on itsestäänselvää, miehelle ei, eli pariskuntana ei ole itsestäänselvää.  Yhdessä on silti oltu reilut 40 vuotta, mitä kyllä itsekin ihmettelen.

Tuo on kyllä erikoista, erikoinen ilmiö  miten paljon naiset ovat valmiita nielemään asioita ja miten he onnistuvat  kuitenkin aina  jotenkin itselleen aivopesemään  sen, että kaikista vioistaan huolimatta mies on kuitenkin jotenkin "hyvä" ja kannattaa kestää. Kaiketi ensin pannaan nuoruuden piikkiin, sitten ehkä kärsitään lapsien takia, olisiko sitten jo "laitostuttu vangiksi" ja lopulta kai on jo liian vanha väsynyt turta ja elämä muutenkin ohi, ehkä elävät lapsenlapsilleen ja käyttävät isovanhempien tarve tekosyytä

On tietenkin. Eikai parisuhteessa yksin juoksennella, varsinkaan missään pikkujouluissa. Tietenkään.

kumppani joutunut vähän sopeutumaan kun ennen oli menossa joka päivä ympäri suomea harrastuksen parissa. ja tottakai pitää harrastaa, mutta jos haluaa seurustella vakavasti ja asua yhdessä, niin kyllä sillon myös pitää suhteeseen panostaa ja viettää yhdessä aikaa.

Olemme häviävä laji. Käytännössä minä olen aina sitoutunut suhteessa ja mies sinkku. Edes naimisiin meno ei täsmennä miehelle suhteen laatua.

No ei ole eikä tarvitse olla. Minä tarvitsen ja haluan parisuhteesta huolimatta viettää myös omaa aikaa, nähdä omia ystäviäni ja harrastaa omia asioitani. Ilman miestä.

Meillä on sekä omia että yhteisiä harrastuksia ja ystäviä. Ahdistaisi jos kaikki pitäisi tehdä yhdessä ja kysyä "lupaa" menemisille.

Kyllä? Luulin, että tää olisi ihan normaalia :D Tosin ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 16-vuotiaista saakka.

Kyllä ainakin meille kummallekin tuollainen on itsestään selvää. Tosin molemmat ollaan edelleen yksilöitä ja molemmilla myös omia menoja, joista sovitaan yhdessä. Minä en katselisi mitään kahlitsijaa enkä kyllä mitään pitkin kyliä juoksentelevaa tuuliviiriäkään ja myöskin tuo kumppanini tuntuu olevan samoilla linjoilla kanssani.

Mun mielestä kestävän parisuhteen piirteisiin kuuluu myös joustavuus. Itselläni elämä kulkee jossakin määrin sykleissä... Joinakin kausina huvittaa tehdä paljon asioita puolison/perheen kanssa ja joskus taas tulee kyllästyminen ja halu keskittyä niihin omiin juttuihin. Puolison pitää luottaa siihen, että että tämä sykli palaa takaisin siihen perheeseen taas, kun aika on kypsä. 

Samalla tavalla ajattelen myös, ettei mies ole vastuussa minun onnellisuudestani. Silloin jos tuntuu siltä, etten ole onnellinen, niin minun täytyy olla itsekäs ja tehdä niitä asioita jotka tekevät onnelliseksi. Yleensä myös parisuhteen suvantovaiheet paranevat ajan myötä ja onnellinen ihminen vetää puoleensa myös parisuhteen hyvinvointia. Enkä nyt tarkoita mitään vieraissa hyppäämistä tai muiden miesten vokottelua, mutta olen esimerkiksi käynyt yksin matkoilla, opiskellut, harrastanut aktiivisemmin niinä hetkinä, kun on alkanut tuntua siltä ettei pelkkä perhe-elämä ja työssäkäynti enää riitä. 

Tällä perusteella voin siis vastata, että ei ole itsestään selvää. Jos toinen yrittäisi koko ajan kahlita tai loukkaantuisi siitä ettei aina saa jakamatonta huomiotani, niin todennäköisesti parisuhde kestäisi vain ensihuuman ajan: max. 2 vuotta. 

Täällä!