Lue keskustelun säännöt.
Köyhä yh ja tulevaisuus pelottaa
21.11.2019 |
Olen yllättänyt itseni enenevissä määrin pohtimasta perheeni tulevaisuutta. Olen kuntoutustuella (kyllä, päässä viiraa), lapset teinejä. Olen naimisissa, mutta käytännössä yh, koska mieheni asuu sairastuttuaan hoitokodissa. Edellä mainituista syistä johtuen en häntä jaksanut hoitaa. Tulevaisuus pelottaa, olen yksin ja vielä kuitenkin jossain määrin vastuullinen myös miehen asioista ja lapsista totta kai. Iäkäs äitini niin ikään tarvitsee huolenpitoa joissakin asioissa, vaikka hänet koen silti tuekseni. Haluaisin uuden kumppanin, olen väsynyt hoitamaan kaiken yksin. Olisi joku, jonka kanssa jakaa ilot ja surut ja arjen askareet. Niin, vaikka en tiedä, mitä mulla edes olisi antaa suhteeseen, väsähtänyt keski-ikäinen mamma kun olen. Luen täältä onnellisista suhteista ja perheistä ja olen huomannut, että olen kateellinen. Eihän elämä ole tasapuolista, eikä sitä ole luvattu missään, mutta silti. Eikö meidän perheelle olisi vähempikin määrä vastoinkäymisiä riittänyt? Tiedostan kyllä, että maailman mittakaavassa nämä ongelmat ovat pieniä, mutta silti haluaisin, että asiat olisivat paremmin. En tiedä, miksi tämän edes kirjoitin, ehkä muistuttaakseni ihmisiä siitä, että olkaa tyytyväisiä, jos teillä on kumppani ja asiat hyvin.
Kommentit (8)
Oletko suunnitellut työelämään paluuta? Se olisi ykkösasia tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko suunnitellut työelämään paluuta? Se olisi ykkösasia tilanteessa.
Sut on aivopesty, jos ajattelet, että vain työssäkäyvä voi selvitä.
Ajattelen työelämään palaamista joka päivä, mutta en tiedä, onko musta siihen enää. Olen välillä ollut lataamossa, kun psykoosi on on tehnyt tuloaan ja olen ollutkin psykoosissa. Toki työhönkin olen ihan pohjalta palannut, mutta en usko sen olevan tällä hetkellä realistista. Se auttaisi talousahdinkoon, mutta muuten se olisi vain yksi velvollisuus lisää. Olen matalapalkka-alalla, joten köyhyys jatkuisi, ehkei niin pahana, mutta kuitenkin. Opiskelu tuskin onnistuisi, koska psyykenlääkkeet ovat vieneet kapasiteettia aivoista ja ajatuskin opiskelusta tuntuu raskaalta.
Yksinäisyyteen nuo eivät kuitenkaan toisi helpotusta. Parisuhde on se mitä kaipaan, mutta kun on mieskin. Tosin meidän suhde oli enää hoitosuhde. Mutta mikään ei ole yksinkertaista. Pystyisinkö elämään itseni kanssa, jos ottaisin eron? Mitä ihmiset sanoisivat? Jättää nyt sairas mies, vaikka käytännössä meillä ei ole enää avioliittoa sellaisena kuin minä sen käsitän.
Voin olla hullu, mutta en mä nyt niin hullu ole, että tähän tilanteeseen lapsen tekisin, sitä paitsi ikäkin tulee jo vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
tee jonku kans vielä yks lapsi
Lapset ovat lahja ja suuren moisia mutta jos jo ny tuntuu ja vaikuaa sille, että elämä on verraten hyvin tiukkaa, niin miksi haluaisi tällaiseen tilanteeseen vielä lisää lapsia?
En ymmärrä mutta minä olenkin lapseton (tahtomattani) ja sinkku (tahtomattani)
^^