En ymmärrä miksi olen parisuhteessa

Elin monta vuotta esikoiseni kanssa ja meillä oli mahtavaa, oikeasti olin niin onnellinen. Tapailin erästä miestä, mutta pidin hänet sopivan etäällä. Kuitenkin ikämittari raksutti ja koska halusin lisää lapsia, aloitin vakavan suhteen tämän miehen kanssa. Yhteen muutimme pari viikkoa ennen lapsemme syntymää.

Tein hänen kanssa toisen lapsen. Elin kotiäidin elämää ja kaikki oli ihan mukavasti. Ostimme oman kodin ja olemme juurtuneet tänne, lapsilla on täällä harrastukset, kaverit ja kaikki. Mutta tämä mieheni ei ole koskaan tuntunut siltä oikealta. Olemme monessa asiassa todella samanlaisia, mutta hänessä on jotain sellaista, jota en voi sietää. Olen välillä onnistunut tunkemaan tämän ajatuksen muualle, mutta kyllä se siellä pohjimmaisena on aina ollut.

Esimerkiksi esikoiseni isä. Rakastin asua hänen kanssaan, olimme toistemme parhaat ystävät. Mutta intohimo ja kaikki se, mitä olisimme tarvinneet parisuhteen ylläpitämiseen puuttuivat. Nykyisen kanssa on kyllä ollut intohimoa, mutta kamalaa ajatella, että taidan rakastaa exääni enemmän.

Haluaisin asua lasten kanssa keskenään, mutta ei mulla olisi varaa meidän kotiin. Koko elämä menisi uusiksi. Pakko siis jaksaa vielä ties kuinka monta vuotta. Onneksi hyviäkin hetkiä aina välillä tulee.

Onko muita vastaavassa tilanteessa? Olisin niin paljon onnellisempi sinkkuna, tiedän sen. Sinkkuus on ihan mun juttuni, parisuhteet taas eivät.