Koiran kuolemasta jo 3 kuukautta ja 14v lapsi itkee yhä päivittäin, onko enää "normaalia" ?

Voisiko hankkia uuden lemmikin, se voisi vähän helpottaa? Kyllä koiran kuolema voi oikeasti olla kova paikka, ei tuota vähätellä pidä.

Koiran kuolemaa voi surra ja itkeä vielä vuosienkin jälkeen. Älä missään nimessä väheksy lapsesi surua, koira oli selvästi hyvin rakas ja tärkeä

Kolme kuukautta on aika helvetin lyhyt aika menettää elinikäinen ja oletettavasti paras ystävänsä. Mitään "normaalia" suruaikaa ja sääntöä siitä mitä saa ja ei saa tuntea, ei ole olemassakaan.

On normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko hankkia uuden lemmikin, se voisi vähän helpottaa? Kyllä koiran kuolema voi oikeasti olla kova paikka, ei tuota vähätellä pidä.

Itse en ehdottaisi uutta lemmikkiä vielä pitkään aikaan. Ei vanhaa rakasta ystävää voi noin vain korvata uudella

Paljon voimia ja jaksamista tyttärellesi, itsellesi ja muille koiran läheisille suuren surun keskellä!

"Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten päivien kultaiset muistot."

Olin myös vauva kun perheeseemme otettiin koira, olin 17 vuotias kun se vanhuuttaan jouduttiin lopettamaan. Surin kovasti todella pitkään, ja saattaa vieläkin tulla kyyneleet silmään, vaikka ikää jo 31 vuotta ja itselläni kaksi omaa koiraa nykyään.

Asuimme maatilalla, ja koira oli hyvin pitkälti ainoa kaverini jonka kanssa mentiin pitkin maita ja mantuja. Uskon että 14 vuotias on vielä herkemmässä iässä mitä itse tuolloin muutama vuosi vanhempana olin, sillä silloin ymmärsin ehkä paremmin elämän jatkuvuuden ja sen että aikuisuus alkaa olla kohta takana. (Lukioon siirtyminen ym.)

Silmääni taisi mennä roska :,( 

Älä nyt ainakaan sille lapselle mene sanomaan, että nyt et saa enää surra. 

Juuri 25-vuotias tubettaja mmiisas kyynelehti videolla menetettyä ponia, joka lopetettiin kun hän oli itse alakoululainen. Lemmikki voi olla rakkaampi kuin monet ihmiset ja 14-vuotias on myös vielä todella tunteellisessa iässä. On ihan normaalia surra. Eikä sillä ole väliä onko normaalia vai ei, molemmissa tapauksissa on haettava apua, jos suru on aivan ylitse pääsemätöntä.

Surua ei saa hoputtaa. Jokaisen pitää antaa surra rauhassa. Koira oli varmasti tärkeä perheenjäsen ja tyttäresi paras ystävä. Esimerkiksi kirjoittaminen voi auttaa suruprosessissa.

Meidän lapsuudenperheen kissa päästettiin ikiuneen vuosi sitten, ja edelleen molemmat vanhempani parkuvat jos kissasta puhutaan kauemmin kuin kaksi minuuttia. Ja he ovat siis tosiaan aikuisia ihmisiä.

Ei ole olemassa mitään nyrkkisääntöjä suremisen kestolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko hankkia uuden lemmikin, se voisi vähän helpottaa? Kyllä koiran kuolema voi oikeasti olla kova paikka, ei tuota vähätellä pidä.

Itse en ehdottaisi uutta lemmikkiä vielä pitkään aikaan. Ei vanhaa rakasta ystävää voi noin vain korvata uudella

No ei varmaan voi korvata noin vain tietenkään, mutta veikkaan että huolenpitoa kaipaava koiranpentu voisi vähän helpottaa tilannetta kuitenkin.

Lukijat: "Suru oli hirveä, itkin ja itkin vaan" – Lemmikin kuolemaa saa ja pitää surra, sanoo psykologi

https://yle.fi/uutiset/3-8365759

No älkää viittikö, tuo ei ole normaalia!

Vierailija kirjoitti:

Olin myös vauva kun perheeseemme otettiin koira, olin 17 vuotias kun se vanhuuttaan jouduttiin lopettamaan. Surin kovasti todella pitkään, ja saattaa vieläkin tulla kyyneleet silmään, vaikka ikää jo 31 vuotta ja itselläni kaksi omaa koiraa nykyään.

Asuimme maatilalla, ja koira oli hyvin pitkälti ainoa kaverini jonka kanssa mentiin pitkin maita ja mantuja. Uskon että 14 vuotias on vielä herkemmässä iässä mitä itse tuolloin muutama vuosi vanhempana olin, sillä silloin ymmärsin ehkä paremmin elämän jatkuvuuden ja sen että aikuisuus alkaa olla kohta takana. (Lukioon siirtyminen ym.)

Heh, viimeinen lause korjaus: aikuisuus alkaa olla edessä / tai lapsuus alkaa olla takana, tuli yhdistettyä nämä kaksi. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko hankkia uuden lemmikin, se voisi vähän helpottaa? Kyllä koiran kuolema voi oikeasti olla kova paikka, ei tuota vähätellä pidä.

Itse en ehdottaisi uutta lemmikkiä vielä pitkään aikaan. Ei vanhaa rakasta ystävää voi noin vain korvata uudella

Minusta uusi lemmikki voisi olla ihan hyvä asia. En itse käsitä sitä minään korvaamisena, se on ihan uusi ja ihana lemmikki. Jos lapsi menettää vaikka kaverin muuton myötä ja jää suremaan, ei kai hänelle silloinkaan ehdoteta, että odotapas puoli vuotta ennen kuin yrität löytää uuden ystävän. Tai en tiedä, ehkä ihmiset ovat erilaisia, mutta minulla oli lapsena hamstereita ja kun edellinen kuoli, sain pian uuden, eikä se mitenkään himmentänyt edellisen muistoa. Tietysti voi vaikka yrittää löytää uuden harrastuksen tai muuta, mutta minusta on ihan luontevaa etsiä elämään uusia ilonaiheita surun keskellä. Kyllä sitä surutyötä tekee siinä ohessa kuitenkin omaan tahtiinsa, ei sen tarvitse olla yhtäjaksoista murhetta ja draamaa. Mutta tosiaan mikä sopii kenellekin, vanhempi tuntee parhaiten lapsensa.

Se koira on ollut sen lapsen elämässä yhtä pitkään kuin sinä.

Kuinka kauan lapsi saisi surra sun kuolemaa?

Mä itken edelleen kissani äkillistä kuolemaa ja yli vuos aikaa. Huusin ja paruin tyynyni märäksi viikkoja. Nyt välillä tulee kyyneleet silmiin kun rakas ystävä tulee mieleen.

On ihan normaalia siis.. ihmiset on erilaisia. Mullekin tuo kissa oli suuri osa mun elämää ja sydän suorastaa särkyi. Hankin uuden kissan aika pian ja se lohdutti. Kannattaa harkita sitä että hankkis uuden kaverin. Ei se mitään korvaa mutta tuo elämään samanlaista positiivista sisältöä.

Puoli vuotta meidän 10 v tyttö itki joka päivä kuollutta koiraa joka oli meillä jo ennen tytön syntymään. Sitten hankimme uuden koiran ja nyt tyttö ei enää itke vaan kertoo muistoja vanhasta koirastamme.

Minä sain oman koiran 14-vuotiaana. Asuin maalla, ja vaikka koulussa olikin pari kolme kaveria, muulloin olin aina yksin. Oli minulla veljiä, mutta heillä oli muuta puuhaa kuin pikkusiskon kanssa hengaileminen. Koira otettiin minulle nimenomaan kaveriksi, ja sitä se olikin seuraavat kolmetoista vuotta.

Voin muistella koiraani hymyssä suin, mutta jos alan puhua siitä, mitä se minulle merkiksi, saan aivan varmasti kyyneleet silmiini. Juovuksissa varmaan itkisin ihan kunnolla. Olen yli viisikymppinen.

Tämän oman koirani jälkeen meille otettiin uusi, samanrotuinen karvaturri. Se ei korvannut vanhaa koiraa, mutta tavallaan täytti tyhjäksi jääneen, koiranmuotoisen tilan perheessä, jossa oli aina eletty koiran kanssa.