Kumpi teillä on eron jälkeen lähivanhempi, äiti vai isä?

Minä, äiti olen. Mies häipyi juuri koska ei kestänytkään lapsia arjessaan eikä halunnut perhe-elämää. Lisäksi hänellä on alkoholi- ja peliongelma. Nykyisin isä asuu ulkomailla uuden vaimonsa kanssa.

Toinen virallisesti äidillä, toinen isällä koulujärjestelyjen takia. Käytännössä viikko/viikko.

Isä, lasten koulun takia. Vuoroviikot.

Isä oli aluksi lähivanhemmat , kun itse muutin pois kotoa. Lapset jäi isänsä kanssa. Kahden kuukauden jälkeen yksi lapsista halusi luokseni. Vuoden kuluttua kaikki asui luonani. Ei isällä kiinnostanut kuin uusi nainen, ja lapset sen huomasi.

Isä, aluksi joka toinen viikko äidillä kunnes kirjaimellisesti katosi 5 vuoden jälkeen. Syy ei oikeastaan kiinnosta, helpompaa näin.

Vierailija kirjoitti:

Isä, aluksi joka toinen viikko äidillä kunnes kirjaimellisesti katosi 5 vuoden jälkeen. Syy ei oikeastaan kiinnosta, helpompaa näin.

Korjaus: siis joka toinen viikonloppu oli äidillä

Minä, äiti, olen lähivanhempi. Kyllä lapsi käy isällään nykyään 1-2 yötä viikossa. On nyt tokaluokkalainen ja isä asuu koulua lähellä niin helppo sieltäkin käsin mennä kouluun.

Avaaja sukupuolittaa ihmiset. Ei enää "äiti" tai

"isä". Vaan vanhempi tai vanhempi.

Inhottavaa lukea tuollaista sukupuolittavaa, heteronormatiivista, patriarkaalista sontaa.

Äiti eli minä. Isä ei ole koskaan hoitanut lapsensa asioita eikä ole ollut hänestä kiinnostunut muuten kuin oikeuksiensa puolesta. Olen hoitanut yksin lapsen pitkätkin sairaalareissut eikä isä koskaan kysellyt lapsen vointia tai käynyt katsomassa lasta. Ainut mitä hän tekee, on halu sanella asioita ja minun elämääni. Hän siis haluaa käyttää kaikki mahdolliset oikeutensa, vaikka ne olisivat jopa lapsen edun vastaisia, sillä pääasia on, että hän pääsee sanelemaan asioita. Hän on itsekin sanonut (koska ei ole se välkky n.arsu), että hänelle tärkeintä on periaate ja hänen oikeutensa eikä mikään muu. Ei kuitenkaan välitä tavata lastaan, vaikka muuta viranomaisillekin puhuu. Meidän tilanne on aidosti hankala ja kohtuuton minulle ja lapselle enkä voikaan siksi sietää sitä yleistävää puhetta isien sortamisesta. (Läheskään) aina niin ei ole ja sekin on syytä tunnustaa. Ei lapsia voi käyttää pelinappuloina tai kohdella kaltoin vain siksi, että vastuuttoman ja vanhemman rooliin kykenemättömän isän oikeudet tulevat muusta piittaamatta varmasti ja pilkulleen täytetyksi. Tämä sama toimii toki myös toisinpäin eli äitikään ei voi toimia noin. Tilanteita tuleekin tarkastella _aina_ yksilöllisesti (sillä sitähän ne aidosti ovat!) ja ns. sukupuolineutraalisti (eli ei yleistetä isät aina sitä ja äidit aina tätä).

ei ole yhtä totuutta kirjoitti:

Äiti eli minä. Isä ei ole koskaan hoitanut lapsensa asioita eikä ole ollut hänestä kiinnostunut muuten kuin oikeuksiensa puolesta. Olen hoitanut yksin lapsen pitkätkin sairaalareissut eikä isä koskaan kysellyt lapsen vointia tai käynyt katsomassa lasta. Ainut mitä hän tekee, on halu sanella asioita ja minun elämääni. Hän siis haluaa käyttää kaikki mahdolliset oikeutensa, vaikka ne olisivat jopa lapsen edun vastaisia, sillä pääasia on, että hän pääsee sanelemaan asioita. Hän on itsekin sanonut (koska ei ole se välkky n.arsu), että hänelle tärkeintä on periaate ja hänen oikeutensa eikä mikään muu. Ei kuitenkaan välitä tavata lastaan, vaikka muuta viranomaisillekin puhuu. Meidän tilanne on aidosti hankala ja kohtuuton minulle ja lapselle enkä voikaan siksi sietää sitä yleistävää puhetta isien sortamisesta. (Läheskään) aina niin ei ole ja sekin on syytä tunnustaa. Ei lapsia voi käyttää pelinappuloina tai kohdella kaltoin vain siksi, että vastuuttoman ja vanhemman rooliin kykenemättömän isän oikeudet tulevat muusta piittaamatta varmasti ja pilkulleen täytetyksi. Tämä sama toimii toki myös toisinpäin eli äitikään ei voi toimia noin. Tilanteita tuleekin tarkastella _aina_ yksilöllisesti (sillä sitähän ne aidosti ovat!) ja ns. sukupuolineutraalisti (eli ei yleistetä isät aina sitä ja äidit aina tätä).

Täysin samaa mieltä!

Yhteiskunta kuuntelee todella herkällä korvalla isiä, jotka kertovat sydäntä raastavasta ikävästä ja rakkaudesta lasta kohtaan ja vieraannuttavasta äidistä. Vanhemmuutta ei tarkastella lainkaan, ei lapsen mielipidettä, ei sitä, mitä tosiasiallisesti tapahtuu. Todetaan vain, että vanhempien kertomukset poikkeavat vahvasti toisistaan. Manipuloivia, kontrolloivia, kiristäviä, hallitsevia, eron jälkeenkin valtaansa käyttäviä (vain ja ainoastaan sen vallankäytön tahdosta eikä vähimmissäkään määrin lapsen etu edellä) vanhempia ei tunnisteta lainkaan. Lapset voivat huonosti pelinappuloina, mutta tärkeää on, että rakkaudestaan puhuva isä saa mitä haluaa. 

On helppo sanoa "Rakastan enemmän kuin mitään muuta." "Ikävöin aina." Kuka tahansa voi tehdä niin. Mutta kuka valvoo oksennustaudit, hoitaa päänsäryt ja kurkkukivut, auttaa kouluhommissa, kuskaa harrastuksiin, lohduttaa, juttelee, kompensoi sen kaiken, mitä ahdistavat viikonloput lapsessa rikkovat, yrittää venyä töihin ja kotihommiin ja maksaa kaiken samaan aikaan kun työtön isäraukka oikeusavun turvin haastaa milloin mistäkin syystä oikeuteen.

Vierailija kirjoitti:

ei ole yhtä totuutta kirjoitti:

Äiti eli minä. Isä ei ole koskaan hoitanut lapsensa asioita eikä ole ollut hänestä kiinnostunut muuten kuin oikeuksiensa puolesta. Olen hoitanut yksin lapsen pitkätkin sairaalareissut eikä isä koskaan kysellyt lapsen vointia tai käynyt katsomassa lasta. Ainut mitä hän tekee, on halu sanella asioita ja minun elämääni. Hän siis haluaa käyttää kaikki mahdolliset oikeutensa, vaikka ne olisivat jopa lapsen edun vastaisia, sillä pääasia on, että hän pääsee sanelemaan asioita. Hän on itsekin sanonut (koska ei ole se välkky n.arsu), että hänelle tärkeintä on periaate ja hänen oikeutensa eikä mikään muu. Ei kuitenkaan välitä tavata lastaan, vaikka muuta viranomaisillekin puhuu. Meidän tilanne on aidosti hankala ja kohtuuton minulle ja lapselle enkä voikaan siksi sietää sitä yleistävää puhetta isien sortamisesta. (Läheskään) aina niin ei ole ja sekin on syytä tunnustaa. Ei lapsia voi käyttää pelinappuloina tai kohdella kaltoin vain siksi, että vastuuttoman ja vanhemman rooliin kykenemättömän isän oikeudet tulevat muusta piittaamatta varmasti ja pilkulleen täytetyksi. Tämä sama toimii toki myös toisinpäin eli äitikään ei voi toimia noin. Tilanteita tuleekin tarkastella _aina_ yksilöllisesti (sillä sitähän ne aidosti ovat!) ja ns. sukupuolineutraalisti (eli ei yleistetä isät aina sitä ja äidit aina tätä).

Täysin samaa mieltä!

Yhteiskunta kuuntelee todella herkällä korvalla isiä, jotka kertovat sydäntä raastavasta ikävästä ja rakkaudesta lasta kohtaan ja vieraannuttavasta äidistä. Vanhemmuutta ei tarkastella lainkaan, ei lapsen mielipidettä, ei sitä, mitä tosiasiallisesti tapahtuu. Todetaan vain, että vanhempien kertomukset poikkeavat vahvasti toisistaan. Manipuloivia, kontrolloivia, kiristäviä, hallitsevia, eron jälkeenkin valtaansa käyttäviä (vain ja ainoastaan sen vallankäytön tahdosta eikä vähimmissäkään määrin lapsen etu edellä) vanhempia ei tunnisteta lainkaan. Lapset voivat huonosti pelinappuloina, mutta tärkeää on, että rakkaudestaan puhuva isä saa mitä haluaa. 

On helppo sanoa "Rakastan enemmän kuin mitään muuta." "Ikävöin aina." Kuka tahansa voi tehdä niin. Mutta kuka valvoo oksennustaudit, hoitaa päänsäryt ja kurkkukivut, auttaa kouluhommissa, kuskaa harrastuksiin, lohduttaa, juttelee, kompensoi sen kaiken, mitä ahdistavat viikonloput lapsessa rikkovat, yrittää venyä töihin ja kotihommiin ja maksaa kaiken samaan aikaan kun työtön isäraukka oikeusavun turvin haastaa milloin mistäkin syystä oikeuteen.

Näin juuri, hyvin kirjoitettu. On kohtuutonta, että toisen vanhemman ja lapsen harteille lastataan kaikki tuosta aiheutuva suru, huoli ja stressi. Kuitenkin jos tästä yrittää puhua ja saada täysin oikeutetusti parannusta tilanteeseen, alkaa usein juuri tuo ikuinen mantra siitä kuinka isiä aina sorretaa ja kuinka äiti sitä ja äiti tätä. Ei se, että joku asia on yleistä, tarkoita että kaikkien kohdalla olisi juuri näin. On uskomatonta, kuinka muka fiksutkaan ihmiset eivät tunnu kykenevän tarkastelemaan tapauksia riittävän perhekohtaisesti, vaan asioita käsitellään juuri noista yleistyksistä käsin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei ole yhtä totuutta kirjoitti:

Äiti eli minä. Isä ei ole koskaan hoitanut lapsensa asioita eikä ole ollut hänestä kiinnostunut muuten kuin oikeuksiensa puolesta. Olen hoitanut yksin lapsen pitkätkin sairaalareissut eikä isä koskaan kysellyt lapsen vointia tai käynyt katsomassa lasta. Ainut mitä hän tekee, on halu sanella asioita ja minun elämääni. Hän siis haluaa käyttää kaikki mahdolliset oikeutensa, vaikka ne olisivat jopa lapsen edun vastaisia, sillä pääasia on, että hän pääsee sanelemaan asioita. Hän on itsekin sanonut (koska ei ole se välkky n.arsu), että hänelle tärkeintä on periaate ja hänen oikeutensa eikä mikään muu. Ei kuitenkaan välitä tavata lastaan, vaikka muuta viranomaisillekin puhuu. Meidän tilanne on aidosti hankala ja kohtuuton minulle ja lapselle enkä voikaan siksi sietää sitä yleistävää puhetta isien sortamisesta. (Läheskään) aina niin ei ole ja sekin on syytä tunnustaa. Ei lapsia voi käyttää pelinappuloina tai kohdella kaltoin vain siksi, että vastuuttoman ja vanhemman rooliin kykenemättömän isän oikeudet tulevat muusta piittaamatta varmasti ja pilkulleen täytetyksi. Tämä sama toimii toki myös toisinpäin eli äitikään ei voi toimia noin. Tilanteita tuleekin tarkastella _aina_ yksilöllisesti (sillä sitähän ne aidosti ovat!) ja ns. sukupuolineutraalisti (eli ei yleistetä isät aina sitä ja äidit aina tätä).

Täysin samaa mieltä!

Yhteiskunta kuuntelee todella herkällä korvalla isiä, jotka kertovat sydäntä raastavasta ikävästä ja rakkaudesta lasta kohtaan ja vieraannuttavasta äidistä. Vanhemmuutta ei tarkastella lainkaan, ei lapsen mielipidettä, ei sitä, mitä tosiasiallisesti tapahtuu. Todetaan vain, että vanhempien kertomukset poikkeavat vahvasti toisistaan. Manipuloivia, kontrolloivia, kiristäviä, hallitsevia, eron jälkeenkin valtaansa käyttäviä (vain ja ainoastaan sen vallankäytön tahdosta eikä vähimmissäkään määrin lapsen etu edellä) vanhempia ei tunnisteta lainkaan. Lapset voivat huonosti pelinappuloina, mutta tärkeää on, että rakkaudestaan puhuva isä saa mitä haluaa. 

On helppo sanoa "Rakastan enemmän kuin mitään muuta." "Ikävöin aina." Kuka tahansa voi tehdä niin. Mutta kuka valvoo oksennustaudit, hoitaa päänsäryt ja kurkkukivut, auttaa kouluhommissa, kuskaa harrastuksiin, lohduttaa, juttelee, kompensoi sen kaiken, mitä ahdistavat viikonloput lapsessa rikkovat, yrittää venyä töihin ja kotihommiin ja maksaa kaiken samaan aikaan kun työtön isäraukka oikeusavun turvin haastaa milloin mistäkin syystä oikeuteen.

Näin juuri, hyvin kirjoitettu. On kohtuutonta, että toisen vanhemman ja lapsen harteille lastataan kaikki tuosta aiheutuva suru, huoli ja stressi. Kuitenkin jos tästä yrittää puhua ja saada täysin oikeutetusti parannusta tilanteeseen, alkaa usein juuri tuo ikuinen mantra siitä kuinka isiä aina sorretaa ja kuinka äiti sitä ja äiti tätä. Ei se, että joku asia on yleistä, tarkoita että kaikkien kohdalla olisi juuri näin. On uskomatonta, kuinka muka fiksutkaan ihmiset eivät tunnu kykenevän tarkastelemaan tapauksia riittävän perhekohtaisesti, vaan asioita käsitellään juuri noista yleistyksistä käsin.

Niinistö totesi jostakin syytöksestä joskus, että "He eivät edes yrittäneet esittää mitään väitteidensä tueksi." Näin tapahtuu usein myös niissä tapauksissa, joissa tapaamisoikeutta käytetään vallankäytön välineenä ja lapset ovat sijaiskärsijöinä. Isä voi lausua äidistä mitä tahansa, minkä lausumien todenperäisyyttä ei kyseenalaista kukaan onhan lausunto tullut lastaan rakastavalta isältä. Äiti puolestaan jotuuu todistelemaan tekaistuja väitteitä vastaan eikä minkäänlaista mahdollisuutta ole hakea perusturvaa ja tasapainoista kasvuympäristöä lapselle. Jokainen, perusteltukin tai lapselta itseltään esitetty huoli isästä tai isän kanssa olemisesta kyseenalaistetaan. Äitihän on vain vieraannuttaja ja lapsi aivopesty. Jopa lääkäri- ja psykologilausunnot, turvakodin dokumentaatiot ja koulun raportit kuitataan osaksi äidin harjoittamaa mustamaalaamiskampanjaa. Kukaan ei tunnista äitiä, joka on huolissaan, hädissään, jo parisuhteen aikana kuormittunut ja pelännyt ja joka yrittää vain selvitä kaikesta ja suojella lasta.

Se, että äiti ja lapset eivät voi kohta enää Suomessakaan valita vapaasti asumistaan, on mielestäni osa kunniaväkivaltaa. 

Vai voisiko joku kertoa,miksi tilanne ei ole sama kuin tässä:

https://www.tehylehti.fi/fi/ihmiset/eva-tawasolin-uusi-elama-alkoi-kun-…