En ymmärrä sairauden salaamista läheisiltä

Itse en varmaan ihan heti kertoisi, koska asiaa vain vähäteltäisiin ja asiasta kertomistakin pidettäisiin turhana valituksena.

En todellakaan panttaisi tietoa, etenkään lapseltani. Sehän olisi kammottavinta, kun tieto tulisi puun takaa ihan viime tipassa!

Paapallani on eturauhassyöpä, joka on onneksi nyt lepotilassa. Se on huomattu ilmeisesti alkuvuodesta, mutta vaari oli kertonut siitä isälleni (pojalleen) vasta ihan hiljattain. Varsinkin vanhoilla miehillä taitaa usein olla tuo ajatus, että mitä siitä nyt kertomaan. Ei haluta näyttää heikkoutta tai "olla vaivoiksi." Sairauden myöntäminen todeksi voi olla vaikeaa minkä ikäiselle tahansa.

Monet sairastuneet kokevat, että raskainta on se, kun joutuu lohduttamaan muita.

Mä ymmärrän todella hyvin, miksi ei kerrota.

En välttämättä kertoisi heti. Varsinkaan lapsille en kertoisi mitään ellei tulisi tieto, että kuolen. En halua huolestuttaa heitä turhaan ja luoda epävarmuutta tulevaisuudesta.

Vanhemmilleni myöskään en kertoisi koska en halua kuormittaa ja heillä nousisi varmasti tunteet pintaan veljeni kuolemasta. Miltä heistä tuntuisikaan pelko siitä, että hautaavat toisen lapsensa.

Miesystävälleni ja ex-miehelle kertoisin siinä vaiheessa, kun on jotain varmaa kerrottavaa.

Minä ymmärrän. Eivät läheskään kaikki ihmiset osaa suhtautua kuolemaan ja kuolevaan luontevasti. Sinä päivänä, kun kerrot läheisillesi kuolemaan johtavasta sairaudestasi, sulla lukee läheistesi silmissä otsassasi kissankokoisin kirjaimin: KUOLEVA: Halusit tai et. Kertomasi jälkeen et enää koskaan ole sama ihminen eivätkä läheisesi enää koskaan kohtele sua kuten ennen. 

Joistain läheisistä tulee ylisuojelevia. Et saa lähteä enää yksin kävelylle ("ettei sille nyt vaan satu siellä mitään"), et saa olla kotona paria tuntia yksin ("ettei se nyt vaan lähde oman käden kautta"), et saa ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäsi mennä lähiöbaariin, juoda siellä pääsi täyteen ja tulla kontaten kotiin ("ettei tuollainen nyt vaan nopeuttaisi sen lähtöä") jne. Lähipiirissäni on ollut tilanne, jossa kuolemassa oleva mies ei päässyt enää rakastamalleen kesämökilleenkään. Itse ei enää pystynyt ajamaan autoa ja vaimo ei halunnut mökille. "Ettei se vaan kuole sinne eikä ehditä sairaalaan ajoissa". Ihan kuin tämä mies olisi kuollut mieluummin sairaalassa kuin ehkä paria päivää aikaisemmin rakastamallaan mökillä. 

Joistain läheisistä tulee tuettavia, lohdutettavia ja autettavia. Sen sijaan, että kuoleva itse saisi rauhassa sopeutua ajatukseen lähestyvästä kuolemastaan, miettiä mitä vielä kerran haluaisi elämässään tehdä jne, hän joutuukin tukemaan, lohduttamaan ja auttamaan läheisiään. Siinähän menee sitten kivasti ne viimeiset elinviikot tai -kuukaudet, jotka muussa tapauksessa olisi voinut - kun kerran oli vielä elossa - käyttää johonkin muuhun. 

Joistain läheisistä tulee hönttejä. Aletaan etsimään kaikenlaisia luontaistuotteita, saat juotavaksesi pahanmakuisia käpälähäpäläräpäläpuujuomia, syöt kourallisen erilaisia ripulia aiheuttavia pillereitä, laukkaat erilaisten parantajien luona, hyvän ruuan sijasta nielet terveyspirtelöitä  jne. Punaviiniä et tietenkään saa enää juoda, et syödä pekonihampurilasta etkä vallankaan polttaa havannalaista sikaria. 

Joistain läheisistä tulee lääketieteen self-made-asiantuntijoita. He etsivät kaikki mahdolliset lääketieteelliset toimenpiteet, jotka sinulle voitaisiin vielä tehdä. Ei parantuaksesi vaan elääksesi edes pari päivää pidempään. He saattavat ängetä mukaasi lääkärin vastaanotolle ja ehdottaa lääkärille kaikkia erilaisia toimenpiteitä. Sen sijaan, että saisit käyttää vastaanottoajan lääkärisi kanssa keskustelemaan ja voisit kysyä lääkäriltä niitä asioita, jotka sinua itseäsi askarruttavat. 

Tuossa nyt vain muutamia syitä, miksi jotkut eivät halua kertoa lähestyvästä kuolemastaan läheisilleen. 

Perheenjäsenille kertoisin heti ihan itseni takia, vaikka kertominen olisi raskasta. En haluaisi kantaa noin suurta salaisuutta, varsinkaan jos asuisimme samassa kodissa. He huomaisivat minusta, että jokin on vialla ja saattaisivat ruveta kuvittelemaan joitain paikkansapitämättömiä syitä sille tms. Lisäksi perheenjäsenet saisivat enemmän aikaa sopeutua kuolemaan, jos kertoisin. Olisi se parempi kertoa.

Muille läheisille, kuten ystäville ja sukulaisille, saattaisin kertoa vasta myöhemmin.

Minä en ole vielä kertonut, kun en itsekään tiedä onko tämä kuolemaksi vai mitä tämä on.

Turhaa, että kaikki ahdistuisivat. Ahdistus ja pelko on lamauttavaa.

Ole ymmärtämättä. Minä olen luottanut vaikean sairauteni ja koko paskan tianteeni kanssa vain muutamaan ihmiseen, ja niistäkin kaikkein luotetuin ja tärkein petti minut täysin, kiusasi jopa sairaudestani. En enää _ikinä_ puhu kenellekään sairaudestani. Ihmiset ovat kuvottavia.

Sairaus ja siitä kertominen on jokaisen henkilökohtainen päätös. Ei missään tapauksessa velvollisuus.

Kamoon, nuo on 40-luvulla syntyneitä. Sitä ikäpolvea, joille sodan traumatisoimat vanhemmat ovat puputtaneet että kaikenlainen sairastaminen on heikkoutta. Kulissit pitää pitää yllä ja työtä painaa kuin hullu. 

40-lukulaisia haukutaan, minä säälisin heitä. 

En minäkään kertoisi, kuin korkeintaan puolisolleni. Kukaan ei kuitenkaan voisi tehdä mitään, joten parempi vaan, että keskittyisivät omaan elämäänsä (kuten tähänkin asti).

En ole kertonut myöskään kroonisista sairauksistani kuin puolisolleni. Tässä haluan vähän suojella myös itseäni, sillä osan saan parannettua elintapojen muutoksilla, joten olen keskittynyt niihin.

On todella paskamaista salata noin tärkeitä asioita _läheisiltään_. Sitä on aivan turha selittää läheisten säästämisellä ja sössönsöö, se on pelkästään itsekästä.

Joo on oikeus, mutta silti se on paska temppu. Ette itsekään haluaisi, että läheisenne salaisi teiltä asioita.

Minulla epäiltiin pari vuotta sitten vakavaa sairautta, mutta päätin, että en kerro siitä yhtään kenellekään ennen kuin saan asiasta varmuuden. En siis edes miehelleni, lapsilleni tai vanhemmilleni. Miehellä oli silloin töissä stressiä ihan liikaa ja en todellakaan halunnut vaivata häntä entistä enemmän "vain epäilyjen" takia.

Yhdelle ystävälleni kyllä kerroin asiasta edellisenä iltana, kun sain tuloksen selville, mutta tiesin tämän ystäväni olevan samanlainen kuin minäkin, eli rauhallinen ja hötkyilemätön. Sain häneltä tukea ja en joutunut kuulemaan mitään jeesustelua ja voivottelua, joten se tuki oli parasta.

Minulla ei ollut sairautta, joten olin enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuun. Olisi ollut kamalaa, jos esimerkiksi mieheni olisi alkanut stressaamaan kaiken lisäksi vielä tuotakin asiaa. Sain myös lääkäriltä ohjeen, että ennen tietoa ei kannata murehtia, se ei auta ikinä.

Tämä toki on erilainen juttu, mutta kertominen muille oli sen pääasia.

Vierailija kirjoitti:

On todella paskamaista salata noin tärkeitä asioita _läheisiltään_. Sitä on aivan turha selittää läheisten säästämisellä ja sössönsöö, se on pelkästään itsekästä.

Joo on oikeus, mutta silti se on paska temppu. Ette itsekään haluaisi, että läheisenne salaisi teiltä asioita.

Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä MINÄ haluan. Ainoa, jonka haluilla on merkitystä, on kuoleva  itse. Mulle jää koko loppuelämäni aikaa käsitellä asiaa ja surra, kuolevan elinpäivät ovat vähissä ja hänen tulee saada elää ne juuri kuten itse haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

On todella paskamaista salata noin tärkeitä asioita _läheisiltään_. Sitä on aivan turha selittää läheisten säästämisellä ja sössönsöö, se on pelkästään itsekästä.

Joo on oikeus, mutta silti se on paska temppu. Ette itsekään haluaisi, että läheisenne salaisi teiltä asioita.

Eli sinä olet juuri se vauhkoileva ääliö, joka rääkyy silmät punaisina kaikki asiat läpi, lääppii sairastunutta koko ajan "kun hän on vielä elossa" ja on ihan hermoheikko tyyppi saaden sairastuneen tuntemaan itsensä syylliseksi sairaudestaan. Hyi, olisit viimeinen jolle kertoisin ikinä yhtään mitään, sinusta ei olisi yhtään mitään hyötyä asioiden miettimisessä.

Vierailija kirjoitti:

On todella paskamaista salata noin tärkeitä asioita _läheisiltään_. Sitä on aivan turha selittää läheisten säästämisellä ja sössönsöö, se on pelkästään itsekästä.

Joo on oikeus, mutta silti se on paska temppu. Ette itsekään haluaisi, että läheisenne salaisi teiltä asioita.

Kylläpä puhut läheisistäsi rumasti.

SINÄ olet siis se tärkein asiassa ja SINUN pitää saada tietää KAIKKI! SINULTA ei saa missään tapauksessa salata mitään, tai tyyppi on paskamainen, sössöttävä ja itsekäs.

Minäkään en ole sellainen ihminen, joka kälättää ihan kaikki omat asiansa muille ihmisille. Olen ollut aina ihminen, joka funtsii asiat ensin yksin, ottaa niistä selvää ja ehkä kysyy mielipidettä ja faktaa joltakin asiantuntijalta, mutta kerron vasta sitten, kun olen pureskellut asian itse kunnolla. Silloin minulla on ehkä vastauksia läheisten esittämiin kysymyksiin ja olen miettinyt sen muutenkin niin valmiiksi kuin vain voin.

Kun kyse on minun elämästäni, niin teen päätökseni lähinnä itse.

Tässä ketjussa on vauhdissa yksin pärjäävät, vetäytyvät ja tuppisuiset suomalaiset!

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on vauhdissa yksin pärjäävät, vetäytyvät ja tuppisuiset suomalaiset!

Mitä sitten? Sä saat tehdä omasta kuolemaan johtavasta sairaudestasi just niin julkisen kuin itse tahdot.