Lue keskustelun säännöt.
Rakastan edelleen lapseni isää
13.10.2019 |
Erosta jo 3 vuotta, mies lakkasi rakastamasta tai jotain sellaista. Lapsen takia tietenkin pitää olla yhteydessä. Mies seurustelee tietääkseni.
Toivon edelleen, että me voisimme olla perhe.
Onko kenelläkään ollut samanlaista tilannetta? Kuinka kävi?
Kommentit (20)
Hyväksyin faktan ettei perhe-elämä tai mikään siihen liittyvä häntä kiinnosta. Rakastaa saan aivan rauhassa kun ei koskaan tavata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunne haihtuu ajan myötä. Mutta toki myönnän että mullakin on exää kohtaan tunteita siis lasteni kautta. Mies on vaan ulkonäöltään muuttunut niin paljon ettei muistuta enää samaa miestä jonka kanssa olin. Itsekin olen lihonut jne. Mut mun kasvot näyttää samalta, ex taas muuttunut kasvoiltaan. Olen ihan kiinnostunut muista miehistä.
Miten kestätte sen tunteen, että mies seurustelee jonkun uuden kanssa tai on jopa perustanut uuden perheen? Teidän perheenne ei vaan miehelle kelvannut. En pääse ajatuksesta yli.. ap
Vierailija kirjoitti:
Miten kestätte sen tunteen, että mies seurustelee jonkun uuden kanssa tai on jopa perustanut uuden perheen? Teidän perheenne ei vaan miehelle kelvannut. En pääse ajatuksesta yli.. ap
Erosta on pitkä aika. Toivon rauhaa hänen sielulleen. Toivottavasti löytää hyvän naisen ja tasapainon elämälleen.
Olen antanut hänelle anteeksi kaiken. Vaikea elämä on koetellut häntä. Kaikkea hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Miten kestätte sen tunteen, että mies seurustelee jonkun uuden kanssa tai on jopa perustanut uuden perheen? Teidän perheenne ei vaan miehelle kelvannut. En pääse ajatuksesta yli.. ap
Kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan loppuelämänsä toistensa kanssa. Tarkoitus voi olla kohdata joku ihminen hetkeksi. Pitää hyväksyä tämä, eikä takertua. Elämä on virta, jota pitää kulkea eteenpäin ja ottaa vastaan se, mitä annetaan.
Ajattele hyviä asioita, joita tämä ihminen on tuonut elämääsi. Kaikista ihmisistä voi oppia jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on totta, että kaikilla kohtaamillamme ihmisillä on tarkoitus. Jopa netissä ohimennen tapaamillamme.
Tälläkin kirjoituksella on tarkoitus. Ehkä joku meistä avaa sydämensä ja unohtaa katkeruuden.
ihminen ei ole yksiavioinen,joku harva ehkä,anna mennä,mitä turhaan mietit,se on vain tunne ja sen voittaa tulevaisuudessa uusi tunne. Ties vaikka seuraavalla kerralla kun työnnät kaupassa kärryjä kohtaat isoveljen vanhan inttikaverin johon olit kuumana hetken akaa :D EI voi tietää!
Siis niin kuin leffassa sanotaan,let it go,let it go ja tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluat roikkua Unelma saa ja jätät oman elämän elämättä. Sut ja lapsi dumpattiin
Rakastan lasteni isää. Jätin hänet kaksi vuotta sitten monesta eri syystä. Silloin ajattelin ettei ikinä enää, tällä hetkellä haluan vain perheeni takaisin. Välissä on tapahtunut paljon, joten en tiedä pystymmekö siihen. Mies haluaa myös perheensä takaisin. Olemme molemmat uusissa suhteissa ja kumpikin asumme uuden kanssa avoliitossa. Kuitenkin yhteinen perheemme on ainoa oikea asia elämässä, mikään eikä kukaan korvaa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä, tajusin sen viime viikolla kun nähtiin ohimennen. Erosta melkein 3 vuotta minun aloiteesta,. Olen uudessa suhteessa ja eksäni on edelleen vapaa.
Ylpeys ei anna rikkoa nykyistä suhdetta ja en ole varma huolisiko ex minua takaisin. Mokasin eromme alussa niin pahasti.
Täällä kohtalotoveri ja samat mietteet. Erosta 2 vuotta, miehellä uusi nainen. Ei kuulemma koskaan ollut täysin onnellinen kanssani vaan "tyytyi". Nyt kuulemma sielunkumppani löytynyt.
Kipua, tuskaa, huonommuudentunnetta. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että juuri hänen kanssaan sain lapset, on ihan kelpo isä ja tapaa lapsia säännöllisesti.
Ollaan hyvissä väleissä ja kasvatuskumppaneita. Mutta en vain pääse yli rakkaudesta häntä kohtaan ja sieluuni sattuu, että rakastaa jotain toista emmekä me enää ikinä ole perhe.
Odotan aikaa, että voin vilpittömästi hymyillä muistoille: tapaaminen, kihlat, oma asunto, häät, lasten syntymät, viimein muutto okt:hen, lomamatkat jne jne. Nytkin hymyilen niille, mutta kyynelten läpi.
Ehkä tämä joskus.... Tsemppiä ap:lle ja muille <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakastan lasteni isää. Jätin hänet kaksi vuotta sitten monesta eri syystä. Silloin ajattelin ettei ikinä enää, tällä hetkellä haluan vain perheeni takaisin. Välissä on tapahtunut paljon, joten en tiedä pystymmekö siihen. Mies haluaa myös perheensä takaisin. Olemme molemmat uusissa suhteissa ja kumpikin asumme uuden kanssa avoliitossa. Kuitenkin yhteinen perheemme on ainoa oikea asia elämässä, mikään eikä kukaan korvaa sitä.
Sinuna olisin varovainen. Miettisin tarkkaan, mitkä olivat ne syyt silloin kaksi vuotta sitten? Kuinka painavia syitä ne olivat? Oliko ne tyyliin juominen ja väkivalta, vai ennemminkin kyllästyminen ja puhumattomuus? Ja Pystynkö elämään niiden samojen asioiden kanssa uudelleen?
Koska ihmiset eivät niin vain muutu, ja samat ongelmat tulevat kyllä suhteeseenne takaisin, ellette sitten kumpikin sitoudu esim pariterapiaan.
Lisäksi ihmettelen. Kaksi vuotta sitten ero, sen jälkeen uudet kumppanit, avoliitot ja olettte ehtineet jo kyllästyä niihinkin? Ehkä kannattaisi nyt elää hetki ilman mitään kumppania ja miettiä rauhassa ajan kanssa mitä haluat. Aikalisän ottaminen voisi selkeyttää ajatuksia myös exän suhteen.
Tsemppiä!
Annat tapaamisessa rebound -pi llua, jollet sitten ole mt -ongelmasi takia äijällesi kelpaamaton no-no.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on varmaan tosi nuori? Etsi elämääsi ihmisiä jotka arvostavat sinua. Tee jotain, että sinua voisi arvostaa!
Vierailija kirjoitti:
Täällä kohtalotoveri ja samat mietteet. Erosta 2 vuotta, miehellä uusi nainen. Ei kuulemma koskaan ollut täysin onnellinen kanssani vaan "tyytyi". Nyt kuulemma sielunkumppani löytynyt.
Kipua, tuskaa, huonommuudentunnetta. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että juuri hänen kanssaan sain lapset, on ihan kelpo isä ja tapaa lapsia säännöllisesti.
Ollaan hyvissä väleissä ja kasvatuskumppaneita. Mutta en vain pääse yli rakkaudesta häntä kohtaan ja sieluuni sattuu, että rakastaa jotain toista emmekä me enää ikinä ole perhe.
Odotan aikaa, että voin vilpittömästi hymyillä muistoille: tapaaminen, kihlat, oma asunto, häät, lasten syntymät, viimein muutto okt:hen, lomamatkat jne jne. Nytkin hymyilen niille, mutta kyynelten läpi.
Ehkä tämä joskus.... Tsemppiä ap:lle ja muille <3
Kunhan kukaan mies ei tossa tilassa kapsahda suhun… ois pelottavaa joutua tohon ajatuksen kulkuun mukaan.
M44
Eikö sulle ap tullu mitään vihaa siitä, että sut jätettiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastan lasteni isää. Jätin hänet kaksi vuotta sitten monesta eri syystä. Silloin ajattelin ettei ikinä enää, tällä hetkellä haluan vain perheeni takaisin. Välissä on tapahtunut paljon, joten en tiedä pystymmekö siihen. Mies haluaa myös perheensä takaisin. Olemme molemmat uusissa suhteissa ja kumpikin asumme uuden kanssa avoliitossa. Kuitenkin yhteinen perheemme on ainoa oikea asia elämässä, mikään eikä kukaan korvaa sitä.
Sinuna olisin varovainen. Miettisin tarkkaan, mitkä olivat ne syyt silloin kaksi vuotta sitten? Kuinka painavia syitä ne olivat? Oliko ne tyyliin juominen ja väkivalta, vai ennemminkin kyllästyminen ja puhumattomuus? Ja Pystynkö elämään niiden samojen asioiden kanssa uudelleen?
Koska ihmiset eivät niin vain muutu, ja samat ongelmat tulevat kyllä suhteeseenne takaisin, ellette sitten kumpikin sitoudu esim pariterapiaan.
Lisäksi ihmettelen. Kaksi vuotta sitten ero, sen jälkeen uudet kumppanit, avoliitot ja olettte ehtineet jo kyllästyä niihinkin? Ehkä kannattaisi nyt elää hetki ilman mitään kumppania ja miettiä rauhassa ajan kanssa mitä haluat. Aikalisän ottaminen voisi selkeyttää ajatuksia myös exän suhteen.
Tsemppiä!
Ei ollut väkivaltaa/juomista tms. Pienet asiat kasvoivat liian isoiksi. Pitkä suhde, joten myös kyllästymistä. Uskon että molemmat olemme muuttuneet ja kasvaneet eron myötä. Kuitenkin pelkään, että tämä tunne on koti- ja perheikävää, eikä sellaista parisuhderakkautta, mitä pitäisi. Vaikeita ja kipeitä asioita. Ja vielä vaikeampia ja kipeämpiä päätöksiä. Uudet tulivat myös omasta mielestäni aivan liian nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kohtalotoveri ja samat mietteet. Erosta 2 vuotta, miehellä uusi nainen. Ei kuulemma koskaan ollut täysin onnellinen kanssani vaan "tyytyi". Nyt kuulemma sielunkumppani löytynyt.
Kipua, tuskaa, huonommuudentunnetta. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että juuri hänen kanssaan sain lapset, on ihan kelpo isä ja tapaa lapsia säännöllisesti.
Ollaan hyvissä väleissä ja kasvatuskumppaneita. Mutta en vain pääse yli rakkaudesta häntä kohtaan ja sieluuni sattuu, että rakastaa jotain toista emmekä me enää ikinä ole perhe.
Odotan aikaa, että voin vilpittömästi hymyillä muistoille: tapaaminen, kihlat, oma asunto, häät, lasten syntymät, viimein muutto okt:hen, lomamatkat jne jne. Nytkin hymyilen niille, mutta kyynelten läpi.
Ehkä tämä joskus.... Tsemppiä ap:lle ja muille <3
Kunhan kukaan mies ei tossa tilassa kapsahda suhun… ois pelottavaa joutua tohon ajatuksen kulkuun mukaan.
M44
No ehkä tässä hetki menee (kuten hyvin jo mielentilani huomasit) ennen kuin kukaan saa muhun "kapsahtaa" 😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastan lasteni isää. Jätin hänet kaksi vuotta sitten monesta eri syystä. Silloin ajattelin ettei ikinä enää, tällä hetkellä haluan vain perheeni takaisin. Välissä on tapahtunut paljon, joten en tiedä pystymmekö siihen. Mies haluaa myös perheensä takaisin. Olemme molemmat uusissa suhteissa ja kumpikin asumme uuden kanssa avoliitossa. Kuitenkin yhteinen perheemme on ainoa oikea asia elämässä, mikään eikä kukaan korvaa sitä.
Sinuna olisin varovainen. Miettisin tarkkaan, mitkä olivat ne syyt silloin kaksi vuotta sitten? Kuinka painavia syitä ne olivat? Oliko ne tyyliin juominen ja väkivalta, vai ennemminkin kyllästyminen ja puhumattomuus? Ja Pystynkö elämään niiden samojen asioiden kanssa uudelleen?
Koska ihmiset eivät niin vain muutu, ja samat ongelmat tulevat kyllä suhteeseenne takaisin, ellette sitten kumpikin sitoudu esim pariterapiaan.
Lisäksi ihmettelen. Kaksi vuotta sitten ero, sen jälkeen uudet kumppanit, avoliitot ja olettte ehtineet jo kyllästyä niihinkin? Ehkä kannattaisi nyt elää hetki ilman mitään kumppania ja miettiä rauhassa ajan kanssa mitä haluat. Aikalisän ottaminen voisi selkeyttää ajatuksia myös exän suhteen.
Tsemppiä!
Ei ollut väkivaltaa/juomista tms. Pienet asiat kasvoivat liian isoiksi. Pitkä suhde, joten myös kyllästymistä. Uskon että molemmat olemme muuttuneet ja kasvaneet eron myötä. Kuitenkin pelkään, että tämä tunne on koti- ja perheikävää, eikä sellaista parisuhderakkautta, mitä pitäisi. Vaikeita ja kipeitä asioita. Ja vielä vaikeampia ja kipeämpiä päätöksiä. Uudet tulivat myös omasta mielestäni aivan liian nopeasti.
Hyviä ajatuksia. Ehkä se tosiaan on vain sitä perhekaipuuta, jos aidosti eron hetkellä ajattelit että "ei enää koskaan". Sellainen tunne on aika voimakas, ja tulee äkkiä uudelleenkin.
Lähinnä mietin lapsia. Kuitenkin muutenkin ero ja uudet avopuolisot nopealla tahdilla, nyt jos vielä palaatte exän kanssa yhteen ja mitäs sitten jos taas kohta ero... Voisitteko ajatella, että kumpikin eroaisitte omista avopuolisoista ja alkaisitte varovasti tapailla exän kanssa eri osoitteista? Sitten jos vielä vuoden-parin päästä tuntuu että yhteen voi palata, niin tilamne olisi vahvemmalla pohjalla.
Ettei tulisi lapsia riepoteltua liikaa...
Kohtalontovereita?