Lue keskustelun säännöt.
Miksi pitäisi olla "kiitollinen isästä"?
05.10.2019 |
Minulla "on" isä, virallisesti. Vanhempani eivät ole eroneet ja asuvat yhdessä edelleen. Todellisuudessa minulla ei ole koskaan ollut isää.
Tämä niin kutsuttu isä ei ole koskaan ollut isä. Lapsena muistan ihan vaan puhtaasti pelänneeni häntä, kun hän käyttäytyi aggressiivisesti ja uhkaili itsemurhalla. Lisäksi hän oli kotona kuin vieras, ei osallistunut lastenhoitoon eikä meidän lasten elämään mitenkään. Käytökseltään hyvin itsekeskeinen ja epävakaa sekä arvaamaton. Ymmärsin jo lapsena, että yleensä isät ovat erilaisia, kuin se raivoava hullu, joka meillä asui. Lapsuudesta lähtien toivoin, että äiti eroaisi ja että me muutettaisiin muualle. Omaan kotiin, missä ei olisi tarvinut pelätä ketään.
Isänpäiväkortteja tehdessä halusin tehdä kortin mieluummin papalle kuin isälle. Siksi, koska koin, ettei minulla ollut isää. Opettaja kuitenkin pakotti tekemään kortin myös isälle ja paasasi, miten kiittämätön olen, kun en arvosta isääni. Tämä sai myös muut oppilaat ihmettelemään asiaa, miksi en tee korttia omalle isälle. Heitin sen kortin vesilätäkköön heti pihalla.
Niitä, keiden vanhemmat ovat eronneet, ymmärretään. Niitä, keiden isät ovat kuolleet, ymmärretään. Vaikka heillä voi olla kuinka hyvät isäsuhteet tai muistot iseistään. Sen sijaan niitä, keiden isä nyt vaan sattuu olemaan täysi paska, ei ymmärretä. Päinvastoin, syyllistetään esimerkiksi hokemalla, miten kiitollinen isästä pitäisi olla.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes tiedä isäni nimeä. Äiti ei suostunut koskaan kertomaan mitään hänestä. Äitikin on jo kuollut.
Olen kärsinyt tästä koko elämäni. En tiedä isän puolen kansalaisuutta, sukua, tapoja, en mitään. Lääkärin kysyessä suvun sairauksista, itkettää sanoa, että en tiedä mitään.
Voisitko kertoa miten tuo isättömyys on sinuun vaikuttanut? Kiusattiinko sinua lapsena siintä?
Kyselen koska minulla on kaksi läheistä,(aviopari, jotka ovat jo lähemmä 80 v.) Eivät tiedä isiään. Toisella ehkäpä saksalainen sotilas. Miten tämmönen tilanne vaikuttaa omien lasten kasvatuksessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Semmosia paskoja ne isät ovat. 33% hylkää jo vauvana, 33% karkaa henkisesti töihin ja harrastuksiin, vain 33% välittää lapsistaan oikeasti.
Kahdesta ensinmainitusta ryhmästä löytyvät ne vieraannuttamisesta kitisevät eroiskät, jotka ihan itse vieraannuttivat lapsensa.
No, mitä se 1 % sitten tekee...?
Sama homma äidistä.
Oma äitini tekemisillään aiheutti sen, etten pidä aikuisena mitään yhteyttä. Viimeksi olen nähnyt hänet n. 16 vuotta sitten.
Tätä ei parane sanoa missään, koska heti älähdetään, että kuinka kehtaan kohdella äitiäni noin. Ja ei auta vaikka kerron lapsuuden perheväkivallasta, nimittelystä, pilkkaamisesta yms. mitä äiti ahkerasti harjoitti. Todetaan tähän aina vain "no mut se on kuitenki sun äitis!".
Joo, biologisesti toki, mutta henkisesti koen ettei minulla koskaan ole äitiä ollutkaan.
Niillä kenen vanhemmat on kuolleet, on voinut kuitenkin olla ihan hyvät isät. Jos isä taas on ollut alusta asti täysin hyödytön, ovat isänsä menettäneet siinä mielessä onnekkaampia.
Oma isäni oli väkivaltainen narsisti, jota äiti pakeni vuosia. Pienellä paikkakunnalla asia kääntyi niin ihmisten pienissä mielissä, että äiti oli se huono tyyppi, joka oli jättänyt miehensä ja riistänyt lapset isältään. Todellisuudessa tällä niin mahtavan mukavalla isällä oli lähestymiskielto. Eniten satutti sellaisten ihmisten lauseet, jotka luulivat tietävänsä kaiken meidän elämästä ja jankuttivat siitä, miten minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olin äidin puolella enkä isän. Voi kun olisivat tienneet totuuden. Olisi tavallaan ollut ihan hauskaa nähdä, miten itse olisivat selvinneet samanlaisesta elämästä kuin äiti tai me lapset.
Isä teki itsemurhan vuosia sitten. Paikkakunnan sanomalehdessä oli niin kammottava muistokirjoitus, että oksetti sitä lukiessa. Siinä muistettiin isä täydellisenä isänä ja mahtavana miehenä.
Samankaltainen kokemus täällä kuin ap:lla. Sillä erotuksella että oma isäni ei uhkaillut itsar illa. Mutta sai jatkuvasti pelottavia raivokohtauksia, komenteli ja määräili, ei osallistunut kotitöihin eikä lasten hoitoon. En ole koskaan keskustellut isäni kanssa mistään. Nykyään en enää pidä mitään yhteyttä häneen, vaikka hän onkin elossa ja on yhä naimisissa äitini kanssa. Itse olen jo reilusti päälle kolmekymppinen ikisinkku. Masennus ja ahdistuneisuus ovat olleet osa elämää hyvin nuoresta, ellei jo lapsesta asti. Kärsin onnettoman huonosta itsetunnosta pitkälle aikuisuuteen asti. Taistelin erilaisten ulkonäköön ja omaan osaamiseen liittyvien epävarmuuksien kanssa samaan aikaan kun ikätoverit alkoivat seurustelemaan, menivät naimisiin ja perustivat perheitä. Tällä hetkellä elämäni on ihan onnellista. Minulla on hyvä työ, on ystäviä, olen nähnyt paljon maailmaa ja alan hiljalleen hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Kuitenkin on kova kaipuu siihen, että löytäisin puolison, että olisi joku joka välittäisi, rakastaisi, hyväksyisi ja pitäisi lähellä.
Jotain on pahasti pielessä poikalasten kasvatuksessa.