Mä en kykenisi kasvattamaan toisten lapsia. Miten muut?

Vaikeaa on, toisen lapsia ei ole helppo ymmärtää ja kasvattaa kun niiden kanssa ei ole syntymästä saakka elänyt eikä vastaavaa tunnesidettä ole olemassa. Aina olet vähän ulkopuolinen ja sinut sivuutetaan suoraan esimerkiksi puheissa biologisen vanhemman ollessa kotona. Olet vieras omassa kodissasi. Kun koet normaalejakin negatiivisia tunteita lapsia kohtaan (koska lapset nyt vaan joskus osaavat olla ärsyttäviä, jokainen äiti tietää :D) koet valtavaa syyllisyyttä ja alat inhota itseäsi ihmisenä.

Voisin kasvattaa. Tarkoittaisi että olisin itse vastuussa eikä mikään biologinen vanhempi kummittelisi taustalla.

Kai meitä on moneen junaan. Itse haaveilen sijaisäitiydestä. Itsellä ennestään kaksi lasta.

Voisin kasvattaa, mutten ihan ketä tahansa. Sisarteni tai miehen siskon lapset voisin adiptoida hoitotestamentin kautta. Ehkä jos olisi joku läheinen tutun lapsi tai suht järkeväkäytöksinen/ei aivan erityinen lasten kaveri niin hänetkin voisin kasvattaa. Jos jäisi orvoksi, sijaisvanhemmaksi en alkaisi. Jotenkin uskon, että osaisin tukea paremmin vanhempansa menettänyttä lasta kuin lasta joka kokisi vanhemman hylänneen hänet ja jolla kuitenkin vielä olisi se vanhempi. Sijaisvanhemmalla ei myöskään ole samat oikeudet enkä voi luvata, ettemme ole muuttamassa tms.

Ei ollenkaan vaikeaa ollut minulle kahden lapsen aikuiseksi kasvattaminen, ihan samalla tavalla meni kuin omankin lapsen kanssa. Kaikki on yhtä rakkaita, nytkin kun he ovat jo aikuisia, joka päivä soitellaan ja nähdään ainakin kerran viikossa.

Just ja just jaksaa omat lapset. Olen ihan ok äiti mutta 2 omaa lasta riitää minulle. Ei olisi rahkeita tai haluja enää kasvattaa muiden lapsia.