Leski ei sure kuollutta puolisooan. Mitä ihmettä?

Vierailija kirjoitti:

Kun ilkeä isoäitini kuoli, isoisä sanoi että sai lahjaksi vapaan vanhuuden. Isoäiti oli fyysisesti sairas (viimeiset vuodet vuodepotilas), psyykkisesti sairas, ei voinut jättää yksin, huusi ja raivosi ja kiusasi isoisää. Simputti, vaati palvelua, syyllisti jos isoisä viipyi liian pitkään kaupassa.

Tämä on sinänsä hiukan erikoinen tarina, että tuon sukupolven ihmisille on epäluonteenomaista että isoisä omaishoitaa ja jää liittoon, vaikka vaimo on mahdoton eikä osallistunut mm kodinhoitoon enää vuosikymmeneen. Mutta omalle sukupolvelleen tyypillisesti ei hakenut apua, eikä edes valittanut.

Isoisä ei paljoa surrut, uusi kumppanikin löytyi kohtuu pian. Mökki korvesta meni myyntiin ja muuttivat Espanjaan nauttimaan eläkepäivistä =)

Jonkun mielestä olisi varmaan pitänyt hukkua suruun ja miettiä onnellisia nuoruusvuosia, mutta minä ymmärrän aivan täysin henkisen loppuunpalamisen ja siitä vapautumisen.

Tämän lisäksi sitä surutyötä voi tehdä jo etukäteen, kun vierestä seuraa toisen kuihtumista. Jolloin kuolema on vain helpostus. Näin, vaikka liitto olisi ihan onnellinen.