Olenko maailman ainoa nainen, jolla ei ole ulkonäkötraumoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olkaa onnellisia, näytätte varmasti oikeastikin hyvältä. Minä valitettavasti en näytä hyvältä, ja olenkin joutunut kärsimään siitä. En vaan mitenkään osaa muuttaa sitä ajattelutapaa, enkä pysty olemaan tyytyväinen itseeni, vaikka olenkin yrittänyt. Peilistä katsoo rumilus elämän loppuun asti.

En usko, että asia on näin yksinkertainen. Esim. minä en varmasti ole mitenkään poikkeuksellisen kaunis, mutta en vaan ikinä älynnyt stressata ulkonäöstäni. En ole stressannut oikein mistään muustakaan, esim. vaikka olen ollut pitkään pienituloinen, en tajunnut koko asiaa ennen kuin joku muu ehdotti minulle, että sellaisestakin voi kokea stressiä. Siis vaikka minulla on aina ollut rahaa enemmän kuin tarpeeksi.

Luulen, että kyseessä on mieluummin luonteenpiirre tai ehkä kasvatuksen tulos. Jos oppii näkemään itsensä hyvässä valossa, siinä on ihan turha kenenkään tulla haukkumaan, koska haukuille ei ole hedelmällistä maaperää. Vrt. jos itse tiedät ettet ole kommunisti, vaikka 100 ihmistä voi sanoa sinua sellaiseksi, mutta et rekisteröi näitä kommentteja mitenkään, koska tiedät ne jo lähtökohtaisesti epätosiksi. Samoin jos et koe itseäsi rumaksi tai köyhäksi, ei sinun mielialaasi vaikuta yhtään jos sinua sanotaan rumaksi tai köyhäksi.

Tuolla tavalla juuri olen ajatellut. Olen tuon ajattelutavan omaksunut niin pitkälti, että ei minuun vaikuta se, jos joku koettaa jotenkin haukkua minua. Ei sellaista ole kyllä tapahtunutkaan kuin pari kertaa, mutta jos yrittäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Mua jotenkin ärsyttää tuollainen: "En ole koskaan kokenut ulkonäköpaineita, vaikka en olekaan poikkeuksellisen kaunis."

Argh. Kuka on väittänyt, että pitäisi olla täydellinen, jotta ei olisi ulkonäköpaineita? En mäkään välittäisi ulkonäöstäni, jos se olisi vaan ihan normaali, olisin onnellinen jos näyttäisin jopa melkeinpä nätiltä. Ei tulisi mieleenkään haaveilla jostain superkauneudesta.

Kyllä mä tajuan, että tuo voi ärsyttääkin. Totta kai, koska tyytymättömyys omaan ulkonäköön haittaa elämää varmaan aika paljon. Mitä nyt sitä keskustelua seuraa.

Mä en todellakaan ole mikään maailman kaunein olento, mutta en jaksa stressata asiasta. En koskaan ole. Voi olla, että kyse on omasta luonteestani, mutta luulen että äitini esimerkki on vielä vahvemmin vaikuttanut. Äitini ei koskaan ole hössöttänyt omasta ulkonäöstään, miettinyt kesäksi bikinikuntoa tai laittanut sotamaalausta kasvoilleen muuten kuin juhlatilaisuuksiin.

Äitini ei myöskään ole koskaan arvostellut minun ulkonäköäni, vaan jos jotain on joskus sanonut, niin se on aina ollut yksinomaan positiivista. Myöskään isäni ei koskaan ole lausunut vähätteleviä kommentteja ulkonäöstäni.

Eli luulen, että sain lapsuudenkodistani tervehenkisen ajattelutavan ulkonäkökysymyksiin. Lapsena en sitä niin tajunnut vaan toivoin vanhempieni satsaavan enemmän ulkonäköönsä, koska he näyttivät välillä aika arkisilta verrattuina muiden vanhempiin.

Minä olen aina ollut sinut olemukseni kanssa. Ulkomuoto on kokenut suuriakin muutoksia lapsuudesta myöhäiseen keski-ikään, mutta ne muutokset ovat enemmänkin tuoneet ihmetystä ja huvitustakin. Sitä vaan näkee itsensä onneksi armollisesti, eikä osaa oikein moittia tai arvostella omaa ulkonäköä. Olen tyytyväisempi kuin koskaan siihen miltä näytän ja millainen olen, mutta ei sitä ulkonäköä edes ajattele, vaan on muut asiat tärkeämpiä. Tärkeintä on, että keho pysyy toimintakykyisenä, koska päivä päivältä tulee ikää lisää. Sen eteen pitää vähän nähdä vaivaa.

Musta se on toisten ongelma ei mun, jos mun ulkonäkö ei kelpaa, oli toinen mies tai nainen.

En ole kaunis enkä ruma, mut teininä päätin olla tyytyväinen siihen mitä on kun en sitä voi muuttaakaan. A-kuppi ja olemattomat huulet yms mutta mitä sitte.

En myöskään lue naisten lehtiä sillä ne jos mitkä viljelee negaa!!

Vierailija kirjoitti:

Mä en todellakaan ole mikään maailman kaunein olento, mutta en jaksa stressata asiasta. En koskaan ole. Voi olla, että kyse on omasta luonteestani, mutta luulen että äitini esimerkki on vielä vahvemmin vaikuttanut. Äitini ei koskaan ole hössöttänyt omasta ulkonäöstään, miettinyt kesäksi bikinikuntoa tai laittanut sotamaalausta kasvoilleen muuten kuin juhlatilaisuuksiin.

Äitini ei myöskään ole koskaan arvostellut minun ulkonäköäni, vaan jos jotain on joskus sanonut, niin se on aina ollut yksinomaan positiivista. Myöskään isäni ei koskaan ole lausunut vähätteleviä kommentteja ulkonäöstäni.

Eli luulen, että sain lapsuudenkodistani tervehenkisen ajattelutavan ulkonäkökysymyksiin. Lapsena en sitä niin tajunnut vaan toivoin vanhempieni satsaavan enemmän ulkonäköönsä, koska he näyttivät välillä aika arkisilta verrattuina muiden vanhempiin.

Kotoa se varmasti lähtee mullakin, ei vanhemmat koskaan sanoneet ulkonäöstä mitään negatiivista. Eivät myöskään toisistaan tai muistakaan ihmisistä. Ulkonäkö ei ollut keskeinen puheenaihe ollenkaan.

En sitä kiellä, etteikö ulkonäkö olisi merkittävä, mutta enemmän se on sisäinen tuntemus. Kauneuskaan ei auta, jos näkee itsensä muiden silmin. Esimerkiksi kerran, kun kehuin erään kauniin naisen ulkonäköä, hän totesi kuin vähän syyttäen: miksi kukaan mies ei sitten sano minua kauniiksi eikä lähesty. Siitä tuli vaikutelma, että mittaa omaa kauneuttaan ennen kaikkea muiden silmistä. Jos oma arvo on toisten varassa, niin sehän tekee hyvin haavoittuvaksi.

Ja sitten vertailu kauneusihanteisiin. Liian sitä, liian vähän tuota. Niin kuin parissa kommentissa jo todettiinkin, että se on hyvä bisnes, jos on aina jossain korjattavaa.

Tuossa tissiketjussa oli kommentti, jossa joku ajatteli, ettei voi näyttäytyä alasti rakastellessa, koska tissit ovat niin rumat. Se minusta on jo vamman tasoinen haitta elämälle, jos näin ajattelee. Jos mittailee itseään muiden silmin, siinä on ikään kuin toisen armoilla koko ajan. Jos sitä tunnetta voi leikkauksin parantaa ja tuntea itsensä haluttavaksi, niin sitä normaalitilannetta varmasti tavoittelee.