Kiusaajat ja kiusatut

Naapurikseni muutti entinen yläastekiusaaja. Silloin haukkui selän takana pilkaten ja levittäen valheellisia juoruja. Syytä en tiedä, oltiin rinnakkaisluokilla mutta luultavasti kiusasi lauman mukana. Nyt naapurina kavahti tajutessaan kuka naapurinsa on mutta teeskentele sen jälkeen kuin ei tietäisi ennestään kuka naapurinsa on. En ole sen enempiä tekemisissä hänen kanssaan enkä luota häneen

Vierailija kirjoitti:

Oletan, että kiusaaja jää kuitenkin heikoksi ihmiseksi, vaikka niin tavoittelee voimaa. Tietysti, jos aikuistuu oikeasti, niin on hyvät mahdollisuudet.

Minä kiusasin koulussa, koska kotona mallina oli kaksi elämälle katkeraa alkoholistia. Henkinen väkivalta oli jatkuvasti läsnä ja fyysisen uhka leijui niskassa vuodesta toiseen.

Kiusaaminen oli ainoa keino purkaa omaa pahaa oloa johonkin heikompaan. Eikä tuota edes silloin tajunnut, kun oli itsekin niin ahdistunut.

Aikuisena vasta tajusin mistä oli kyse ja nyt omille lapsille tarjoan rakastavan kodin, eikä kiusaamista sallita kotona tai koulussa.

Olen korkeasti koulutettu ja johtavassa erikoisasiantuntijan asemassa.

Silppu kirjoitti:

Kiusatut miksi valitatte että teidän kanssa ei oltu. Minä olisin voinut olla monenkin kaveri jos heidät olisi ympärirleikattu. Ei voi olla isovaiva ympärileikkauttaa itseään

Mistä sä tiedät kuka on ympärileikattu ja kuka ei. 

Hyriassa yksi tyttö sai opettajilta palautetta likaisista työ vaatteista keittiö linjalla ja jätti koulun kesken. On kertonut asiasta blogissaan vuosia sitten. Nykyään kirjoittaa eri blogia, mutta en tiedä, onko toipunut siitä, että jäi ulkopuolelle ja likaisista työ vaatteista sai moitetta.  

Olen kiusattu ja kiusaajakin.

Kiusasin hetken aikaa siksi, koska koin, että saan sillä rauhan kiusaajiltani. Sainkin, mutta en tykännyt siitä, että aiheutin pahaa mieltä muille, joten lopetin. Näihin kiusaamisiin opettajat puuttuivat ja anteeksi pyydeltiin ja paiskattiin kättä päälle. En tiedä jäikö kiusatuille traumoja, toivottavasti ei. Harrastamani kiusaaminen oli lähinnä naljailemista ja pään aukomista jokseenkin tutuille ihmisille. Kehenkään en onneksi käynyt koskaan käsiksi.

Minua kiusattiin luultavasti siksi kun olin erilainen ja vähän kaikkiaan outo tapaus. Ala-asteella kerroin kiusaamisista, mutta yläasteella en uskaltanut, koska pelkäsin, että kiusaaminen menee vaan pahemmaksi. Kiusaaminen aiheutti minussa ääretöntä epävarmuutta lähes kaikessa elämään liittyvässä. Osittain sen epävarmuuden vuoksi hetken kiusasin itsekin, sain hetken olla ns. "niskan päällä". Aika säälittävää...

Terveisin Naispelko26

Up.

En ollut moneen muuhun verrattuna mitenkään pahasti kiusattu, lähinnä syrjitty. Sattuihan sekin tietysti, mutta onneksi AMK:sta löytyi kavereita ja itsetunto alkoi korjaantua.

Kiusaaminen alkoi yläasteella. Jäin luokan kaveripiireistä ulkopuolelle, koska olin vähän lapsellinen, en pukeutunut muotivaatteisiin tai meikannut, tukkatyylini oli ihan hirveä ja mulla oli silmälasit ja isot etuhampaat. En ollut kiinnostunut ryyppäämisestä ja kylillä pyörimisestä, vaan vietin aikani lähinnä hevosten luona. Olin se, jolle naureskeltiin milloin mistäkin syystä ja jonka kohdalla pojat sanoivat hyi.

Joskus taisin kotona sanoa, ettei koulussa oikein ole kavereita. Äiti kyllä jutteli siitä kanssani ja kannusti yrittämään, mistä olen tosi iloinen vieläkin. Vaikeahan tuollaiselle tilanteelle on tehdä mitään, koska ketään ei voi pakottaa olemaan toisen kaveri. Siitä syystä siihen ei oikein voinut kukaan puuttuakaan.

Kiusaaminen kesti yläasteen ajan. Lukiossa kaikki ryhmäläiseni olivat samalta yläasteelta ja silloin olisi ollut ehkä mahdollista tutustua, kun meno oli jo vähän fiksumpaa. Jättäydyin kuitenkin itse sivuun ja olin sitten yksin koko lukion ajan. Ajattelin mustavalkoisesti, että olen muiden silmissä varmaan edelleen sama mitätön tyyppi, joten miksi edes yrittää.

Syrjittynä oleminen tosiaan vaikutti niin, etten kehdannut enkä uskaltanut enää yrittää mitään sosiaalista kontaktia, jos ei ollut pakko. Itsetuntoni oli alamaissa ja pahensin oloani vielä sillä, että soimasin ja vähättelin itseäni itselleni. Käperryin siilipuolustukseen omaan nurkkaani. Olen syvästi kiitollinen kahdelle ystävälleni (jotka olivat eri koulusta) ja ratsastuksenopettajalleni, jotka jaksoivat tsempata mua, vaikka olin välillä varmaan tosi rasittava epävarmuuksineni. Hevosharrastus piti muutenkin pinnalla, koska tallilla oikeasti osasinkin jotain ja ihmiset olivat mukavia.

Lukion jälkeen menin AMK:aan ja sieltä löysin kaverin toisesta tytöstä, joka oli myös vähän yksin. Parhaimmillaan kaveriporukkamme käsitti 6 henkeä, nyt opintojen loppua kohdin olemme hieman hajaantuneet. Olen kaikkien kanssa silti yhteyksissä edelleen ja tuosta ensimmäisestä kaverista on tullut todellinen ystävä. Sosiaaliset taitoni ja rohkeuteni ovat kehittyneet paljon parin vuoden aikana, vaikken vieläkään ole mikään seurapiirihai. Enkä todennäköisesti tule koskaan olemaan, koska luonteeni ei ole sellainen. Olen nykyään onnellinen.

Ai niin, yksi asia unohtui! Syrjityksi tuleminen aiheutti aika ristiriitaisia tunteita silloin yläasteella. Siinä iässähän yleensä haluttaisiin olla niinkuin muut ja kuulua joukkoon. Minäkin olisin halunnut kuulua joukkoon, mutta en kuitenkaan halunnut olla kuten muut. En halunnut olla meikkinaamamuotivaatekikattelija, mutta ehkä kuitenkin olisin vähän halunnut olla. Toisaalta en kuitenkaan arvostanut "massateinejä" vaan olin itsepäisesti sitä mitä olin. Ehkä tietynlainen itsepäisyys vähän suojasi silloin. Vaikka itsetunto oli huono, niin jossain pohjalla oli se ajatus, että olen mitä olen ja jos en kelpaa, niin ei tarvitse kelvata. Vaikka se sattuikin, etten kelvannut.

Vierailija kirjoitti:

Olen kiusattu ja kiusaajakin.

Kiusasin hetken aikaa siksi, koska koin, että saan sillä rauhan kiusaajiltani. Sainkin, mutta en tykännyt siitä, että aiheutin pahaa mieltä muille, joten lopetin. Näihin kiusaamisiin opettajat puuttuivat ja anteeksi pyydeltiin ja paiskattiin kättä päälle. En tiedä jäikö kiusatuille traumoja, toivottavasti ei. Harrastamani kiusaaminen oli lähinnä naljailemista ja pään aukomista jokseenkin tutuille ihmisille. Kehenkään en onneksi käynyt koskaan käsiksi.

Minua kiusattiin luultavasti siksi kun olin erilainen ja vähän kaikkiaan outo tapaus. Ala-asteella kerroin kiusaamisista, mutta yläasteella en uskaltanut, koska pelkäsin, että kiusaaminen menee vaan pahemmaksi. Kiusaaminen aiheutti minussa ääretöntä epävarmuutta lähes kaikessa elämään liittyvässä. Osittain sen epävarmuuden vuoksi hetken kiusasin itsekin, sain hetken olla ns. "niskan päällä". Aika säälittävää...

Terveisin Naispelko26

Nauroin tälle. Olet todella säälittävä tapaus, ja ansaitsen kaiken kurjuuden. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletan, että kiusaaja jää kuitenkin heikoksi ihmiseksi, vaikka niin tavoittelee voimaa. Tietysti, jos aikuistuu oikeasti, niin on hyvät mahdollisuudet.

Minä kiusasin koulussa, koska kotona mallina oli kaksi elämälle katkeraa alkoholistia. Henkinen väkivalta oli jatkuvasti läsnä ja fyysisen uhka leijui niskassa vuodesta toiseen.

Kiusaaminen oli ainoa keino purkaa omaa pahaa oloa johonkin heikompaan. Eikä tuota edes silloin tajunnut, kun oli itsekin niin ahdistunut.

Aikuisena vasta tajusin mistä oli kyse ja nyt omille lapsille tarjoan rakastavan kodin, eikä kiusaamista sallita kotona tai koulussa.

Olen korkeasti koulutettu ja johtavassa erikoisasiantuntijan asemassa.

Toivottavasti lapsiasi kiusataan koulussa. Se olisi sinulle ihan oikein. 

Minua kiusattiin vitosluokalta kasin loppuun, aivan tarkkaa syytä en tiedä, luulen että se oli monen tekijän summa. Minua kiinnosti asiat mitkä muita ei kiinnostanut, sekä luokallemme tuli uusi oppilas jonka kanssa minun kemiat eivät kohdanneet lainkaan. Hänestä tuli nopeasti suosittu, ja koska hän ei minusta pitänyt, oli muillekin epämuodikasta minun kanssa hengailla. Siinä sitten yritin parhaani mukaan olla ketään ärsyttämättä jottei asiat pahenisi. Useimmiten kiusaaminen oli "vain" ulkopuolelle jättämistä, mutta joskus oli tuuppimista ja muuta yhtä viisasta toimintaa. Lopulta räjähdin itkuun kotona vuosien jälkeen ja isäni lähti juttelemaan kaikkien nimeämieni henkilöiden vanhempien kanssa.. Kiusaaminen sinänsä loppui siihen, tilalle tuli pientä kuiskuttelua että olin nössö kun en normaalia poikien touhua kestänyt.. Eikä nyt tietysti sen enempää mihinkään mukaan pyydetty, mutta eivät enää uskaltaneet jättää porukasta ulos jos halusin välttämättä mukaan johonkin. Oli aika hankalaa luottaa enää keneenkään, mutta aloin teeskennellä todella sosiaalista ja positiivista luonnetta jotta kelpaisin edes johonkin porukkaan.

Menin yläasteen jälkeen ammattikouluun josta en tuntenut aluksi ketään, mutta sieltä aloin nopeasti saamaan kavereita johtuen yllä mainitusta sosiaalisuuden teeskentelystä. Se kyllä teki hyvää itsetunnolle, mutta nykyään (olen 35v) olen mielummin omissa oloissani enkä kaipaa seuraa tai hyväksyntää keneltäkään. Viihdyn hienosti vapaa-ajan asunnolla jossa saan touhuilla omassa rauhassa kaukana muista ihmisistä, ja uskon että tämä on suora vaikutus tuosta kiusaamisesta. En osaa luottaa keneenkään, enkä oikein halua tutustua uusiin ihmisiin. Joku pelko tässä on, ehkä tämä iän myötä vielä laantuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletan, että kiusaaja jää kuitenkin heikoksi ihmiseksi, vaikka niin tavoittelee voimaa. Tietysti, jos aikuistuu oikeasti, niin on hyvät mahdollisuudet.

Minä kiusasin koulussa, koska kotona mallina oli kaksi elämälle katkeraa alkoholistia. Henkinen väkivalta oli jatkuvasti läsnä ja fyysisen uhka leijui niskassa vuodesta toiseen.

Kiusaaminen oli ainoa keino purkaa omaa pahaa oloa johonkin heikompaan. Eikä tuota edes silloin tajunnut, kun oli itsekin niin ahdistunut.

Aikuisena vasta tajusin mistä oli kyse ja nyt omille lapsille tarjoan rakastavan kodin, eikä kiusaamista sallita kotona tai koulussa.

Olen korkeasti koulutettu ja johtavassa erikoisasiantuntijan asemassa.

Ajatella.. Mulla oli kotona vanhemmilla yläasteella ollessani alkoholiongelma ja jouduin itse sietämään koulussa kiusaamista samaan aikaan. Yöt meni valvoessa kun vanhemmat riekkui kotona ja päivät meni ahdistuneena koulussa. Elämäni hirveintä aikaa.

Voimahali jokaiselle kiusaamista kokeneelle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvemmin tänne kiusaajat tulevat tekojaan perustelemaan.

Jos edes jokunen anonyymina kehtaisi avautua

Miksi kiusaajat häpeää itseään vaikka anonyymeinä sanovat että eivät kadu mitään ja kiusattu on vieläkin ärsyttävä. Moni muistaa ja voi todistaa ne tilanteet ja aikuisena niistä puhutaan selän takana, miten se ja se oli kova kiusaaja koulussa tai työpaikalla.

Toki jotkut myöntävät ja vastailevat kysymyksiin ja kieltämättä jotkut heistä herättävät voimakasta inhoa ja vihaa. Sehän on vain vastareaktio heidän omille tekemisilleen. He voisivat kuitenkin tehdä palveluksen tuleville kiusatuille kertomalla tarkemmin motiivejaan ja mielenliikkeitään. Myös kiusaamista tutkivat päåsisivät vihdoinkin jyvälle todellisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletan, että kiusaaja jää kuitenkin heikoksi ihmiseksi, vaikka niin tavoittelee voimaa. Tietysti, jos aikuistuu oikeasti, niin on hyvät mahdollisuudet.

Minä kiusasin koulussa, koska kotona mallina oli kaksi elämälle katkeraa alkoholistia. Henkinen väkivalta oli jatkuvasti läsnä ja fyysisen uhka leijui niskassa vuodesta toiseen.

Kiusaaminen oli ainoa keino purkaa omaa pahaa oloa johonkin heikompaan. Eikä tuota edes silloin tajunnut, kun oli itsekin niin ahdistunut.

Aikuisena vasta tajusin mistä oli kyse ja nyt omille lapsille tarjoan rakastavan kodin, eikä kiusaamista sallita kotona tai koulussa.

Olen korkeasti koulutettu ja johtavassa erikoisasiantuntijan asemassa.

Ajatella.. Mulla oli kotona vanhemmilla yläasteella ollessani alkoholiongelma ja jouduin itse sietämään koulussa kiusaamista samaan aikaan. Yöt meni valvoessa kun vanhemmat riekkui kotona ja päivät meni ahdistuneena koulussa. Elämäni hirveintä aikaa.

Meillä ei ollut alkoholiongelmia mutta kotona eivät välittäneet hölkkäsen pöläystä minun hyvinvoinnista, jos olisivat tienneet että minua kiusataan, olisivat sanoneet että oma vikasi mitäs olet tuommoinen. Koska aina kaikkialla minua arvostelevat olivat oikeassa.

Minua kiusattiin päiväkoti-iästä yläasteelle saakka samojen henkilöiden toimesta.

Päiväkodissa kiusaajat pakottivat minut leikkeihinsä mukaan (kyllä, tällä kertaa näin päin). He myös uhkailivat ja pakottivat minut tekemään kaikenlaista, mitä en olisi halunnut tehdä. Tilanteessa kuin tilanteessa he pyrkivät nolaamaan minut mahdollisimman pahasti. Myös fyysistä väkivaltaa oli välillä, jos en tehnyt mitä he käskivät. Selän takana kuiskuteltiin ja mulkoiltiin. Tultiin välillä sanomaan jopa päin naamaa, että olen ruma, lihava, nössö, lapsellinen tms.

Kun menin kouluun, sattuivat kiusaajat tulemaan samaan kouluun ja vielä samalle luokalle. Sama kuiskuttelu, mulkoilu ja selän takana puhuminen jatkui. Edelleen minut yritettiin jatkuvasti nolata ja häpäistä. Jos muita ei ollut näkemässä, haukuttiin päin naamaa. Minua heiteltiin milloin milläkin; lumipalloilla, pyyhekumeilla, jalkapallolla, kivillä.

Yläasteella kiusaaminen väheni, mutta sitä oli silti. Yläasteella minua myös lievästi ahdisteltiin, esim.vihelleltiin, tuijotettiin, kosketeltiin ja ängettiin väkisin ihan viereen istumaan.

Kun pääsin pois peruskoulusta, pääsin vihdoin eroon kiusaajista. Nyt näistä ajoista on jo vuosia, mutta kiusaamisen jäljet näkyvät minussa edelleen. Käteen on jäänyt vakava masennus, työkyvyttömyys ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Masennuksen myötä olen menettänyt lähes kaikki ystäväni.

N24

Kiusaaminen. Niin mukava sana. Vähän niinkuin muksiminen ja nahistelu. Ei kovin vakavaa. Joku rampautuu loppu elämäkseen. Toinen menee keinuun, jossa on vaan yksi naru. Mukavat koulumuistot jää niille, joilla oli ystäviä ja valtaa toisten elämän yli. Mitäpä siitä. Pojat on poikia ja ratsumiehet raakoja. Rah, rah, rah.

Ujouden ja yksinäisyyden vuoksi kiusattiin ja inhoan/"vihaan" niitä ihmisiä yhä.

Tuskinpa ovat noista ajoista kovinkaan parempaan suuntaan kasvaneet ja sääliksi käy heidän lapsiaan, joista luultavasti kasvatetaan/on kasvatettu samankaltaisia, tunteettomia hirviöitä, mitä nämä itse nuorina olivat.

Itselläni menee nykyisin jopa ihan hyvin. Ei tarvitse enää katsoa peiliin ja ihmetellä, että miksen ole t@pp@nut itseäni vielä. :)

Musta hakattiin, räittiin ja solvattiin vuosien aikana kaikki herkkyys pois. Nyt olen mikä olen ja pärjään aina ja kaikkialla. Vaikka joskus haluaisin olla se ihminen, joka olin ennen mun karkaisemista helvetissä, niin se on mahdotonta. Nyt minua kutsutaan kovaksi ja kylmäksi. Osaan olla joidenkin mielestä pelottava kun suutun. Jos voisin, joskus tuntuu, että olisin mielummin se herkkä poika, joka tykkäsi tähtitieteestä ja postimerkeistä, mutta hän kuoli. Tapettiin opettajien siunauksella ja vanhempien katsellessa muualle.

Tämä saattaa kuulostaa katkeruudelta. Se ei silti sitä ole vaan tapahtuneiden faktojen kylmää analyysiä. Ei sellaiselle lapselle ole täällä mitään paikkaa. Susien joukossa osaan nyt purra yhtä kovaa ja kovempaakin. Ja kun omat lapseni kasvavat osaan katsoa joka askeleella heidän peräänsä ihmissaatanoiden varalta.

Miltähän kiusaajista tuntuu lukea tämänkaltaisia ketjuja?

Tukahduttavatkohan he naurunsa partaansa/liiveihinsä vai ymmärtävätkö edes sitä, että heistä on hyvin toimiva osa, jossa on jotakin todella pahasti vialla?