Dissosiaatiohäiriöstä toipuminen, kokemuksia!

Olisi kiva kuulla, miten olette kokeneet dissosta "luopumisen" ja pärjänneet ihan itsenänne?
Dissosiaatiopersoonathan ovat selviytymiskeino elämän vaihtuviin tilanteisiin.
Minä elän vaihetta, että olen tajunnut eläneeni roolileikkiä, ja nyt uuteen kasukkaan vaihtaminen on käynyt työlääksi ja rasittavaksi. Eli dissot eivät enää ole osa minua, vaan ahdistava vaate, johon en enää halua pukeutua.
Käytännössä olen silti pettynyt siihen ihmiseen, joksi oikeasti paljastuin. Mieluummin olisin ollut joku sivuminäni, erityisesti se sosiaalisempi ja hauskempi versio tai se muunnos, joka sai miehet kiinnostumaan.
Olenkin lievän masennuksen kourissa. Uskon kumminkin, että kyllä elämä tästä vielä kirkastuu ja vakaantuu. Juuri nyt olen kuin arka metsän eläin, joka ei haluaisi näyttäytyä julkisesti. Oma persoonani on kuin vastasyntynyt, herkkä ja hauras muiden seurassa.
Joka tukimuoto olisi nyt paikallaan, mutta minulle ei enää myönnetä terapiaa. Dissoon en ole sitä koskaan saanut, kun tämä "löytyi" vasta myöhemmin. Minut on diagnosoitu masentuneeksi (löyhin perustein arvailtu) bipoa ja epävakautta, mutta oikeasti kyse on traumapohjaisesta dissosiaatiohäiriöstä. Minulla ei siis ole mitään lääkityksiä eikä hoitokontaktia (enää).