Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mä haluan mennä naimisiin!
15.09.2019 |
Luin just lehdestä, että Antti Häkkänen, ex-ministeri, on mennyt naimisiin. Onnea pariskunnalle! Mä olen 42-vuotias ja olen ollut puolisoni kanssa yhdessä 5 vuotta. Olen ihan valmis menemään naimisiin!
En halua häitä vaan maistraattivihkimisen arkena joko kahdestaan tai esim vanhempiemme ollessa todistajina. En halua juhlia, mutta suostuisin pieniin juhliin, jos puolisoni haluaisi sellaiset. En aio vaihtaa nimeäni. Tienaan paremmin kuin puolisoni ja minulla on enemmän omaisuutta. Avioehto on itsestäänselvyys. Meillä ei ole lapsia yhdessä eikä erikseen eikä niitä ole tulossa terveyssyiden takia. Mikään ei siis elämässämme muuttuisi naimisiinmenon suhteen, mutta silti haluan mennä naimisiin! Haluan, että minulla on aviomies. Haluan olla vaimo.
Kaikki läheisimmät ystäväni ovat naimisissa. Puolisoni läheisistä ystävistä ei kukaan ole naimisissa. Vanhempamme ovat olleet naimisissa 40+ vuotta. Puoliso on sitä mieltä, että naimisiin mennään joskus 5-10 vuoden kuluttua. Tosi sekin on vaihtoehto, kuten myös se, ettemme koskaan mene naimisiin, sillä meillä on hyvä yhdessä. Mutten silti pääse eroon toiveestani avioitua :(
Kommentit (19)
No kosi. Tai osta itsellesi sormus jos sellaisen haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku voisi juu ojentaa sellaisen jäätävän kokoisen timanttisormuksen.
Katsellut tuota sormea että kyllä siihen sopisi jonkin tuhannen euron koru.
Minä ymmärrän sinua, vaikka saat kaksi sivullista ivaamista, että naimisiin meno on vanhoillista lässytystä ja typeriä jessejuttuja, ei se rakkaus siitä muutu. Ja avoparina joka aamu valitsee puolisonsa tälle päivää, kun ei ole pakko olla yhdessä avioliiton takia.
Olen lähemmäs 60v, joten kasvatuksenikin tekee sen, että minusta avioliitto oli normaali jatkumo parisuhteessa. En siis halunnut häitä, vaan pidin ihan normaalina, että lapsi syntyy avioliittoon. Halusimme siis lapsia. Joten kun raskaustesti näytti plussaa, kysyin mieheltä, että koska meidät vihitään. Mies vastasi, että kävisikö parin viikon päästä, jos maistraattiin saa ajan. Joten hoisimme asian pois alta.
Mikään ei muuttunut, eikä elämässä näkynyt. Mutta se vain oli se luonnollinen jatkumo kummankin mielestä.
Mutta se herättä hämmästystä, kun moni sanoi, etteihän teidän olisi pakko ollut mennä nykyaikana naimisiin, kun lapsi tuli. Ihmettelin kovasti sitä, että ei kai ketään voi pakottaa naimisiin.
Ei kannata vaivautua ainakaan leskeneläkkeen vuoksi. Muuta hyötyä avioliitosta ei ole ollutkaan.
Mentiin naimisiin maistraatissa, pidin sukunimeni, ei lapsia, ei juhlia.
Avioliitto ei ole mikään kristillinen instituutio, vaikka se siihen monesti liitetään. Ja kun sanotaan, et ihan sama vaikkei ole. Ei niin olekaan, kun kaikki on hyvin. Jos ette tee hoitotestamentteja yms. dokumentteja keskenään avoliitossa ja toiselle sattuu jotain niin ette voi tehdä yhtään mitään hänen puolesta. Ei hoitaa pankkiasioita, ei hoitotahtoa jne.
Stieg Larsson ja hänen avopuoliso lienee paras esimerkki....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli aloittajan kanssa samanlainen tilanne. Sanoin miehelle 6 vuoden yhdessäolon jälkeen, että haluaisin mennä naimisiin. Olimme silloin vähän päälle 40, lapsettomia mekin. Perustelin avioliiton järkisyillä, eli mm. lähiomaisen oikeudella päättää esim. hoidosta ja pienemmällä perintöverolla. Avioehdon halusin tehtäväksi kummankin "omaan" omaisuuteen, perintöihin ja lahjoihin. Testamentti minulla jo oli ja puoliso tiesi sen sisällön (jätän mm. parin läheisen ystäväni lapsille rahaa). Leskeneläkettä emme kumpikaan tarvitse, olemme korkeasti koulutettuja ja hyvätuloisia. Emme kumpikaan ole uskonnollisia, joten kirkkoa tai jumalaa ei tarvinnut edes mainita.
Puoliso mietti asiaa osaltaan, keskustelimme ja päätimme mennä naimisiin. Pidimme omat sukunimemme ja kutsuimme 20 läheistä ystävää ravintolaan sunnuntaibrunssille kanssamme. Yllätyksekseni puolisoni pitää sormusta aina, minä silloin tällöin. Vaikka arki ei muuttunutkaan, on mukava fiilis olla naimisissa. Jos puolisoni ei olisi halunnut naimisiin, olisimme jatkaneet avoparina. Avioituminen ei siis minullekaan ollut mikään kynnyskysymys.
Ota asia puheeksi ja kysy, mitä mieltä kumppanisi on. Sillähän se selviää. Jos hän on mies, hän saattaa tarvita aikaa asian pohtimiseen. Tai sitten ei, enhän minä voi tietää.
Ei kannata. Eroaminen on niin paljon helpompaa ilman avioliittoa. Ja se on ihan todennäköinen skenaario jos tilastoja katsotaan.
t. eronnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku voisi juu ojentaa sellaisen jäätävän kokoisen timanttisormuksen.
Katsellut tuota sormea että kyllä siihen sopisi jonkin tuhannen euron koru.
1000 eurolla ei kyllä kovin kummoista timanttisormusta saa. Yksi nolla lisää niin päästään n. karaatin hyvälaatuiseen kiveen eikä sekään mikään jäätävän kokoinen ole.
Naisten ei pitäisi ikinä suostua (tai ajautua) tuohon tilanteeseen, jossa vain seurustellaan vuosikausia tai asutaan jopa yhdessä, jos toiveena oikeasti on päästä naimisiin. Kyllä avioliitto pitää ottaa puheeksi jo vuoden parin sisällä seurustelun aloittamisesta, jos molemmat ovat kypsiä aikuisia eikä aiempien suhteiden lapsia ole kuvioissa.
Miehiä on vaikea saada menemään naimisiin siinä vaiheessa, kun kaikki "edut" on jo saavutettu. Kuulostaa varmaan vanhanaikaiselta ja ikävältä, mutta kyllä siinä piilee totuus.
Ja ymmärrän oikein hyvin teitä naimisiin haluavia. Jos olisin samassa tilanteessa enkä pääsisi naimisiin keskustelun jälkeenkään, siitä jäisi todella kova pettymys ja katkeruuskin, että en sitten tiedä, mitä tekisin. Tietysti jos ikää on vähän enemmän, niin uuden kumppanin löytäminen vain vaikeutuu.
Mutta ehdottomasti kannustan teitä kertomaan kumppanille, että haluatte olla jonain päivänä naimisissa ja vaimo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naisten ei pitäisi ikinä suostua (tai ajautua) tuohon tilanteeseen, jossa vain seurustellaan vuosikausia tai asutaan jopa yhdessä, jos toiveena oikeasti on päästä naimisiin. Kyllä avioliitto pitää ottaa puheeksi jo vuoden parin sisällä seurustelun aloittamisesta, jos molemmat ovat kypsiä aikuisia eikä aiempien suhteiden lapsia ole kuvioissa.
Miehiä on vaikea saada menemään naimisiin siinä vaiheessa, kun kaikki "edut" on jo saavutettu. Kuulostaa varmaan vanhanaikaiselta ja ikävältä, mutta kyllä siinä piilee totuus.
Ja ymmärrän oikein hyvin teitä naimisiin haluavia. Jos olisin samassa tilanteessa enkä pääsisi naimisiin keskustelun jälkeenkään, siitä jäisi todella kova pettymys ja katkeruuskin, että en sitten tiedä, mitä tekisin. Tietysti jos ikää on vähän enemmän, niin uuden kumppanin löytäminen vain vaikeutuu.
Mutta ehdottomasti kannustan teitä kertomaan kumppanille, että haluatte olla jonain päivänä naimisissa ja vaimo.
Naisten ei pidä suostua...miestenkö kannattaa?
Ihmettelin kun aloittajalle ei ollutkaan sadellut alapeukkuja. Mutta hän tajusikin mainita maistrattivihkimisen heti aloituksessa. Jos olisi ollut edes pieni vihje siitä että aloittaja haluaa juhlat, koko palsta olisi käynyt aloittajan kimppuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelin kun aloittajalle ei ollutkaan sadellut alapeukkuja. Mutta hän tajusikin mainita maistrattivihkimisen heti aloituksessa. Jos olisi ollut edes pieni vihje siitä että aloittaja haluaa juhlat, koko palsta olisi käynyt aloittajan kimppuun.
No onhan se hieman eri asia haluta olla vaimo kuin haluta olla päivän prinsessana.
Ap, aloituksesi olisi voinut olla minun kirjoittamani! Ollaan miehen kanssa tosin jo lähes 50. Yhdessä oltu n. 10 vuotta, molemmilla aikuiset lapset edellisestä suhteesta. Mikään pakko ei ole mennä naimisiin (leskeneläke ei ole tarpeen), muta silti olen alkanut haluta suhteen virallistamista.
Tämän krtjun innoittamana taidan ottaa asian puheeksi lähipäivinä. Mitään päätöstä tuskin tehdään, sillä naimisiinmenosta ei ole oikeastaan puhuttu, mutta avaan pelin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Törmäsin vanhaan ketjuun, jonka aloitus olisi voinut olla kirjoittamani. Suunnilleen sama ikäluokka, suunnilleen sama aika yhdessä eikä mies suostu edes puhumaan naimisiinmenosta. Olen päättänyt, että toukokuun lopussa, kun kuusi vuotta yhdessä tulee täyteen, otan asian vielä kerran puheeksi. Jos asiasta ei voi edes keskustella, vedän omat johtopäätökseni ja alan etsiä uutta kotia itselleni. Jos järkevän keskustelun jälkeen päädymme jatkamaan avoparina, asia on ihan ok. Mutta jos ei voi edes puhua niin en näe kovin kummoista tulevaisuutta yhdessä.
Minä pärjään taloudellisesti hyvin (ja tietenkin muutenkin). Miehen talous menee tiukille, mutta ei voi mitään.
Avioliitto on käytännössä sopimus.
En ymmärrä, miksi siitä pitää tehdä niin iso numero ja käyttää paljon rahaa kaikkeen ihan turhaan, kuten mekkoon, jota käyttää kerran. Ennen oli ihan eri asia, sillä sopimusavioliitot olivat politiikkaa.
Vierailija kirjoitti:
Avioliitto on käytännössä sopimus.
En ymmärrä, miksi siitä pitää tehdä niin iso numero ja käyttää paljon rahaa kaikkeen ihan turhaan, kuten mekkoon, jota käyttää kerran. Ennen oli ihan eri asia, sillä sopimusavioliitot olivat politiikkaa.
Onkohan me luettu samaa ketjua? Ei tässä ole kukaan puhunut ison numeron tekemisestä tai rahan tuhlaamisesta mekkoon vaan naimisiinmenosta. Ainakin ap taisi sanoa ettei edes halua juhlia.
No ap tai muut tähän ketjuun kirjoittaneet, oletteko jo mennyt naimisiin?
Alue: Aihe vapaa
Samassa veneessä ollaan. Ikää muutama vuosi enemmän ja lokakuun lopulla ollaan oltu 8 vuotta yhdessä. Lapseton pari mekin.
Aion vuosipäivän tienoilla nostaa kissan pöydälle ja vaatia kunnon keskustelun naimisiinmenosta. Vaikka haluankin naimisiin, minulle sopii myös avioparina jatkaminen jos toinen ei halua naimisiin. Haluan kuitenkin puhua asiasta suoraan ja selkeästi, kertoa omat toiveeni ja kuulla puolisoni ajatukset.
En siis osaa muuta kuin toivottaa tsemppiä