Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa, joka ei kaipaa äitikavereita/seuraa päivisin?
03.09.2019 |
Neuvolassa ja tuttujen puheissa nousee todella usein esille kuinka vauvavuotena on tärkeää hankkia päiviin "aikuista seuraa" ja äitikavereiden olemassaoloa pidetään lähes elinehtona. Nyt mietin olenko jotenkin outo tai jäänkö jostain myöhemmin paitsi, kun itse en kaipaa päiviin seuraa ja uusien kavereiden hankkiminen tässä elämänvaiheessa olisi enemmän taakka ja velvollisuus kuin piristystä ja jaksamista tuova asia.
Synnytyksen jälkeen olen jo palannut omien harrastusten pariin (2-3 krt viikossa iltaisin) ja lisäksi näen vauvan kanssa ystäviä joka viikko. Lisäksi on vanhemmat ja sisarukset samalla paikkakunnalla, joihin pidän tiiviisti yhteyttä. Olen siis useana päivänä viikosta ns. "menossa" ja ajatuskin siitä, että tässä pitäisi vielä päiviin järjestää jotain tapaamisia ja menoja on uuvuttavat. Nautin myös kotoilusta ja vaan rauhoittumisesta vauvan kanssa. Miten teillä muilla? Ja miten te, joilla päivisin seuraa jaksatte olla päivisin menossa ja sitten vielä mahdollisesti nähdä työssä olevia ystäviä ja harrastaa tms.? Kun tuntuu ettei omaan elämään enää "mahdu" tällä hetkellä mitään lisää. Vauvassa ja vanhoissa kuvioissa on ihan tarpeeksi.
Kommentit (19)
Kuulostaa siltä, että sulla on tukiverkostot kunnossa. Miksi silloin pitäisikään enää hankkia lisää tuttavavia, jos et itse juuri nyt niitä kaipaa? Näin oli myös mulla, keskityin pitämään huolta vanhoista ihmissuhteista. Olen sen verran introvertti, että olisin uupunut, jos päivisin ois pitänyt sopia treffejä ja siihen päälle vielä juosta illat harrastuksissa ja töissä olevia kavereita ja sukulaisia nähden. Päivisin luin, kävin itsekseni vauvan kanssa kävelyillä, nukuin ja kerrankin nautin kiireettömyydestä. (oli helppo vauva). Iltaisin näin kavereita, hoidettiin miehen kanssa parisuhdetta ja harrastin. Nauti vauvavuodesta omalla tavallasi! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen ymmärtänyt, että se neuvo on lähinnä niille jotka jumittuu yksin kotiin tekemättä mitään ja käymättä missään.
Lisäksi se, että samanikäisen lapsen vanhemmalta saa vertaistukea, on ehkäpä samoja kiinnostuksenkohteita/mietinnän aiheita.
Joku kysyi tunnenko itseni oudoksi. Niin, sitä kai mietin, että onko minussa jotain vialla, kun haluan vaan olla päivät ns. rauhassa itsekseni vauvan kanssa. Vaikka järjellä tajuan, että ihmisiä on erilaisia ja voin tosiaan nauttia vauvavuodesta niinkuin itse haluan. Että ei tarvitse taipua johonkin tiettyyn muottiin ja jaksaa enempää kuin mihin on voimavaroja. Minulla on pari tuttavaa, jotka ovat samaan aikaan kotona vauvan kanssa ja ovat kovasti kyselleet seuraksi päivisin... Olisikin ihan kiva nähdä vaikka silloin tällöin, mutta kovin tiheään tapailuun ei itsellä olisi nyt intoa.
-Ap
En todellakaan kaivannut koskaan. Olen aina ollut lapsesta asti erakkoluonne, joka olen välttänyt ihmisseuraa aina kun voin. Se että on se lapsi on jo ihan ylettömästi sosiaalisuus- ja läheisyyspakkoa minulle, yhtään enempää ei halua.
Näiden äitikaverien merkitys korostuu sitten, jos on useamman lapsen kanssa useamman vuoden kotona. Mulla esim. päivät rytmittyivät kivasti, kun vanhemmalla lapsella oli pihalla leikkiseuraa ja itsellä juttukavereita sekä aamu että iltapäivällä.
Yhden vauvan kanssa on helppo sukkuloida kaupungilla ja tavata kavereita. Useamman lapsen kanssa on kiva, kun seuraa löytyy samasta taloyhtiöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun neuvo on: laita itsesi ja vauvasi etusijalle. Tee sitä, mikä tekee sinut iloiseksi ja hyvinvoivaksi! Jos et jaksa rampata päivisin äititreffeillä nii älä tee sitä. Nauti ajasta vauvan kanssa sinulle oikealta tuntuvalla tavalla.
Olen myös vanhempainvapaalla ja ennen vauvan syntymää kuvittelin kaipaavani päiviin seuraa. Pian huomasin kuitenkin, että vauvan kanssa aika menee kotona tosi nopeasti ja on täyttä työtä! Myös minulle olisi ollut tosi raskasta, jos olisin ollut koko ajan menossa. Aluksi yritinkin tätä, tapasin muutamaa äitikaveria joka viikko ja kävin vauvakerhoissa. Pian huomasin olevani aivan uupunut, kun melkein joka päivälle oli jotain ohjelmaa. Jotkin päivät menivät niin, että olin päivällä menossa ja kun mies tuli töistä kotiin kävin tuomassa vauvan hänelle ja lähdin uudestaan suhaamaan metrolla harrastuksiin. En minä tällaista ramppaamista kauaa jaksanut ja huomasin etten halua käyttää vauva-aikaa tuollaiseen kiireeseen. Niinpä karsin päivämenot minimiin ja keskityin enemmän kotoiluun, omaan rauhaan ja lepäämiseen.
Ihan normaalia. Mulla ei ole mutään tukiverkkoa eikä ole ollut yhtään ystävää 40 vuoteen. Ei siis myöskään mammakavereita silloin kun lapset oli pieniä. Olen ihan normaali työssäköyvä ja mukava ihminen, mutta ei vaan ole koskaan tummut ystäviä, en ehkä tiedä miten niitä hankitaan (toisaalta miksi nitä pitää hankkia?).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näiden äitikaverien merkitys korostuu sitten, jos on useamman lapsen kanssa useamman vuoden kotona. Mulla esim. päivät rytmittyivät kivasti, kun vanhemmalla lapsella oli pihalla leikkiseuraa ja itsellä juttukavereita sekä aamu että iltapäivällä.
Yhden vauvan kanssa on helppo sukkuloida kaupungilla ja tavata kavereita. Useamman lapsen kanssa on kiva, kun seuraa löytyy samasta taloyhtiöstä.
Me ihmiset ollaan kyllä niin erilaisia. Tämä olisi mun painajainen. Että pitäisi naapurien kanssa seurustella aamu -ja iltapäivät ja siihen päälle vielä kaikki muut ihmissuhteet (päivätyössä olevat ystävät) ja omat menot... Saisin varmaan sosiaalisen burn outin :D
En minäkään ole kaivannut mitään äitiryhmiä. Olen luonteeltani sellainen, että viihdyn mieluummin kahdestaan kuin isoissa ryhmissä. Hankin siis yhden äitikaverin, jota näin säännöllisesti noin kerran viikossa, mutta muuten näin vanhoja kavereitani yleensä iltaisin ilman vauvaa. Kulutin aikaa kaupungilla, puistoissa, kirjastossa, vanhemmillani ja ihan vain kotona. Ei stressiä! Se on edelleen oma elämäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole kaivannut mitään äitiryhmiä. Olen luonteeltani sellainen, että viihdyn mieluummin kahdestaan kuin isoissa ryhmissä. Hankin siis yhden äitikaverin, jota näin säännöllisesti noin kerran viikossa, mutta muuten näin vanhoja kavereitani yleensä iltaisin ilman vauvaa. Kulutin aikaa kaupungilla, puistoissa, kirjastossa, vanhemmillani ja ihan vain kotona. Ei stressiä! Se on edelleen oma elämäsi.
Mulle nuo ryhmät, joihin voi tulla mennä vapaasti ilman velvoitteita ja tiivusta sosiaalista vuorovaikutusta on ihan ok. Kuornittavammaksi koen nimenomaan äiti kaverit, joiden kanssa pitäisi sopia treffejä. Kerran viikossa esim. Olisi tällä hetkellä itselleni aivan liikaa. - Ap
Minullekkin on riittänyt jo olemassa olevat kaverit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haetko siis lupaa täältä olla sellainen ihminen ja äiti kuin olet vai mitä haet?
Jos elämässä on jo tarpeeksi kaikkea ja olet tyytyväinen niin miksi tekisit jotain toisin? Siksi kun naapurin Pirjo tekee näin ja noin ja neuvolassa sanotaan niin?
Mä en tarvinnut äitikavereita ollenkaan, vaikka olin monta vuotta kotona useamman lapsen kanssa. En kyllä koskaan ole muutenkaan kavereita kaivannut. Lapsia vein kerhoihin, että he saivat halutessaan kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiinnostaa, että te joilla on päivisin seuraa muista äideistä, miten hoidatte ystävyyssuhteita työssäkäyvien läheisten kanssa? Oletteko luonteeltanne niin ekstovertteja, että jaksatte oikeasti vielä nähdä sitten näitä vanhoja ystäviä ne? Vai onko vauvavuonna käynyt helposti niin, että näette enemmän niitä päivisin tavattavia kavereita ja vanhat ystävyyssuhteet ovat jääneet ainakin hetkellisesti hieman enemmän taka-alalle? Myöskin introverttina ihmisenä mulla ei ole mitään energiaa nähdä enempää ihmisiä kuin mitä nyt näen eli niitä samoja kavereita kuin ennen Vauvan syntymää. Ja onhan se vauvakin ihminen ja ihanaa sekä samaan aikaan vaativaa seuraa päivisin. Yhtään enempää en kaipaa.
Mielenkiintoista kuinka me ihmiset todellakin olemme erilaisia. Oletteko esim. lukeneet Juliaihminen - nimistä blogia? Siinä tämä kirjoittaja valittaa kuinka 2 kk ikäisen vauvan kanssa on tylsää, kun on päivänkin ilman seuraa. Kiva blogi, mutta useasti oon ajatellut, et ite hengastyn jo pelkästään tollasesta meiningistä lukemisesta. :D En ite todellakaan jaksaisi. Mutta kukin tekee tyylillään! :)
Jos Ap haet hyväksyntää tavoillesi niin vastaus on, että tietenkin sinulla on kaikki oikeus elää juuri itsesi näköistä elämää. Kannustan sanomaan EI, jos siltä tuntuu. Älä miellytä muita, älä suostu tapaamisiin tai mene kerhoihin, jos ei siltä tunnu. Sinä teet elämästäsi, myös vauvavuodesta, sellaisen kuin itse haluat. Nauti vauvan kanssa ja tee mitä sinun tekee mieli. :)
Mä kaipasin äitikavereita, koska koin, että vanhat ystävät eivät olleet hirveän kiinnostunut mun vauvajutuista. Oli sitten ihmisiä, joiden kanssa jakaa kiitä juttuja.
Ihan normaalia haluta olla vauvan kanssa kotona.
En minäkään ensimmäiseen kolmeen kotonaolovuoteen kaivannut päiviini muuta kuin lapset. Nyt kun nuorempi on täyttänyt jo aikaa sitten vuoden tuntuu kivalta päivisinkin jutella aikuisten kanssa kun lapset leikkivät jo aika itsenäisesti ja tarvitsevat itsekin ikäistään seuraa.
Ap, ei ihme ettet jaksa enempää. Taidan olla introvertimpi kuin sinä, koska en jaksaisi noinkaan menevää elämää eikä minulla ole edes vauvaa. Minulle esimerkiksi riittää max. yhden ystävän tapaaminen per viikko. Jos tapaamisia alkaa olla useita niin uuvun. Parisuhteessa saan jo tavallaan sosiaalisen kiintiöni täyteen ja yhden "menevän" päivän vastapainona tarvitsen monta "erakkopäivää". Jos saan joskus lapsia niin en varmaan kaipaa enää yhtään lisäkontakteja. Onhan tosiaan lapsikin sitä seuraa.
Pidätkö itse itseäsi outona? Jos et, mitä väliä muiden mielipiteillä on?