Lue keskustelun säännöt.
Eroaisitko jos miehesi sairastuisi työikäisenä muistisairauteen?
Kommentit (16)
En. Olen käynyt tämän asian hiljattain mielessäni läpi, sillä mieheni äiti on sairastunut työiässä muistisairauteen ja parhaillaan selvitetään, johtuuko hänen sairastumisensa periytyvästä geneettisestä virheestä. Jos anopillani on tuo geenivirhe, miehelläni se on 50 % todennäköisyydellä ja geenivirhe johtaa väistämättä muistisairauteen. Oireet alkavat siinä tapauksessa n. 45-vuotiaana.
Toivon kovasti, että anoppini muistisairaus johtuisi muista syistä. Mutta jos geenivirhe ilmenee syyksi ja mieheni osoittautuu myös geenivirheen kantajaksi, niin näillä mennään. Tällä hetkellä olen kiitollinen monista yhteisistä hyvistä vuosista ja toivon, että saadaan niitä jatkossakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa. Tuskin ihan heti lähtisin eroa hakemaan mutta on todennäköistä että osoite ei olisi pitkään sama. En halua vastuuta toisen tekemisistä enää siinä vaiheessa kun henkilön ymmärrys ei riitä perus juttuihin. Kuten ulko-ovi suljetaan, hellaa ei jätetä päälle eikä vettä valumaan.
Miksi ihmeessä eroaisin? Onhan itsestään selvää, että jossain vaiheessa toinen meistä tai molemmat sairastuvat. Ei naimisiin mennä sillä ajatuksella, että erotaan kun ei enää olla terveitä, nuoria ja kauniita.
Toki jos arki kävisi liian vaikeaksi, yrittäisin saada puolison asumaan kodin ulkopuolelle. Jos hän ei enää olisi tässä maailmassa, voisin kuvitella mahdollisesti solmivani uuden suhteen. Missään nimessä en kuitenkaan puolisoani hylkäisi vaan olisin hänen tukenaan loppuun asti, vaikka suhde ei enää olisikaan sellainen kuin ennen.
En. Mutta jos tai kun sairaus etenisi niin, että mies eläisi jossain hoitolaitoksessa, tai olisi kotona käytännössä mitään muistamattomana, ajattelisin ettei minun tarvitse enää olla uskollinen vaan voisin halutessani harrastaa seksiä tai tapailla muita miehiä.
En eroaisi.
Sitten kun arki ei enää toimisi ollenkaan niin sitten lähtisi muualle asumaan. Varmaan kyllä toimisin omaishoitajana niin pitkään kun mahdollista ja eihän sitä tiedä jos vaikka hoitaisinkin kotona loppuun asti.
Muistissiraus on kyllä yksi hirveimmistä saurauksista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen sanonut miehelleni, että jos sairastuisin, hän saisi aloittaa uuden suhteen ilman huonoa omaatuntoa. Mies ei saa lopettaa elämänsä elämistä siksi että minä olen sairas. Muutenkin, näen muistisairaudet siten, että ne ikäänkuin tappavat ihmisen pikkuhiljaa sisältä ja jättävät vain kuoren. Kun ne luonteenpiirteet joihin mies minussa rakastui ovat näivettyneet, ei miehen tarvitse elää kuoren kanssa. Haluan miehen olevan kumppani, en huoltajani. Toivon tietysti, ettei mies minua kokonaan hylkäisi.
Isovanhemmillani tai heidän sisaruksillaan ei ollut dementiaa, joten toivon parasta.
Vierailija kirjoitti:
Tyhmä kysymys. Myötä- ja vastoinkäymisissä jne.
Eroaisin. Ei ole tippaakaan tyhmä kysymys. Mieheni on se perheen kallio, minä olen se masentunut ja heikkovointinen joka en yksinkertaisesti kykenisi elämään tilanteessa jossa joutuisin hoitamaan miestänikin :( Mies tietää tämän ja ymmärtää. Jos oma mielenterveyteni olisi vahvempi, en eroaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun puoliso jätti kun sairastuin, lihoin ja jäin työttömäksi, nyt asiat toisin mutta kaikki meni ja yksin hyvä joo ei liity aloitukseen mutta kuitenkin
En tiedä mitä tekisin. Omat voimat (henkiset ja fyysiset) ei kestäisi sitä tilannetta, sydän kylläkin. Olen seurannut sivusta hänen vanhempiensa muistisairauksia joten mahdollista on.
Omassa suvussa ei ole ollut kenelläkään ennen 80v mutta välillä tuntuu että jatkuva stressi omassa elämässä saatta aiheuttaa omalle kohdalle. Ellei ole jo tulossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tuollaista tänne tulet kyselemään - ihan tuntemattomilta ihmisiltä!
Minun mieheni masentui kun joutui työttömäksi.
Erosimme, koska lääkityksen aloituksen jälkeen hän ei ollut enää oma itsensä. hän ei ole se mies jonka kanssa menin naimisiin
myöskään seksihommat eivät enää sujuneet
ero oli hyvä ratkaisu siinä tilanteessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai tässä on monta seikkaa. Muistatteko sen keskustelun, jossa nuori nainen pohti vähän samaa kun miehellään olis todettu parantumaton ja mm lapsettomuutta aiheuttava sairaus?
Siellä moni kertoi sairastuneen persoonaan muuttuneen pahasti ja erään puoliso oli jopa tahallaan kaatanut keittolautasta ja repinyt avannepussia auki ja nauttinut kun toinen joutuu siivoamaan.
Eli missä iässä sairaus tulee, onko takana kaikki koetut asiat vai "vanhetaanko vain yhdessä", miten sairaus muuttaa persoonaa, onko kiitollinen ja rakastava hoidettava vai kiukkuinen sättivä simputtaja?
Osan mielestä tuollaiset puolison hylkääjät ovat todella itsekkäitä, mutta mun mielestä on itsekästä vaatia jotain hoitamaan itseään. Etenkään jos en enää ole tässä maailmassa, tai että minusta tulisi tuollainen epäkiitollinen pirulainen.
Haluaisin toki, että sairastumisen alussa minua hoidetaan ja tuetaan, mutta jos pää lahoaa niin toivon todella miehen laittavan minut laitokseen eikä uhraamaan loppuelämäänsä kuoren kanssa.
Vierailija kirjoitti:
En. Mutta jos tai kun sairaus etenisi niin, että mies eläisi jossain hoitolaitoksessa, tai olisi kotona käytännössä mitään muistamattomana, ajattelisin ettei minun tarvitse enää olla uskollinen vaan voisin halutessani harrastaa seksiä tai tapailla muita miehiä.
En tajua alapeukuttajia. Eli jos puoliso on vihanneksena laitoksessa vaikka vuosikymmenen, niin terveen puolison pitää lakata elämästä? Loppuelämäksikö? Muistisairaat saattaa elää pitkäänkin.
Muistakaa ihmiset, että teillä on vain yksi elämä ja terve itsekkyys ei ole syntiä.
Itse ainakin haluaisin puolisolleni mahdollisimman hyvän elämän, jos joutuisin johonkin laitokseen!
Pahinta mitä tiedän on sairas isäni, joka hallitsee ja kontrolloi äitiäni, ja mm painostaa ja syyllistää ja manipuloi olemaan hankkimatta uutta suhdetta hänen kuolemansa jälkeen. Uskovaisen äitini ei tulisi mieleenkään toimia vastoin hänen tahtoaan, koska "viimeisellä tuomiolla saisi sitten kuulla siitä". Lisäksi isä on juuri sellainen simputtava hoidettava. Yäk.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, suurin osa ihmisistä vaikuttaa muutenkin dementikoille. Ihmisillä on törkeän huono muisti. Pidän itseänikin huonomuistisena vaikka muistini on testattu keskivertoa paremmaksi, joten en tajua miten keskivertomuistiset voi pärjätä, koska ne ei muista yhtään mitään minun mielestäni.
En eroaisi, tai ainakin toivon että en eroaisi. Minulla ei ole käytännön kokemusta siitä, millaista vakava muistisairaus voi olla, joten paha mennä lupaamaan, vaikka olenkin sanonut tahtovani rakastaa myös vastoinkäymisissä.
Muistisairauksia on eriasteisia. Yhdellä vielä juuri ja juuri työikäisellä ystävälläni on lievä muistisairaus, se oli yksi peruste hänen eläkkeelle jäämisessään. Ennen muuta ei muista mitä piti tehdä, ei aina sitä, missä joku paikka on, jne., mutta pystyy hoitamaan arkensa esim. kännykkään laittamiensa muistutusten avulla. Se auttaa paljon, että itse tajuaa ja ymmärtää, että muisti ei toimi kunnolla, pyytää esim. minua muistuttamaan jostakin sopimastamme asiasta koska tietää ettei itse kuitenkaan muista.
Tyhmä kysymys. Myötä- ja vastoinkäymisissä jne.