Lue keskustelun säännöt.
Elämäni on sosiaalisessa mielessä toivottomassa umpikujassa :(
10.08.2019 |
Olen 40-vuotias yh-äiti, joten olen miesten (ja naistenkin) näkökulmasta alinta pohjasakkaa. Vaikka olen ikäisekseni nuoren näköinen, niin huomaan itse, että iän merkit alkavat näkyä (ryppyjä silmäkulmissa ja jotenkin kulahtanut iho). Mulla ei ole Suomessa ainoatakaan ystävää tai oikeastaan kavereitakaan; vain muutama hyvänpäiväntuttu.
En ole koskaan ollut kauniskaan, vaan jotenkin "persoonallisen näköinen" (=ruma), vaikka olen aina ollut hoikka ja pitkähkö. Olen ujo ja tunnen alemmuudentunnetta ja häpeää ihmisten seurassa. Olen jämähtänyt työhön, jota en uskalla oikein vaihtaakaan. Elämäni tuntuu toivottomalta kaikin puolin. Ainoita ilonaiheita ovat lapseni ja se, että käyn kirkossa sunnuntaisin sekä se, että pääsen ulkomaanmatkoille lomilla. Olen ollut pari vuotta ihastunut salaa yhteen ihmiseen, jota en voi saada koskaan puolisokseni. Uneksin hänestä lähes kaiken oman yksityisen vapaa-aikani. Muuten maalailen ja musisoin vapaa-ajalla.
Mutta miten pääsisin tästä tilanteestani eroon ja eteenpäin? Elämäni on hidasta kidutusta ja eräänlaista h*lvettiä pienellä liekillä. Eikä toivoa paremmasta oikein näy, kun mitään kivaa ei ole tapahtunut tässä eroni jälkeen, eikä toivoa paremmasta ole enää.
Kommentit (20)
Hei ap. Olet kuin minä 20 v sitten. Vielä täällä kituutan. Kiitos kysymästä, ei elämä siitä lopulta kohentunut mitenkään.
Muutin kumminkin taas pois Suomesta. Missään ei ole ihmiset yhtä ankeita. Erilainen et saa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei ap. Olet kuin minä 20 v sitten. Vielä täällä kituutan. Kiitos kysymästä, ei elämä siitä lopulta kohentunut mitenkään.
Muutin kumminkin taas pois Suomesta. Missään ei ole ihmiset yhtä ankeita. Erilainen et saa olla.
Huomasin saman taas, kun kävin matkalla. Siellä olisin voinut tutustua helpohkosti miehiin (sain parin päivän aikana viitisen treffipyyntöä). Ostin sieltä nättejä, naisellisia (peittäviä ja tyylikkäitä) vaatteita, mutta kun käytin niitä Suomessa, niin jotkut naiset katsoivat mua jotenkin kieroon. Palasin takaisin niihin neutrivaatteisiini, chinoksiin ja kauluspaitoihin. Jos täällä pukeutuu hoikka, mutta vain keskivertonaamainen nainen mekkoon, niin muilta naisilta saa hiljaista ilkeilyä siitä palkaksi ("rumat ne vaatteilla koreilee" -idealla).
T. Ap
Jännä juttu tosiaan...kun laitoin nätimmät vaatteet (tummat mutta naiselliset, väljät housut tai hameen), niin jotkut naiset tuijottivat kuin halpaa makkaraa mua. Joiltain piti melkein jo kysyä, että mikä mussa on vikana vai luulevatko ulkomaalaiseksi ja siksi tuijottavat. Pitää pukeutua tuttuun tapaani "poikamaisesti"/"sukupuolineutraalisti" tylsiin toimistovaatteisiin, niin sitten naiset hyväksyvät mut siten, etteivät ainakaan tuijota pahansuovasti.
Vierailija kirjoitti:
...ja siellä kirkossakaan en uskalla tutustua ihmisiin, sillä häpeän syvästi perhetilannettani ja niitä mahdollisia halveksivia/sääliviä katseita. En voisi ns. esitellä itseäni, kun perhetilanteeni paljastuisi. Kaikille nuorille tai edes ikäisilleni miehille olen totaalinen turn-off perhetilanteeni vuoksi, joten mun pitäisi löytää joku eläkeikäinen, avarakatseinen mies korkeintaan.
Mutta en kiinnosta heitäkään ja parisuhdearvoiltani aika perinteisenä toivoisin miehen tekevän sen aloitteen. Naisiinkin on käytännössä mahdotonta tutustua kavereina missään, kun he kaikki ovat niin erilaisia kuin itse olen (olen kuiva tekniikkanörtti, joka viihtyisi enimmäkseen museoissa ja toisaalta kirkoissa ym.). Yksinäisyyttä vain elämäni on. 😢
Miksi osallistuisit sellaisen seurakunnan toimintaan, jona ei hyväksy sinua (ja perhettäsi) sellaisena kuin olette. Kyse lienee jostain fundisporukasta, joka ei hyväksy
avioeroa tms.
Ev lut kirkko on nykyään hyvin suvaitsevainen. Kokeilepa sitä. On paljon perhekerhoja ja pienryhmiä, joissa voit tutustua ihmisiin. Turha häpeä pois!
(Uudelleen)pariutuminen on ongelma suurelle osaa meistä, jotka emme ole luonteeltamme tai ulkonäöltä perusfeminiinisiä. En osaa auttaa, kun olen itse samassa jamassa.
On kyllä niin samat fiilikset täällä, ainoo erotus etten oo yh. Mutta on sit muuta lastia, joka vaikuttaa... Ei oo läheisiä ystäviä eikä kumppanista hajuakaan, jotenkin oon liian persoonallinen tai ihan vaan outo?! Mutta toisaalta oon aika tavallinenkin. Ois kiva tutustua ap :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinua vaivaa huono itseluottamus. Kaikkien ihmisten mielestä yh ei todellakaan ole pohjasakkaa, esim. minun (itsekin yh).
Sulla on monta asiaa hyvin, olet terve, hoikka ja olet pystynyt saamaan lapsia, ja sinulla on töitä ja mielenkiintoisia harrastuksia. Et vaan uskalla löytää ihmisiä, jotka tykkäisivät sinusta vaan arkailet mieluummin ja vetäydy kuoreesi.
Jos rahaa on, niin voi sille naamallekin jotain tehdä. Toisaalta jos katselet itsesi ikäisiä järkeviä kumppaneita, niin muutaman rypyn ei pitäisi olla ongelma.
Missä seurakunnassa käyt? Ev. lut. kirkko on täynnä eronneita niin seurakuntalaosia kuin työntekijöitäkin. Yleensä on se ainoa paikka, jossa yh-äitejä tai -isejä arvostetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä seurakunnassa käyt? Ev. lut. kirkko on täynnä eronneita niin seurakuntalaosia kuin työntekijöitäkin. Yleensä on se ainoa paikka, jossa yh-äitejä tai -isejä arvostetaan.
Pienemmissä porukoissa, jotka eivät ole periaatteessa osa ev. lut. kirkkoa, tosin tekevät yhteistyötä jollain tasolla. Aloin nähdä painajaisia tiettyjen saarnojen jälkeen, mutta kaipaan silti kirkkoon ja jumalanpalveluksiin. Siis siinä/niissä liikkeissä esim. avioero tai avoliitto ovat todella ei-toivottuja asioita (ovathan ne toki aina ikäviä asioita, mutta lyödyn lyöminen ei välttämättä käytännössä auta niitä jo avioliitossaan tai ihmissuhdeasioissa epäonnistuneita). Se kirkossakäyminen on muuten yksi tärkeimmistä onnenaiheista elämässäni tosiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä seurakunnassa käyt? Ev. lut. kirkko on täynnä eronneita niin seurakuntalaosia kuin työntekijöitäkin. Yleensä on se ainoa paikka, jossa yh-äitejä tai -isejä arvostetaan.
Pienemmissä porukoissa, jotka eivät ole periaatteessa osa ev. lut. kirkkoa, tosin tekevät yhteistyötä jollain tasolla. Aloin nähdä painajaisia tiettyjen saarnojen jälkeen, mutta kaipaan silti kirkkoon ja jumalanpalveluksiin. Siis siinä/niissä liikkeissä esim. avioero tai avoliitto ovat todella ei-toivottuja asioita (ovathan ne toki aina ikäviä asioita, mutta lyödyn lyöminen ei välttämättä käytännössä auta niitä jo avioliitossaan tai ihmissuhdeasioissa epäonnistuneita). Se kirkossakäyminen on muuten yksi tärkeimmistä onnenaiheista elämässäni tosiaan.
Ap, rukoilen sinulle Jumalan apua elämääsi. Olen itse kokenut noita samoja juttuja.
Toivon, että saat rohkeutta olla ja elää iloisena kristittynä! Sellaisiksi meidät on tarkoitettu! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä päin Suomea te yksinäiset olette?
Pakko liittyä keskusteluun t. kristitty < 30v nainen jolla hieman sama tilanne. Kirkossa käynti tuo kyllä onnea. Tekisi mieli sanoa että pukeutukaa miten haluatte. Eihän tämä meidän uskokaan kaikkia miellytä, miksi sitten niin vähäpätöisen asian kuin vaatteiden pitäisi? Kyllä silti voi pukeutua ihan muita kunnioittaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama paitsi häpeän myös sitä ettei ole lapsia, vaikken niitä kyllä haluakaan. Mutta mikään elämässäni ei ole kuten tässä iässä, nelikymppisenä, pitäisi joten mitään yhteistä ei ole kenenkään kanssa. Kaikki muut (oli lapsia tai ei) on niin "aikuisia", oikein tomeria tätejä ja setiä ja itse olen tunne-elämältäni teini, ulkoisesti taas lähinnä vähävirikkeisen-ja rahaisen elämää viettävä kummajainen.
Vierailija kirjoitti:
Mistä päin Suomea te yksinäiset olette?
Suomen Turussa yksi.
Juu, voisi kuvitella, että isossa kaupungissa löytyisi paljon paikkoja mihin mennä.
Vaan ne samat ongelmat: kuppikuntaisuus, vieraanpelko, erilaisuudenpelko/torjunta jne. Tämänikäisillä on valmiit, omat ympyrät, ei niihin mahdu. Edes seurakunnassa.
"Tule sellaisena kuin olet, me kyllä kerromme millaiseksi sinun pitää tulla."
No, useimmille näköjään ihan samantekevää millainen olet, kun ei kukaan halua edes tutustua. Ei katsota kohti, poistutaan nopeasti virallisen osuuden päätyttyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi käyt porukassa, jossa et voi edes perhettäsi esitellä? Luuletko, että se on Jumalan tahto, ettet voi nauttia lastesi esittelystä?
Missä porukoissa siis käyt? Voisitko mennä ihan tavalliseen ev. lut. kirkkoon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap. Olet kuin minä 20 v sitten. Vielä täällä kituutan. Kiitos kysymästä, ei elämä siitä lopulta kohentunut mitenkään.
Muutin kumminkin taas pois Suomesta. Missään ei ole ihmiset yhtä ankeita. Erilainen et saa olla.Huomasin saman taas, kun kävin matkalla. Siellä olisin voinut tutustua helpohkosti miehiin (sain parin päivän aikana viitisen treffipyyntöä). Ostin sieltä nättejä, naisellisia (peittäviä ja tyylikkäitä) vaatteita, mutta kun käytin niitä Suomessa, niin jotkut naiset katsoivat mua jotenkin kieroon. Palasin takaisin niihin neutrivaatteisiini, chinoksiin ja kauluspaitoihin. Jos täällä pukeutuu hoikka, mutta vain keskivertonaamainen nainen mekkoon, niin muilta naisilta saa hiljaista ilkeilyä siitä palkaksi ("rumat ne vaatteilla koreilee" -idealla).
T. Ap
Mikä ihme sua estää pukeutumasta nätisti? Mulla esimerkiksi on vaatekaappi pullollaan mekkoja ja hameita, enkä todellakaan välitä muiden mielipiteistä pätkääkään. Kaiva esiin sun sisäinen Peppi Pitkätossu. Löydä itsestäsi ystävä itsellesi sen sijaan, että aliarvioit ja morkkaat persoonaasi ja ulkonäköäsi ihan tyhjän takia:)
N23
En ole yh, mutta muuttanut suurehkoon kaupunkiin (ei Hki) 3 vuotta sitten. En ole saanut YHTÄÄN ystävää, vaikka olen ollut aktiivinen ja harrastan ja olen sosiaalinen. Olen 43v ja mulla ei ole sukuakaan oikein (vanhemmat elossa mutta sekopääjuoppoja ja niihin ollit välit poikki jo vuosia) joten todella yksin ollaan. Edellisessä kaupungissa oli kavereita mutta 350km välimatkaa tekee sen että usein ei enää tavata.
Olen tullut seuraavaan lopputulemaan: kun olet aikuinen jolla lapsia, on MAHDOTONTA enää aikuisiällä saada solmittua ystävyyssuhteita.
Kaikilla on tässä uudessa kaupungissa ovat vanhat kaverit ja omat vanhat piirit, eivät halua uusia kavereita. Yksin ollaan.
Perhetilanteesi kuulostaa ihan normaalilta. Enkä usko, että sinua tuijetetaan pahasti, jos pukeudut mekkoon. Luultavasti ne ovat omassa päässäsi olevia pelkoja ja kieltoja, joita heijastat itseesi toisten ihmisten kautta. Usko minua, ei suurin osa ihmisistä suhtaudu yksinhuoltajiin tai mekkoihin muuten kuin täysin neutraalisti.
Miksi mietit kokoajan ulkonäköäsi ja käytät aikaa jonkun haaveihastumisen pohtimiseen? Tarvitset luultavasti keskusteluapua ja terapiaa, jotta pystyt löytämään perimmäiset syyt siihen, miksi et uskalla elää. Ei ole ihan helppoa löytää ne perimmäiset syyt ja rohkeutta murtautua ulos oman mielen vankilasta, joten varmaankin ainakin parin vuoden tiivis prosessi on tärkeä. Juuri sinulle sopiva, empaattinen mutta älykäs terapeutti on tärkeä löytää.
Omassa ystäväpiirissä on kuivia tekniikkanörttejä, mekkoihin pukeutujia, yksinhuoltajia, kaikkea. Eivät ne ole sosiaalisen elämän este, vaan kokemasi häpeä ja alemmuudentunne. Ihmiset aistivat ne, ja ne tekevät sinusta raskasta ja vaativaa seuraa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää tiellesi, toivottavasti opit hyväksymään itsesi ja nauttimaan omasta seurastasi - muu seuraa kyllä perässä.
Naiset ovat susia toisilleen. Siitä tästä on kyse.
Sinua vaivaa surkea itsetunto ja kalpaamattomuuden tunne! Ettei vain tuo kirkkoympäristö olisi sinulle myrkyllinen, vaikka saatkin sieltä iloa myös? Koetko, että sinut hyväksytään siellä täysin, ja ilon hetkillä voit olla täysin oma itsesi suodattamatta käytöstäsi ja tarkkailematta itseäsi? Jos kyllä, ympäristö on sinulle hyväksi ja tiivistä suhteitasi siihen. Jos ei, sillä on sinuun vahingollinen vaikutus ja kannattaa nostaa kytkintä.
Opettele tykkäämään itsestäsi, lopeta itsesi tarkkailu. Lapsen kanssa puuhailu, maalaus ja musisointi ovat upeita asioita joita sinulla on elämässäsi, moni noista vain haaveilee!
...ja siellä kirkossakaan en uskalla tutustua ihmisiin, sillä häpeän syvästi perhetilannettani ja niitä mahdollisia halveksivia/sääliviä katseita. En voisi ns. esitellä itseäni, kun perhetilanteeni paljastuisi. Kaikille nuorille tai edes ikäisilleni miehille olen totaalinen turn-off perhetilanteeni vuoksi, joten mun pitäisi löytää joku eläkeikäinen, avarakatseinen mies korkeintaan.
Mutta en kiinnosta heitäkään ja parisuhdearvoiltani aika perinteisenä toivoisin miehen tekevän sen aloitteen. Naisiinkin on käytännössä mahdotonta tutustua kavereina missään, kun he kaikki ovat niin erilaisia kuin itse olen (olen kuiva tekniikkanörtti, joka viihtyisi enimmäkseen museoissa ja toisaalta kirkoissa ym.). Yksinäisyyttä vain elämäni on. 😢