Lue keskustelun säännöt.
Herkkänahkainen mies - loukkaantuu ns syyttä ja mököttää päiväkausia
Leena
26.07.2019 |
Näitä miehen loukkaantumis-kohtauksia tulee muutama vuodessa, ja ne ovat tosi pahoja. "Syy" on joka ainoa kerta siinä, että minä olen ollut "niin tyly ja huomioimatta" enkä kuulemma enää rakasta häntä. Aika rankkaa kuunneltavaa, varsinkin kun purkauksia (tai siis jääkylmää mykkäkoulua, josta nyhtämällä saa ulos tuon verran) ei edellä mikään arjesta poikkeava. Ainakaan minun mielestäni.
Asia on pinnalla, koska juuri eilen "paljastui" uusin loukkaantuminen. Syynä kuulemma se, että olen vältellyt häntä kaksi päivää. Mutta kun en ole.... Ja kun sen sanoin, niin vastauksena on vain kivenkova "olet", eikä mitään selitystä millä tavalla ja missä tilanteessa, vaikka sitä kysyin.
Käydään kumpikin päivätöissä ja viikonloput on vapaina. Miehellä on huomattavasti pidemmät työpäivät kuin minulla, koska on yrittäjä ja tekee pitkää päivää. Toisinaan autan hänen firmallaan, kun on yllätävästi tiukka paikka ja lisä-apua tarvitaan.
Viimeiset kaksi päivää minun näkökulmastani: mies on päässyt poikkeuksellisesti ns normaali-aikaan kotiin. Ollaan kumpikin oltu helteestä vetelinä, eikä olla tehty kummempaa kuin käyty uimassa, syöty yhdessä ja katsottu telkkaria tai surffailtu netissä. Ollaan myös suunniteltu nyt tulevan viikonlopun camping-reissua, jota varten tsekattiin että paku on kunnossa etc.
Eilen sitten alkuillasta tunsin, kuinka mies alkoi vetäytyä... sen huomaa pienistä asioista, kuten että vastaukset lyhenee hymäkhdyksiin (jos niihinkään), ja jos vastaa vähänkään pidemmin se on jotain todella piikikästä (muka huumoria, jos siihen puuttuu), ja sitten alkaa se hiljaisuus. Käytiin kävelyllä, koira oli mukana, ja mies vaan paahtoi eteen päin kun koira (ja minä) pysähdeltiin että koira sai tarpeensa tehtyä.
Kotiin tultua kysyin että onko kaikki hyvin? Vastauksena oli ynähdys " on, on". Jatkoin kuitenkin, että "aattelin vaan kun oot noin hiljainen". Jonka jälkeen mies käveli rivakasti pois luotani, katsomatta minuun ja sanoi "no kun oot nyt kaksi päivää mua vältellyt, niin on aika paskat fiilikset".
???!!!!????
Yritin kysellä mitä, miksi, joku esimerkki pliis... Ei vastausta.
Olen vastaavissa tilanteissa ollut hänen kanssaan 7 vuoden ajan niin useaan otteeseen, etten enää jaksanut heittäytyä empaattiseksi. Sanoin vähän ajan kuluttua että "tämä ei johda mihinkään joten antaa olla". Menin makkariin (kello oli jo ysin pintaan), surffailin netissä aikani ja aloin nukkua noin tunnin kuluttua. Mies oli alakerrassa ja kuulin että telkkari oli päällä.
Nyt en ole edes vihainen, surullinen vain. Eikä kyllä todellakaan ole sympatiaa häntä kohtaan.... Syyttää minua, muttei kerro mistä, ja kohtelee kuin roskaa (sitähän mykkäkoulun pitäminen on).
Kuulostaako kellekään tutulta?
Kommentit (19)
Kiitos asiallisesta vastauksesta! Samaa mietin itsekin.
Mies kävi vuosi sitten yksin terapiassa. Alkusysäys olivat nämä kohtaukset ja minun vaatimukseni että hänen pitää yrittää käsitellä asiaa ammattilaisen kanssa. Hän kävi joku 10 kertaa, sanoi, että olo on paljon parempi eikä sittemmin ole löytänyt aikaa terapia-käynneille.
Itselleni suurin hälytysvalo tässä kaikessa on ehkä kuitenkin se, että en "jaksa" empatiseerata. On vain aika tyhjä olo. Ihan kuin suhteen laadulla ja miehen ololla ei olisi enää merkitystä. Tyhjyys voi olla puoleltani jokin defenssikin, mutta ei se ainakaan kerro välittämisestä.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta tutulta, mutta eihän tuollainen käytös ole missään nimessä hyväksyttävää.
Itse en kestä urhiutuvia ihmisiä ollenkaan, mutta jos yritän ajatella kuvaamasi toimintaa ihan objektiivisesti, niin kyllä miehesi niitä terapiakäyntejä vielä tarvitsisi. Esimerkiksi: jos normaali ihminen kokee puolisonsa välttelevän itseään, yleensä ottaa asian itse esille. Nyt miehesi teki päinvastoin, yritti käytöksen muuttamisella saada huomiosi ja sitten pääsee laukaisemaan ikään kuin syytöksenä: "No, kun olet vältellyt minua kaksi päivää..." Ja viimeistään tuossa vaiheessa jos lähestyt miestäsi rakentavassa hengessä, pitäisi jokaisen edes jossain määrin täysipäisen ihmisen pystyä avautumaan.
Voit yrittää osoittaa miehellesi, millaista hänen toimintansa on ja miten tuhoavaa se suhteellenne on. Viime kädessä ratkaisun avaimet on miehelläsi, hän joko pystyy muuttamaan käytöstään tai sitten ei. Ehkä tuo tyhjyyden tunne johtuu alitajuisesti juuri siitä, itsekin olet tajunnut, että et voi tehdä enää mitään (ts. syy ei ole sinussa) Näin boksin ulkopuolelta, miehesi on tosiaan todella epävarma itsestään, voi olla, että itsekin osin uskoo sanojaan tunnekylmyydestäsi jne. Ja hän on tajunnut sen, että urhin osa on ikäänkuin helpompi, ei tarvitse ottaa vastuuta mistään. Toisaalta hänen pitäisi juuri tajuta, että uhrin osaan asettuminen on juuri se ongelma.
Tarkoittaako se seksiä kuitenkin?
Vitsi mikä itkupilli, jssap.
tää kuulostaa niiin tutulta!! D: mun miehellä näitä kohtauksia voi olla ihan viikottainkin. on saanut mun mielialan järkkymään sen verran pahasti, että ajauduin terapiaan. hän käy terapiassa myös, mutta ollaan kummatkin vasta ihan hiljattain alotettu.
ystävät ja terapeutit on ehdottaneet eroa. heidän mukaansa mies käyttää henkistä väkivaltaa. rakastan häntä kuitenkin ja uskon, että hänkin rakastaa mua ja toi arvaamaton käytös johtuu lähinnä hänen vaikeista kokemuksista, niistä johtuvista traumoista ja hänen mt-ongelmistaan. haluun auttaa häntä parantumaan, mutta aika neuvoton olo on kyllä välillä :(
meidän tilannetta helpotti hieman se, että keskusteltiin että kuinka me ilmaistaan rakkautta. miehelle on erityisen tärkeetä viettää yhdessä laatuaikaa. itse en ehdota mitään isompaa tekemistä hirveen usein, kun tuntuu että ollaan muutenki menossa koko ajan näiden miehen ehdottamien menojen perässä ja lisäksi oon hieman uupunut masennuksesta. lähden kuitenkin aina mielelläni miehen ehdottamien juttuihin.
mä taasen ilmaisen rakkautta ja välittämistä erityisesti koskettamalla ja pitämällä huolta toisesta. laitan ruuat, siivoilin, teen pieniä palveluksia, pysyttelen ja halailen.
silti miehellä pitkään oli se käsitys, etten oikeesti rakasta häntä, ihan vaan koska me ilmaistaan sitä niin eri tavalla. nyt mies on vähän rauhoittunut ja alkaa jo uskomaan mua.
Ai kuulostaako tutulta. Samoja avauksia päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielisairaan kanssa on varmaankin todella raskasta elää, varsinkin kun sairaudentunto puuttuu, eikä hän siten edes halua parantua. JSS lienee paras vaihtoehto tuollaisessa tilanteessa.
Kuulostaa niin tutulta. Itse en jaksanut katsella typerää käytöstä kovin pitkään. Tunteet kuoli ihan täysin. Erottiin reilu kuukausi sitten mun aloitteestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Pari kertaa tai muutaman kerran vuodessa tulee noita mykkäkouluja. Syytä ei kerrota. Ja kun syytä ei tiedä, niin turha alkaa arvailemaan, kun se on aina jotain yhtä arvaamatonta tai käsittämätöntä kuin ap:llä. Ja kun ei ole syytä mykkäkoululle, niin mahdoton tehdäkään asialle mitään.
Ei onneksi asuta yhdessä. Mutta ihan järjetöntä tuo on silti.
Nyt sain miehestä irti, että hänelle oli tullut p***a olo siitä, kun olin pyytänyt häntä eilen siirtymään sivuun "tosi ikävään äänensävyyn". Vähän aikaa kelattuani tajusin, että se oli tilanne missä mies seisoo sihan ja lipaston välissä siten, ettei olohuoneen poikki voinut kulkea. ....seisoo siinä aika usein ja aina pyydän siirtymään jos haluan siitä juuri silloin kulkea. Eilen oli sitten vissiin joku sietämätön sävy äänessä... mamma mia. Pyysin sitä anteeksi, mutta mutta... mielestäni kestämätön reaktio mieheltä... eikä siis johtunut edes mistään 2 päivän välttelystä minkä sanoi eilen.
Sinulle joka kirjoitit, että käytte nyt kumpikin terapiassa; ymmärrän tosi hyvin, että kun rakastaa, niin ei siitä noin vain lähdetä (mikä täällä on ulkopuolisten "helppo" neuvo). Minunkin mieheni on muulloin kuin näiden kohtausten (tai miksi niitä kutsuisi, en tiedä) aikana ihan normaali, järkevä ja suhde toimii hyvin.
Ihan kuin asuisi professori Jekyllin kanssa joka muuttuu Hydeksi kun jokin naksahtaa.
Viikoittain on kyllä todella usein... ei ihan ehdi edellisestä toipua ennen kuin seuraava iskee päälle. Hui.
Sinä joka kirjoitit, että mies kuulostaa epäitsevarmalta; osuit naulan kantaan. Hän on hyvin epävarma eikä oikein jaksa uskoa että kukaan hänen seuraansa kaipaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut itsessäni samantapaista käytöstä kuin miehelläsi, vaikka varsinaista mykkäkoulua en harrastakaan. Siis vastaavanlaista omanarvontunteen romahdusta jonkun pienen asian takia, minkä seurauksena vetäydyn itseeni. Tuntuu tyhmältä, että joku pieni asia, josta tiedän ettei mies ole sillä mitään tarkoittanut, kolahtaa niin pahasti, että alan tosissaan epäillä hänen rakkauttaan minua kohtaan. Siksi en myöskään asiaa mielelläni käsittelisi hänen kanssaan — tiedän itsekin, että tunnereaktioni on epärationaalinen ja kohtuuton. Tämä saa minut tietysti vetäytymään enemmän, kunnes mies kysyy selitystä käytökseeni, ja tuolloin minun on nolona alettava erittelemään nolona syytä reaktiooni ja tilanne on hankala.
niin perus toi mistä sun mies suuttu. meillä käyny samantapasia juttuja, mutta mies ei koskaan myönnä, ettei oikeesti suuttunut siitä asiasta minkä aluksi väitti häiritsevän. riidan aikana tulee kaameella tulituksella aina litania asioita mitä oon tehny väärin jne :(
silloin kun mies ei oo huonolla tuulella nii hän on ihanin ihminen mitä oon koskaan tavannut. se taitaakin olla se asia mikä auttaa jaksamaan ja taistelemaan tän parisuhteen eteen, vaikka välillä tekis mieli vaan luovuttaa...
- terapiassa käyvät
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha ketju, mutta kolahti. En ole ap mutta kiitos teille aiemmille kommentoijille; sain teksteistänne monta ahaa-elämystä omiin kokemuksiini.
Meillä on tänä vuonna mies loukkaantunut verisesti liki viikottain ja suuttunut mm. näistä asioista:
- kävin lauantaina päivällä yhden vanhan naispuolisen kaverini kanssa kahvilla (tapaan ystäviäni n. 3-4 kertaa vuodessa)
- katsoin telkkarista leffaa jossa toinen päähenkilöistä petti kumppaniaan (mies suuttui kun "ihannoin pettämistä", tosiasiassa en ymmärrä pettämistä ollenkaan enkä ole ikinä pettänyt parisuhteessa; leffa nyt vain sattui olemaan mielestäni hyvä)
- olin flunssassa nukahtanut sohvalle enkä herännyt, kun mies yritti soittaa
- tulin töistä kotiin 15min aiemmin kuin mies olisi odottanut (epäili, että olin saanut joltain mieheltä autokyydin)
- maksoin miehen tilille puolet yhdestä yhteisestä ostoksestamme, ja käytin tilisiirron viestikentässä miehen mielestä väärää sanamuotoa (yritin kuulemma piilotella parisuhdettamme pankkihenkilöstöltä (?!)).
Jostain kumman syystä mullakin on tunteet lähteneet kuolemaan tässä aika nopeasti, eikä oikein jaksa enää edes kiinnostaa miehen draamakohtaukset. Keräilen lähinnä enää vain voimia laittaakseni poikki. Surettaa vain, kun ilman noita prinsessakohtauksia hänkin olisi tosi ihana mies. En vain jaksa enää tätä vuoristorataa ja miehen perusteettomilta tuntuvia syytöksiä. Ja ei, alussa ei ollut tällaista :(
Kuulostaa niin raastavan tutulta nuo teidän esimerkit. Joku aikoja sitten mä katselin Kummelia ja nauraa räkätin ohjelman jutuille. Mies loukkaantui ja alkoi mykkäkoulun. Loppujen lopuksi kertoi syyn: koska olin nauranut hänelle ja pilkannut häntä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on tänä vuonna mies loukkaantunut verisesti liki viikottain ja suuttunut mm. näistä asioista:
- kävin lauantaina päivällä yhden vanhan naispuolisen kaverini kanssa kahvilla (tapaan ystäviäni n. 3-4 kertaa vuodessa)...
Ei jaksa enää edes kiinnostaa miehen draamakohtaukset. Keräilen lähinnä enää vain voimia laittaakseni poikki. Surettaa vain, kun ilman noita prinsessakohtauksia hänkin olisi tosi ihana mies. En vain jaksa enää tätä vuoristorataa ja miehen perusteettomilta tuntuvia syytöksiä. Ja ei, alussa ei ollut tällaista :(
Meillä kans miehelle yksi arimmista paikoista on se, kun näen ystäviä, tuttuja tai jopa perheenjäseniä (!!!) ja mulla on hauskaa heidän kanssaan. Mies on joskus mukana tapaamisissa, joskus ei, tämä ei vaikuta mökötyksiin. Eikä niitä tapaamisia todellakaan ole kauhean usein. Kavereita näen max kerran kuussa. Veljiä paljon harvemmin. Jos joskus (hyvin) harvoin ollaan jossain illanistujaisissa tmv, mulla yleensä juttu luistaa tuntemattomienkin kanssa, mutta mies on jörömpi. Sitten jäkikäteen alkaa virrata kylmää ilmaa hänen suunnaltaan. Mies tiukasti kieltää, että syynä olisi se että minulla on ollut kivaa, ja keksii (mielestäni) joka kerta jonkin toisen "syyn" miksi on loukattu (siis LOUKATTU, ei LOUKKAANTUNUT, sysää vastuun ja syyllisyyden minun päälleni).
Ollaan edelleen yhdessä. Viimeisen 10kk sisään (sen jälkeen kun aloitin ketjun) näitä mökötyksiä on ollut vähemmän. Liekö sitten osasyynä se, että jäin viime vuoden lopulla työttömäksi ja olen ollut paljon enemmän kotona. En tiedä.
Miehellä voi olla tunnelukkoja ja tunne-elämän ja kommunikaation kehittymättömyyttä. Voi siis ihan aidosti olla surullinen ja loukkaantunut ja tuntea itsensä hylätyksi, kun joku lapsuuden trauma triggeröityy. Aikuisen ihmisen pitäisi toki tämä opetella tunnistamaan ja työstää, omia traumoja ei voi sysätä muulle maailmalle. Toki puoliso voi auttaa näiden työstämisessä, mutta lähtökohta on että käsittely lähtee ihmisestä itsestään. Puoliso pystyy aika vähän vaikuttamaan asiaan, jos toinen ei halua lähteä kehittämään itseään ja käsittelemään tunnepuolen asioitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, mutta kolahti. En ole ap mutta kiitos teille aiemmille kommentoijille; sain teksteistänne monta ahaa-elämystä omiin kokemuksiini.
Meillä on tänä vuonna mies loukkaantunut verisesti liki viikottain ja suuttunut mm. näistä asioista:
- kävin lauantaina päivällä yhden vanhan naispuolisen kaverini kanssa kahvilla (tapaan ystäviäni n. 3-4 kertaa vuodessa)
- katsoin telkkarista leffaa jossa toinen päähenkilöistä petti kumppaniaan (mies suuttui kun "ihannoin pettämistä", tosiasiassa en ymmärrä pettämistä ollenkaan enkä ole ikinä pettänyt parisuhteessa; leffa nyt vain sattui olemaan mielestäni hyvä)
- olin flunssassa nukahtanut sohvalle enkä herännyt, kun mies yritti soittaa
- tulin töistä kotiin 15min aiemmin kuin mies olisi odottanut (epäili, että olin saanut joltain mieheltä autokyydin)
- maksoin miehen tilille puolet yhdestä yhteisestä ostoksestamme, ja käytin tilisiirron viestikentässä miehen mielestä väärää sanamuotoa (yritin kuulemma piilotella parisuhdettamme pankkihenkilöstöltä (?!)).Jostain kumman syystä mullakin on tunteet lähteneet kuolemaan tässä aika nopeasti, eikä oikein jaksa enää edes kiinnostaa miehen draamakohtaukset. Keräilen lähinnä enää vain voimia laittaakseni poikki. Surettaa vain, kun ilman noita prinsessakohtauksia hänkin olisi tosi ihana mies. En vain jaksa enää tätä vuoristorataa ja miehen perusteettomilta tuntuvia syytöksiä. Ja ei, alussa ei ollut tällaista :(
Edellinen jatkaa.. tämä taas kuulostaa ihan puhtaalta manipuloinnilta eikä miltään tunnelukoilta.
Vierailija kirjoitti:
Miehellä voi olla tunnelukkoja ja tunne-elämän ja kommunikaation kehittymättömyyttä. Voi siis ihan aidosti olla surullinen ja loukkaantunut ja tuntea itsensä hylätyksi, kun joku lapsuuden trauma triggeröityy. Aikuisen ihmisen pitäisi toki tämä opetella tunnistamaan ja työstää, omia traumoja ei voi sysätä muulle maailmalle. Toki puoliso voi auttaa näiden työstämisessä, mutta lähtökohta on että käsittely lähtee ihmisestä itsestään. Puoliso pystyy aika vähän vaikuttamaan asiaan, jos toinen ei halua lähteä kehittämään itseään ja käsittelemään tunnepuolen asioitaan.
Aivan varmasti on tunnelukkoja. Toki ne olisi jokaisen hyvä itsessään tunnistaa ja työstää. Tämä olisi ideaali, koska kaikilla meillä on jonkin asteisia lukkoja ja traumoja ja taannumme sinne "jonnekin" kun tilanne tulee päälle.
Käytännössä mitä vaikeampi lukko, ja mitä pidempään se on ollut, sen pahempaa jälkeä se aiheuttaa ja sen vaikeampi sitä on aukaista. Siinä on puolisolla ihmettelemistä ja jaksamista kun ei tiedä josko ne toisen solmut ikinä sen kummemmin selviävät. Kuten sanot, sen selvittelyn on kuitenkin aina lähdettävä tyypistä itsestään.
Ainakin oman kokemukseni perusteella miehen lukot ei aukene mihinkään kun nämä (minuun kohdistuvat) "kohtaukset" vain toistuvat. Minun tapani reagoida ei näytä vaikuttavan häneen. Minulle tietysti parempi että pystyn nykyään suhtautumaan niihin melkein kuin teflon. Melkein. Terapiassa hän kävi sen about 10 kertaa ja enempään ei suostu. On kuulemma jo vatvonut asioita ihan tarpeeksi.
Jos joku päivä muutun pelkäksi tefloniksi, niin ikävä kyllä sillä pinnalla ei sitten mitkään tunteet pysy.
Eiköhän sama ongelma ole myös kaverisuhteissa, pojille ei vain kehtaa kiukutella. Vaikka luultavasti kavereita ei pahemmin ole, ja siksikin vaimoon takerrutaan kuin äitiin.
Onhan tuo kauheata vallankäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Ehdotapa miehellesi pariterapiaa, jos sitten ymmärtäisi miten asia sinua rassaa ja mikä merkitys mökötyksellä voi olla suhteenne jatkumiselle.