Tapahtumia elämässäsi, joiden jälkeen olet alkanut ajattelemaan ”ennen/jälkeen kuin x tapahtui”?

Vierailija kirjoitti:

Lapsena en tajunnut, kuinka epäluotettavia ja julmia toiset lapset voivat olla, joten uskoin salaisuuksiani ihmisille, joita pidin kavereinani. Salaisuudet olivat tämän päivän vinkkelistä aivan yhdentekeviä, mutta lapselle merkittäviä.

Näitä salaisuuksia käytettiin minua vastaan ja aiheutui tilanne, jossa minua koulukiusattiin vuosia, enkä uskaltanut panna vastaan siinä pelossa, että salaisuuksiani levitetään. Tämä oli erityisen turhauttavaa, ilman paljastumisen pelkoa olisin voinut pätkiä kiusaajiani turpaan.

Näen tuon elämäni käännekohtana, sillä 25 vuotta myöhemmin suhtaudun ihmisiin erittäin epäluuloisesti ja tunnen selittämätöntä vihaa ja katkeruutta maailmaa kohtaan siitä huolimatta, että elämäni lopulta sujui ihan normaalisti. Minulla on hyvä työpäikka, avioliitto ja läheisiä ystäviä. Vaikka en haluaisi mitään muuta kuin päästää irti vanhoista ikävistä muistoista, silti usein tuntuu että jokin sopukka sielussani edelleen huutaa hyvitystä.

Ymmärrän täysin. Itsekin olen kokenut paljon huonoa kohtelua jo ihan pienestä pitäen. Kiusaajat ovat kuitenkin sellainen ryhmä joille en ole katkera.

Tiedän että kiusaaja on tyhmä, heikko ja inhottava ihminen ja jos ei ota opikseen niin pilaa sillä vaan oman elämänsä. Kukaan kiusaaja ei voi loputtomasti jatkaa lapsellista ja typerää perseilyään.

Ei kukaan voi jatkaa aikuisena sitä samaa, ja jos jatkaa niin saa kyllä kärsiä.

Eli kiusaajat ovat joko aikuisena oppineet tai jääneet oppimatta. Jos ovat saaneet opetusken niin se on hyvä, ja jos eivät ole saaneet opetusta, niin sekin on hyvä, sillä siinähän sitten sotkevat elämänsä omassa paskassaan.

Lapsi kiusaajille ei siis kannata olla katkera.

Minullakin on aika ennen kiusaamista ja aika sen jälkeen. Tässä välissä oli sellainen sumuinen aika kausi jota kutsuin selviytymiseksi. En minäkään ole kaikesta toipunut. 

Lapseni syöpä.

Muistan tapahtumia sillä tavalla, että silloin kun x tapahtui, asuin siellä ja siellä. Eri paikoissa asuminen ikään kuin jaksottaa muistoni.

Tulipalo jossa talomme tuhoutui irtaimistoineen, läheisen ihmisen kuolema, burn outista toipuminen.

Anoreksia merkittävin.

Kuolemat, elämässä tulleet erot, ja muut vaikeudet ovat laittaneet itseni miettimään asioita omassa elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Muistan tapahtumia sillä tavalla, että silloin kun x tapahtui, asuin siellä ja siellä. Eri paikoissa asuminen ikään kuin jaksottaa muistoni.

Minun muistoni jaksottuvat noin 12 vuoden jaksoihin koiriemme mukaan. Se tapahtui silloin kun meillä oli Musti, tuo tapahtui silloin kun meillä oli Lippe, tämä tapahtui kun meillä oli Raiku ja Laku....

Mieheni naispuolinen työkaveri on kehittänyt itselleen pakkomielteen miehästäni ja heidän yhteisestä tulevaisuudesta. Hän rikkoi jopa oman perheensä tämän takia, jotta on sinkkuna odottamassa jos vaikka eroamme. Muutti myös naapuriimme. Viestitulva, jossa välillä rakastetaan sitten inhotaan ja haukutaan ja tyyliin noidutaan on käsittämätön. Käy psykoterapiassa ja syö masennuslääkkeitä. Mikään ei auta vaan tätä on nyt kestänyt jo useamman vuoden. Käsittämätöntä oman elämän tuhlausta, odottaen ja toivoen, että me eroaisimme. Ja vaikka me eroaisimmekin niin juju on siinä ettei mieheni edes halua häntä ja on tämän avoimesti näiden vuosien aikana sanonut.

Lasten syntymä, avioero, lapsen vakava sairastuminen.

Erään miehen tapaaminen 37-vuotiaana, eronneena äiti-ihmisenä.

Lukiovuodet, jolloin olin aika vaikeasti masentunut ja kärsin paniikkihäiriöstä. En osannut hakea mitään apua vasta kuin myöhemmin aikuisena. Jatko-opinnot jäivät. Se on oikeastaan määritellyt nykyisen ammattini ja työni. Nyt olen yli 30 v. ja välillä haaveilen yliopisto-opiskeluista, mutta ei ole oikein rohkeutta lähteä yrittämään.

Toinen tapahtuma on viime vuodelta, kun sain diagnoosin etenevästä sairaudesta. Se ei ole hengenvakava, mutta on laittanut miettimään elämän tarkoitusta ja juuri tuotakin, mitä haluaisin tehdä työkseni kun terveys on vielä hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikaisista mielenterveysongelmista parantuminen ja elämänkatsomuksen muuttuminen.

Täällä sama.

Miten onnistuitte parantumaan?

Siskon itsemurha

Rakkaan serkkuni kuolema, mieheni tapaaminen ja lasten syntymät.

Voisiko joku avata mulle vähän tarkemmin tuota tapaa ajatella? Olen ennenkin kuullut/lukenut, että joku ajattelee kuinka oli elämä ennen tapahtumaa x ja sitten on elämä jälkeen ko. tapahtuman. En oikeastaan osaa samaistua tähän, vaikka isoja, vaikeitakin asioita on elämässäni tapahtunut - esimerkkinä äitini kuolema, kun olin vasta 20-vuotias ja ystäväni itsemurha pari vuotta myöhemmin.

N28

Mies katsoi kerran sen jälkeen kaikki muuttui. Olen hyvin iloinen että tapasin ihmisen joka muutti tietämättään elänäni.

Kouluun meno.

Yläasteelle siirtyminen(kiusaamisen loppuminen).

Ammattikoulu(muuttaminen pois kotoa)

Elämänkumppanin tapaaminen.

Armeija.

Kotiseudulta pois muuttaminen.

Muutto takaisin kotiseudulle/uusi, vaativampi työ.

Esikoisen syntymä.

Koko aiemman työuran hylkääminen, uusi ammatti yksityisenä elinkeononharjoittajana.

Kaksosten syntymä.

Apen(mentori em. ammattiin, työtoveri) kuolema.

Kaksosista toisen ja esikoisen samanaikainen kv- diagnoosi.

Burnout, masennus, sieltä nousu.

Siinäpä....

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, kun sairastuin IBS:ään.

Siis mitä ihmettä. IBS eli ärtyvä paksusuoli eli taipumus ilmavaivoihin ja ripuliin.

Älä nyt hyvä ihminen ryhdy potemaan pierutautia noin vakavasti! Herranen aika, elämäsi menee hukkaan! Ei joka pierua kannata analysoida ja miettiä mistä se tällä kertaa johtui.

Terveisin toinen IBS-”potilas” ja lääkäri. Tiedän kyllä mistä puhutaan. Mutta näen työssäni joka päivä paljon pahempaakin kuin satunnaiset mahakrampit.

Vierailija kirjoitti:

Äidin kuolema

Sama. Olen 35-vuotiaana suvun matriarkka. Eli seuraava kuolemisvuorossa.