Miten käsityksesi ystävyydestä on muuttunut iän myötä?

Itse tajusin myöhemmin, että nuoruudessani ihminen, joka oli silloin mielestäni ystäväni, pitikin minua sellaisena varavaihtoehtoja. Jos ei ollut muuta seuraa, niin sitten saattoi olla minun kanssani. Joskus suunniteltiin lomareissuakin. Sitten hänelle tulikin parempi vaihtoehto ja parempaa seuraa, niin emme me sitten lähteneetkään sinne reissuun.

Käsitykseni ystävyydestä on muuttunut aikuisena siten, että ystävä ei ole elämäni tärkein ihminen. Pikemminkin kuin rakas serkku, mutta ei kuulu perheeseen eikä ole lähiomaisiin rinnastettavissa. 

Ymmärsin, että en tarvitse enkä oikeastaan haluakaan ystäviä.

Ystävät voivat naida keskenään ilman mustasukkaisuutta tai toisen "omistamista" ynnä muutakaan parisuhdepas kaa.

M44

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin, että en tarvitse enkä oikeastaan haluakaan ystäviä.

Tämä sama mulla.

Olen tosi onnellinen, kun ei ole "omia" ystäviä, vaan kaikki on puolison kautta. Puoliso on siis aina se, johon otetaan yhteyttä, ja jota odotetaan kaiken maailman kissanristiäisiin. Minä voin hardcore-introverttina jäädä pois niistä.

Ja tietty parhaat ystävät on perheenjäsenet. Oma puoliso ja sisko.

Muuta, mitä olen ystävyyksistä oivaltanut: houkuttelen ympärilleni hyväksikäyttäjiä. Siksi en enää näe vaivaa tutustuakseni uusiin ihmisiin. Pidän välit etäisinä kaikkiin uusiin tuttavuuksiin. Lähelle en päästä enää ketään uutta.

Enpä ollut tajunnut että ystävistä pyritään hyötymään. Ilmankos minulla ei ole ystäviä enää aikuisiällä kun olen kartellut kaikkia, jotka vaan ottavat ja imevät, mutteivat anna mitään.

Ap nyt selvästi viittaa tuossa viestissään omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa ystävistään.

Itse olen iän myötä käsittänyt, ettei kaikkia ystävyyssuhteita ole pakko säilyttää vain siksi, että ollaan oltu ystäviä pitkään. Joskus ihmiset vaan muuttuu niin paljon, ettei ystävyyttä kannata enää jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Ap nyt selvästi viittaa tuossa viestissään omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa ystävistään.

Itse olen iän myötä käsittänyt, ettei kaikkia ystävyyssuhteita ole pakko säilyttää vain siksi, että ollaan oltu ystäviä pitkään. Joskus ihmiset vaan muuttuu niin paljon, ettei ystävyyttä kannata enää jatkaa.

Joo, mulla kävi just näin. Kolmivuotiaasta asti tunnettu, oltu kuin paita ja peppu, välit meni joskus 25-vuotiaana. Ihminen muuttui ihan täysin. En saanut siitä ystävyydestä enää mitään muuta kuin pahaa mieltä, niin mitä sellaista jatkamaan.

Se, että ystävä ei ole ystävä silloin, jos yhtenä hetkenä ylistää maasta taivaaseen ja toisena näpäyttelee ivallisesti, pyörittelee silmiään mietteilleni, päällepäsmäröi ja yrittää saada minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Mitkään ystävänpäivälahjat, "olet niin tärkeä mulle" -vakuuttelut ja muut temput eivät kompensoi sitä, jos ystävällä on muuten tarve päästä niskan päälle ja näyttää minulle "paikkani".

Tämän seurauksena minulla ei enää siis kovin paljoa ystäviä ole. Näitä omien paskojen fiilistensä ulkoistajia ja näpäyttelijöitä on paljon etenkin naisissa. Ahdistaa ajatella, että nuorempana ajattelin sellaisen käytöksen olevan normi etenkin ns. bestissuhteissa mutta onneksi silmäni avautuivat joitakin vuosia sitten. Oma seura käy aina silloin tällöin ehkä vähän yksitoikkoiseksi mutta ainakaan en halveksi ja mollaa itseäni.

Ystävyys perustuu tarpeeseen melkein 100%... Aika harvinaista löytää ihminen joka vain olemassaolollaan tyydyttää meitä. Ja usein kun se tarve päättyy, niin päättyy myös ystävyys...ei välttisti mitään draamaa, kunhan vaan toista ei enää tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Se, että ystävä ei ole ystävä silloin, jos yhtenä hetkenä ylistää maasta taivaaseen ja toisena näpäyttelee ivallisesti, pyörittelee silmiään mietteilleni, päällepäsmäröi ja yrittää saada minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Mitkään ystävänpäivälahjat, "olet niin tärkeä mulle" -vakuuttelut ja muut temput eivät kompensoi sitä, jos ystävällä on muuten tarve päästä niskan päälle ja näyttää minulle "paikkani".

Tämän seurauksena minulla ei enää siis kovin paljoa ystäviä ole. Näitä omien paskojen fiilistensä ulkoistajia ja näpäyttelijöitä on paljon etenkin naisissa. Ahdistaa ajatella, että nuorempana ajattelin sellaisen käytöksen olevan normi etenkin ns. bestissuhteissa mutta onneksi silmäni avautuivat joitakin vuosia sitten. Oma seura käy aina silloin tällöin ehkä vähän yksitoikkoiseksi mutta ainakaan en halveksi ja mollaa itseäni.

Tämä kuin omasta kynästäni. Itsetuntoni on alkanut nousemaan kun olen jättänyt tällaiset näpäyttelijät pois elämästäni mahdollisuuksien mukaan. Näitä on tosiaan naisissa paljon, ja ainakin minun kohdalle on sattunut runsaasti. Työelämässäkin on alkanut viimein sujua, kun itseluottamukseni on parantunut kaikenmaailman piikittelijöiden ja lannistajien jäätyä pois energiaa ja itsevarmuutta syömästä. Onnellisempi siis olen nyt kun nk. ystäviä ei ole juurikaan. Saan keskittyä tärkeämpiin ja iloa tuottaviin asioihin.

Etsin kyllä edelleen ystäviä, joilla suuri sydän ja jotka ovat yhtä mukavia ja reiluja minulle kuin itsekin olen heille. Sellaisia jotka eivät iske toisen heikkouksiin, vaan tukevat sekä kannustavat sen sijasta.

On teillä tosi surkeita kokemuksia ystävyydestä 😬. Saa näköjään olla tosi kiitollinen ystävistä, jotka ovat pysyneet rinnalla teinistä asti. Luotan näihin ihmisiin kuin kallioon ja luottamus tuntuu olevan molemminpuolista. Syvä ystävyys on kultaakin kalliimpaa. Sen on saanut huomata kun elämä paiskoo välillä itse kutakin meistä enemmän kun tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

On teillä tosi surkeita kokemuksia ystävyydestä 😬. Saa näköjään olla tosi kiitollinen ystävistä, jotka ovat pysyneet rinnalla teinistä asti. Luotan näihin ihmisiin kuin kallioon ja luottamus tuntuu olevan molemminpuolista. Syvä ystävyys on kultaakin kalliimpaa. Sen on saanut huomata kun elämä paiskoo välillä itse kutakin meistä enemmän kun tarpeeksi.

Minusta tuntuu, että pitkäaikaiset ja molemminpuolisesti antoisat ystävyyssuhteet ovat paljon harvinaisempia kuin mitä annetaan ymmärtää. Usein ne perustuvat jollekin tarpeelle (esim. tarve tulla kuulluksi ja tuetuksi), egonpönkitykselle, tottumukselle tai sille, että näyttää normaalilta ulkopuolisen silmissä. Varsinkin naiset monesti sosiaalistetaan siihen, että naisella kuuluu olla ystäviä, vaikka he toisivatkin elämään vain stressiä, kilpailua, kateutta ja huonommuuden tunteita.

Toinen asia, joka tuli mieleen, on se, että ihmiset ovat keskimäärin vielä aika fakkiutuneita mitä ystävystymiseen tulee eikä hirveän moni osaa ystävystyä esim. itseään selkeästi nuoremman/vanhemman kanssa, eri sukupuolta olevan kanssa tai eri maasta lähtöisin olevan kanssa. Mielestäni se on osittain myytti, että samanikäiset ja samaa sukupuolta olevat olisivat aina se paras vaihtoehto ystävystymisen kannalta. Tämä toimii ehkä parhaiten silloin, jos on jollain tapaa "tyypillinen" viiteryhmänsä edustaja. Jos taas on enempi oman polkunsa kulkija, niin silloin ystävää ei välttämättä löydy juuri niiden muiden omanikäisten ja samaa sukupuolta olevien joukosta. Joukosta erottuvia ei joko ihan täysin hiffata tai heitä saatetaan syrjiä tiedostamattakin.