Miten siedätte sitä kun teitä pidetään onnekkaina syöttöporsaina vaikka ette ole?

En nyt puhu opiskelijoista eikä tämä liity opiskalijakeskusteluun kuin tangentiaalisesti.

Mutta minä olen ihminen, jonka useimmat olettavat olevan tuollainen onnekas syöttöpossu, kultalusikka takapuolessa. Ja tavallaan olenkin. Mulla oli hyvä lapsuudenkoti, ihanat vanhemmat, olen kohtuullisen älykäs ja opinnot sujuivat, löysin hyvän miehen, sain perheen ja urallakin menee moneen muuhun verraten oikein hyvin. Tätä ihmiset ajattelevat, ja ovat ihan oikeassa, hyvin menee.

Tästä tarinasta kuitenkin osia. Minua kiusattiin koulussa vuosia, olen ollut työttömänä eikö koko urallani ole ollut yhtään vakituista työsopimusta, vaan jatko on aina ja kokoajan, nytkin vaakalaudalla. Muutaman vuoden meillä olis esimies, joka ei voinut sietää minua ja olisi hankkiutunut eroon, jos en olisi tuonut niin paljon rahaa firmaan. Se aiheutti sen tason stressiä, että jouduin hakemaan unilääkkeitä työterveydestä. Lisäksi lapseni on sairas eikö koskaan parane tai edes pysty elämään oikeasti normaalia elämää, vaikka kauhean vaivannäön jälkeen pystyykin joltisenkinlaiseen kohtuullisen onnelliseen olemiseen - kunhan tuen häntä fyysisesti, henkisesti ja taloudellisesti.

Minä en voi näistä ongelmista koskaan kenellekään puhua, paitsi ehkä noista työttömyyksistä. Kouluajoista on kauan, enkä sitäpaitsi halua antaa niistä aseita kenellekään. Lapsesta en voi puhua, koska hän on oma ihmisensä, jolla on oikeus yksityisyyteensä.

Mutta välillä ärsyttää sietämättömästi kun ihmiset dissaavat minut sillä perusteella, että olen päässyt niiiiin helpolla. Miten parhaiten sopeuttaisin itseni tähän ja saisin itseni sietämään sitä hyvillä mielin?