Aivotoimintani jotenkin lamautuu ja vajoan puoliuneen, kun olen ihmisten seurassa

Jäin miettimään, millainen lapsuus sulla on ollut. Millainen perhe, millaiset kaverisuhteet?

Olet vaan introvertti, joka tarvitsee omaa tilaa ladatakseen akkunsa.

Seura on mukavaa, mutta se on pidemmänpäälle uuvuttavaa.

Tunnistan itseni tosta tekstistä

Joo, on tapahtunut, kun olin surussa. Normaalissa tasapainossa ei tapahdu. Myös lapsuusaikainen trauma taustalla.

Jännää. Mene lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään, millainen lapsuus sulla on ollut. Millainen perhe, millaiset kaverisuhteet?

Hyvä, tavallinen, onnellinen lapsuus, kavereita ollut riittävästi aina, älä huolestu. :)

Ap

Sama homma. Olen todella voimakkaasti introvertti ja sellaisen lyhyen moikkamoi mitä kuuluu-keskustelun jaksan skarpata, mutta muuten tunnistan nuo ihan samat oireet itsessäni. Ihan läheisten ihmisten kanssa tätä ilmiötä ei ole, kun voi olla 100% oma itsensä ja ilmaista itseään ilman filtteriä.

Rakastan yksinoloa, olen silloin usein hyvin luovassa tilassa ja ajatus kulkee täydellä teholla.

Vierailija kirjoitti:

Jännää. Mene lääkäriin.

En ole huolissani itsesyäni, olen hyvin pärjännyt, tavallinen nelikymppinen nainen, tällainen ollut aina, mutta viime aikoina vasta havahtunut tarkemmin pohtimaan ja analysoimaan mikä siinä on, että viihdyn yksin.

Jotenkin siis koen muiden ihmisten jutut 95% niin tylsiksi (anteeksi, ei pahalla, ja ymmärrän että minunkin juttuni saattavat muista olla tylsiä, siksi en kovin puhelias olekaan)

että en jotenkin jaksa henkisesti olla skarppina.

Eräskin kaveri juuri soitti, ja olin hyvin kyllästynyt (en toki näyttänyt sitä) koko puhelun ajan ja odotin vaan puhelun loppua. Hän höpötti pakastimensa sisällöstä, lapsensa kaverista jota en tunne, haukkui ja vatvoi ex-miehensä tekemisiä jne. Ei mitään uutta, ei mitään kiinnostavaa.

Ap

Mul menee aina näytönsäästäjä päälle, kun kiinnostus loppuu. Sit mun läheiset on oppineet jotain merkkejä, joista epäilevät, että en kuuntele. Oon kehittänyt sellaisen lyhyt tallennuksen, että pystyn toistamaan viimeksi puhutun lauseen, vaikka mulla ei oo hajuakaan asiayhteydestä. Ihmiset vaan on välillä niin raskaita, että yhteys lennonjohtoon menee pauselle.

Mulla tosin ADHD ja asperger piirteillä. Sen diagnoosin nimi on kai nykyään muuttunut autisminkirjoksi tms. Siitä johtuu, että sosiaaliset tilanteet mulla on raskaita

Sama täällä. Yleensä vaivun omiin ajatuksiini. Olen introvertti ja väsyn herkästi muiden seurassa ja äänistä. Olen aika hiljainen, koska en puhu jos minulla ei ole "asiaa". Tarvittaessa osaan small talkata, mutta mielestäni puhuminen on aika turhaa. Isäni on myös hiljainen, mutta äitini puhuu taukoamatta... Kävin pitkästä aikaa vanhempieni luona ja äidille vastaamiseksi riitti ynähtelyt sen merkiksi, että muka kuuntelin hänen kaikkia juttujaan. Välillä toki saatan vahingossa vaipua omiin ajatuksiini töissä kun joku asiakas vaan puhuu ja puhuu, ja lopussa kysyy jotain. Sitten heitän päästäni jonkun vastauksen... Mutta jos puoli tuntia asiakas puhuu ihan turhaa ja "terapioi" itseään vaikka minulla olisi muutakin tehtävää, niin en jaksa kuunnella.

Kyllä minä juttelen ja oikeasti kuuntelen, kun sille päälle satun, mutta aika harvoin. En jaksa oikeasti aina kuunnella omaa miestänikään, jos hän kertoo jostain tietokonepelistä, joka ei kiinnosta minua vähääkään. Hän ei vain ymmärrä, että minä en tee sillä tiedolla mitään. En minäkään puhu hänelle tv-sarjoista, jotka eivät häntä kiinnosta.

Ap, samoilla linjoilla. Joskus hävettää, kun en muista yhtään, mitä joku tuttava on edellisellä kerralla kertonut ja olettaa, että muistan ja jatkaa juttuaan viitaten aiempiin keskusteluihimme. Ei vaan jaksa muistaa eikä ehkä oikeasti kiinnosta riittävästi ja siksi asiat eivät jää mieleen.

Dementiahan tässä varmasti iskee ennen pitkää, kun pitäisi olla kiinnostunut ihmisistä ja heidän tekemisistään ja elämistään, vaan kun en ole.

Ihmiset ja sosiaaliset tilanteet vievät voimat, syövät akkua. Sen tunnistan ihan täydellisesti. Viihdyn erittäin hyvin yksin ja tarvitsen yksinoloa säännöllisesti. Hyvinkin usein.

Kyllä tiesinkin, etten ole suinkaan ainoa tällainen, mutta miten mukavaa kuulla silti vertaistarinoita! Tuntee itsensä taas "normaaliksi" 😆 Kiitos siis kommenteistanne.

Ap

Suurella osalla ihmisistä on puuduttava tapa kommunikoida. Puhe keskittyy lähinnä oman itsen ja arkielämän ympärille ja sisältö on sävyltään jaarittelevaa, kauhistelevaa, panettelevaa tai muuten tylsää ja/tai negatiivista. Arkielämästäkin saisi kyllä mielenkiintoista juteltavaa aikaiseksi, mutta ani harva osaa tuoda siihen mitään uusia näkökulmia, yllättävää huumoria tai muita seikkoja, joihin vastapuoli osaisi tarttua ja osallistua täten keskusteluun. Yleensä se on sitä latteaa monologia, malliin "Pekkakin se on taas ollut ylitöissä...ja lapsi ei millään meinaa selvitä matikassa...aattelin tossa viime viikolla lenkillä, et tarttis laihduttaa kun läskit hytkyy...voi voi, tämmöstä tää jotenkin aina on." Ei ihme, jos toisinaan tuppaa jäämään pitkät päälle :D

Olen ajatellut, että minulla on jokin muukin "vika" kuin introverttiys, kun aivoni usein eivät pysty käsittelemään ihmisten puhetta kovin kauan. Tämä on erityisen noloa töissä, kokouksissa jne., joissa huomaan puheen muuttuvan kuin kärpästen surinaksi korvissani. Ja kun tiedostan asian ja yritän skarpata, tuntuu entistä epätodellisemmalta. Muut tuskin välttyvät joka kerta huomaamasta.

Mun puolisolla myös on ADHD ja epäilen että myös asperger, mutta siitä ei diagnoosia. Hän on samanlainen, tosin sen ihan huomaa että on "jumissa". Tätä ei oikeastaan tapahdu mun seurassa, vaikkei oikein muhunkaan aina jaksa keskittyä, mutta sitä varsinaista ahdistusjumia ei kuitenkaan. Muiden seurassa sitten on juurikin jumissa eli ei reagoi, tuijottaa tyhjyyteen ja sitten ihan yhtäkkiä saattaa alkaa puhumaan jostain aivan aiheeseen liittymättömästä.

Mites te ekstrovertit, mitä teille tapahtuu kun olette (liikaa) yksin? Tuleeko vastaavanlaista kokemusta kun introverteille liiasta seurasta aiheutuvat "oireet", eli väsymystä ja ns. "aivolamaannusta"?