Parisuhteen jatkaminen lasten vuoksi

No jos koet marttyyrin roolin omaksesi, niin itsepähän päätät. Minun mielestäni meillä on oikeus olla itsekkäitä, vaikka äitejä olisimmekin, ja elää oma ainutlaatuinen ja -kertainen elämämme mahdollisimman miellyttävästi. En suostuisi tuhlaamaan vuosia omasta elämästäni kituuttaen ihmisen kanssa, jota en rakasta, ja liitossa, jossa en ole onnellinen.

Eroa. Sinulla on oikeus onneen.

Mä en jatkanut avioliittoa vaikka menetin toimeentuloni kun meillä oli yhteinen yritys ja on meillä yhteinen lapsikin. Erosin.

Lapset on pa.skin mahdollinen syy jäädä liittoon. Itse toivoin vanhempieni eroa 5-vuotiaasta asti, eikä kuvioon edes kuulunut fyysinen väkivalta tai päihteet. Tiesin, että kaikki olisivat onnellisempia jos vanhemmat tajuaisivat erota.

Yhdessä ovat edelleen, varmaan hautaan asti.

Ap, eroa, sinulla on tasan 1 elämä käytettävissäsi.

Ja luuletko että lapsesi ovat iloisia ja onnellisia kun ymmärtävät, että äiti on kärsinyt ja kituuttanut heidän vuokseen kurjassa avioliitossa vuosikausia? Sitähän on sitten hyvä käyttää kiristyskeinona myöhemmin: kyllä minä olen teidän vuoksenne tehnyt kaiken, olen niin epäitsekäs, että kyllä te nyt olette mulle kiitollisuudenvelassa loppuikänne.

Jos teillä ei ole nyt väkivaltaa suhteessanne ja siedätte toisianne niin, että teillä on PAREMPI yhdessä kuin yksin niin sitten tuo on toistaiseksi fiksu ratkaisu. Samalla voit antaa tilaisuuden parisuhteen pelastumiselle jos haluat.

Jos olosi on surkea miehen kanssa ja haluaisit rakentaa itsellesi parempaa, silloin kannattaa alkaa valmistella eroa (ja miehellekin se ilmaista). Lapset kuitenkin aistivat ovatko asiat ok vai jotenkin kierosti.

En nyt ihan saanut kiinni kummin teillä on.

Ei sinun ole pakko tehdä vielä lopullista päätöstä parisuhteen jatkamisesta tai erosta jos lapset eivät tosiaan kärsi. Jos sinusta tuo on realistinen vaihtoehto, pystyt kämppistelemään miehen kanssa ilman suurta ahdistusta ja tuskaa, säännöt ovat selvät, niin silloin järjestely sopii toistaiseksi. Jos olosi on siis inhimillinen ja hyvä ja pystyt nauttimaan hyvistä hetkistä. Jos olet ahdistunut niin johtuuko se vain parisuhteesta ja auttaisiko ero varmasti? Vai johtuuko ahdistus myös ulkopuolisesta stressistä, voisitko olla tyytyväinen parisuhteessa jos ulkopuolista stressiä saisi hallintaan/muutettua?

Lapset kyllä kestävät eronkin jos se lopulta tulee. Oireilevat varmasti ja tarvitsevat tukea uuteen sopeutumiseen. Mutta lapset oireilevat myös myrkyllistä ilmapiiriä ja ero on silloin parempi.

Jos et tahdo erota ja mieskin haluaa tehdä töitä parisuhteen eteen ja olla elämässänne niin veikkaan, että teidän kannattaa vielä kääntää muutama kortti ja yrittää. Jos tosiaan et usko miehen rakastavan niin älä satuta itseäsi olemalla hänen kanssaan vaan keskity lapsiin. Jos mies onnistuu todistamaan rakkautensa niin sitten voit käyttää omaa harkintaa, mitä haluat, työstää suhdetta vai et. Onneksi käytte jo siellä terapiassa.

Voit ottaa aikaa, mutta lopulta sinun pitää valita - haluatko pelastaa parisuhteenne vai erota? Kullissin ylläpitäminen tuntemattoman pelon ja helppouden vuoksi on se huonoin valinta. Saat rauhassa ajatella asiaa, miettiä mitä haluat ja mitkä ne vaihtoehdot oikeasti ovat. Asiat lähtevät järjestymään kun olet tehnyt päätöksen. Tsemppiä!

Sepä onkin sitten kiva, että lapset saavat huonon parisuhdemallin teiltä ja selvittelevät niitä ongelmia sitten lopun elämäänsä omissa suhteissaan.

Eroa, tuo on maailman huonoin tekosyy, josta lapset kyllä kärsivät vaikka muuten kulissit pysyvät pystyssä.

Lapset ei ole tyhmiä, kyllä ne huomaa mitkä teidän välit ja kodin ilmapiiri on, vaikkei mitään teille sanoisikaan. Älyvapainta ikinä pysyä yhdessä "lasten takia", ja kuvitella, että se olisi lapsille jotenkin hyvästä. Ei ole.

Vaikea ymmärtää miten voi olla hyvä äiti lapsilleen taikka edes keskinkertainen puoliso, jos elää valheessa, omat emotionaaliset tarpeet täysin sivuuttaen. En usko että olet silloin äitinä parhaimmillasi. Jo se että teet tänne aloituksen, kertoo kuinka paljon aikaa käytät asian murehtimiseen ja lapset kyllä aistii sen kaiken.

En väitä että olet huono äiti, mutta eron jälkeen tod.näk. parempi. Saatikka sitten jos löydät uuden rakkauden, se on ihana tunne olla haluttu ja rakastettu ja sen tuoma kaikki hyvä heijastuu varmasti lapsiinkin.

Ero on vaikea, lapset tulee oireilemaan, mutta siitä kaikesta pääsee yli. Ja yksin on paljon parempi olla kuin epätyydyttävässä parisuhteessa.

T. Eronnut äiti

Meillä on tällä hetkellä sellainen vaihe että ei romanssi kukoista ja eletään ystävinä saman katon alla. Koen olevani onnellinen ja lapset voivat hyvin. Ollaan oltu yhdessä kohta 20 vuotta ja meillä on välillä ollut tällaisia kausia. Voi olla että näin menee vielä toinenkin vuosi mutta tiedän että sitten saattaa tulla taas ne vuodet kun ollaan tosi rakastuneita.

Musta on vähän sääli että ihmiset niin helposti antaa periksi ja opettaa lapsillensakin että niin kuuluu tehdä. Monet täällä puhuu parisuhteen mallin antamisesta lapsille ja se on juuri sitä mitä teen. Näytän lapsilleni että toisiinsa sitoutuneet ihmiset näkevät vaivaa pysyäkseen sopimuksessaan ja että ihmisen elämään kuuluu monenlaisia vaiheita. Ja ettei tarvii olla 24/7 rakastunut voidakseen elää onnellisena parisuhteessa. Väkivaltainen suhde ja uskottomuus ovatkin jo sitten ihan eri asioita ja niihin ei pidä suostua.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tällä hetkellä sellainen vaihe että ei romanssi kukoista ja eletään ystävinä saman katon alla. Koen olevani onnellinen ja lapset voivat hyvin. Ollaan oltu yhdessä kohta 20 vuotta ja meillä on välillä ollut tällaisia kausia. Voi olla että näin menee vielä toinenkin vuosi mutta tiedän että sitten saattaa tulla taas ne vuodet kun ollaan tosi rakastuneita.

Musta on vähän sääli että ihmiset niin helposti antaa periksi ja opettaa lapsillensakin että niin kuuluu tehdä. Monet täällä puhuu parisuhteen mallin antamisesta lapsille ja se on juuri sitä mitä teen. Näytän lapsilleni että toisiinsa sitoutuneet ihmiset näkevät vaivaa pysyäkseen sopimuksessaan ja että ihmisen elämään kuuluu monenlaisia vaiheita. Ja ettei tarvii olla 24/7 rakastunut voidakseen elää onnellisena parisuhteessa. Väkivaltainen suhde ja uskottomuus ovatkin jo sitten ihan eri asioita ja niihin ei pidä suostua.

Mä en jaksanut tuollaista liittoa. Meillä mieheni olisi halunnut jatkaa kaveri ja työkaveri pohjalta eli ettei seksiä olisi ollut eikä hellyyttä tms. Minä vaan tulin niin kiukkuiseksi koska mielestäni seksi kuuluu parisuhteeseen. Nro 3

Nimenomaan näitä ajattelen minäkin. Pitkään yhdessä oltu ja sitouduttu. Nykyään suurin osa eroavista tosiaan ajattelee omaa etuaan ja onneaan. Mun mielestä ei ole marttyyrimäistä kantaa vastuuta teoistaan. Jos oon hankkinut lapset perheeseen, jonka yhdessä pysymisestä lapset hyötyy varmasti enemmän kuin siitä, että alkaisivat ajaa viikko rallia vanhemmalta vanhemmalle, niin yritän kaikkeni tehdä perheen koossa pysymiseksi. Välillä meilläkin ns. Parempia vaiheita ja molemmat tosiaan tekee työtä yhteisen hyvän eteen. En vaan tiedä tuleeko niitä nk. Hyviä vaiheita tarpeeksi.

En oo koskaan ajatellutkaan, et parisuhde on yhtä ilotulitusta, etenkään kun on monia vuosia yhdessä oltu. (yli 10v).

Huono äiti en ole, sen kyllä tiiän. Olisin huonompi, murheellisempi, äreämpi ja masentuneempi äiti, jos olisin yh.

Lapset vaistoaa enemmän kuin mitä me aikuiset uskomme.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tällä hetkellä sellainen vaihe että ei romanssi kukoista ja eletään ystävinä saman katon alla. Koen olevani onnellinen ja lapset voivat hyvin. Ollaan oltu yhdessä kohta 20 vuotta ja meillä on välillä ollut tällaisia kausia. Voi olla että näin menee vielä toinenkin vuosi mutta tiedän että sitten saattaa tulla taas ne vuodet kun ollaan tosi rakastuneita.

Musta on vähän sääli että ihmiset niin helposti antaa periksi ja opettaa lapsillensakin että niin kuuluu tehdä. Monet täällä puhuu parisuhteen mallin antamisesta lapsille ja se on juuri sitä mitä teen. Näytän lapsilleni että toisiinsa sitoutuneet ihmiset näkevät vaivaa pysyäkseen sopimuksessaan ja että ihmisen elämään kuuluu monenlaisia vaiheita. Ja ettei tarvii olla 24/7 rakastunut voidakseen elää onnellisena parisuhteessa. Väkivaltainen suhde ja uskottomuus ovatkin jo sitten ihan eri asioita ja niihin ei pidä suostua.

Mekin on oltu kavereina eri huoneissa nyt jonkin aikaa. Ollaan kerrankin ilman riitelyä, mut ei tämä oo muuten oikein mistään kotoisin. Saisin treffailla muita, mut se ei tunnut luontevalta (kodin ulkopuolella) kun toinen nukkuu saman katon alla. On kummallista ja kipeää olla toisen läheisyydessä ilman läheisyyttä.

Riidat tätä ennen oli hirveitä, päättömiä, ikuisesti samoja. Arki jatkuvaa kinaa siihen päälle. Muistan kyllä, kun oltiin vielä onnellisia, mut ei oo löydetty tietä siihen takasin.

Lapset ihan tietääkin, että meillä on selvitettäviä asioita, joiden takia terapiassa käydään. Vaistonsa lisäksi siis myös tietävät,että näin on. Mietin, että jos eroaa, antaako siinä paremman mallin parisuhteesta, kuin siinä, jos yrittää selvittää asioita ja osoittaa, mitä sitoutuminen toiseen ihmiseen todella tarkoittaa. Ja näyttää esimerkiksi, että elämään kuuluu monenlaisia vaiheita.

Silti, en usko, että asioiden vaistoaminen olisi traumaattisempaa kuin lasten elämän hajottaminen erossa ja kaiken jakaminen. Kun ilmapiiri ei kuitenkaan riitaisa tms. ole. Erolapset sensijaan elää jatkuvassa ikävässä toista vanhempaa ja kotia kohtaan ja on ilmiselvää, että kodista kotiin reissaaminen stressaa. Se, jos mikä, vetää minut masisfiiliksiin ja todellakin huono-äiti kokemukseen.

Vierailija kirjoitti:

Sepä onkin sitten kiva, että lapset saavat huonon parisuhdemallin teiltä ja selvittelevät niitä ongelmia sitten lopun elämäänsä omissa suhteissaan.

Eroa, tuo on maailman huonoin tekosyy, josta lapset kyllä kärsivät vaikka muuten kulissit pysyvät pystyssä.

Juuri näin. Mietimme sisarusten kanssa jo varsin nuorina mikseivät isä ja äiti eroa. He eivät olleet onnellisia ja se heijastui vahvasti meidän lasten elämään. Huonosta parisuhdemallista puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sepä onkin sitten kiva, että lapset saavat huonon parisuhdemallin teiltä ja selvittelevät niitä ongelmia sitten lopun elämäänsä omissa suhteissaan.

Eroa, tuo on maailman huonoin tekosyy, josta lapset kyllä kärsivät vaikka muuten kulissit pysyvät pystyssä.

Juuri näin. Mietimme sisarusten kanssa jo varsin nuorina mikseivät isä ja äiti eroa. He eivät olleet onnellisia ja se heijastui vahvasti meidän lasten elämään. Huonosta parisuhdemallista puhumattakaan.

Lisään vielä, väkivalta, jatkuva riitely, alkoholi tms. ei liittynyt kuvioihin, mutta aikuisten onnellisuuden puute heijastui silti lasten elämään. Meidän perheessä ei paljoa iloittu. Toistensa halveksunta ja piikittely näkyi lapsille, vaikka yrittivät kovasti peitellä asioita ja negatiivisia tunteitaan ja näennäisesti tulivat toimeen. Ulkopuolisten mielestä varmasti ihan tavallinen perhe.

Mä tiesin eroni olleen oikea ratkaisu, kun toinen lapsista kysyi, että kuinka sä äiti nykyään aina naurat, et sä ennen oo ollut tollanen. No niinpä...

Ei ole yksiselitteistä ratkaisua, vaan sinä ja miehesi tiedätte itse mikä on parasta teille ja perheellenne.

Erokaan ei ole yksinkertainen ratkaisu, ei ainakaan silloin kun ei ole väkivaltaa, alkoholismia tms vaan arki menee omalla painollaan.

Eroon vaikuttanee sekin minkä ikäiset lapset ovat. Muistan itse lukeneeni, että tietyn ikäisille lapsille ero liian kova henkinen stressi, jos ei ole selkeää syytä päästä erilleen. Niitä kriittisä ikiä olivat juuri ennen koulun alkua eli ikä n 6-7v varsinkin pojat ja toinen murrosiän alku.

Kun tiedetään, että lapset oireilevat eron jälkeen ja voivat saada pysyviä traumoja niin vastuu on suuri. Kannattaa harkita tarkoin. Minun vai lasten etu edellä eteenpäin.

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/suorat_sanat/pirjo_riitt…

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…

Tuosta jutusta saattaa olla joillekin parisuhdekriisissä apua:

https://www.iltalehti.fi/perhe/a/2015032119394830