Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Milloin ylikontrollointi alkaa olemaan sairautta tai riski siihen? Tulisiko minun huolestua?
29.06.2019 |
Täytyy puhua edes jollekin. Olen ollut kiitollinen saavutettuani tietyn balanssin elämässä, tietynlaisen seesteisen tilanteen jota minulla ei ole koskaan ollut sairaan lapsuudenkodin vuoksi.
Mainitsin tuon vain siksi, että sillä on merkitystä nykyiseen käyttäytymiseen mutta en sääliä hae. Olen ihan sujut tai ainakin hyväksynyt menneisyyteni.
Minulla meni nuorempana aika kovaa, vaarallisia ihmissuhteita, alkoholin runsas käyttö, talousongelmat, väkivaltainen parisuhde, vakavat masennuskaudet jne näitä riittää..
Totaalinen elämänhallinnan menettäminen mutta ainakin kasvoin kaikesta huolimatta normaaliksi hyvin ahkeraksi, eteenpäin pyrkiväksi ja vakaalla pohjalla seisovaksi ihmiseksi. Ainakin verrattuna entiseen olen lähes kuin uusi ihminen ja se tuo elämääni positiivisia tunteita.
Vuosi vuodelta tahdon kehittyä, en voi lakata olemasta parempi versio itsestäni. Se on hyvä niin koska olen nähnyt paljon ihmisiä ja etenkin elämänhallinnan ongelmista kärsiviltä miten eivät elämässään ehkä vuosikymmentenkään saatossa ole päässeet eteenpäin.
Minä jotenkin en voi pysähtyä ja elämäni saattaa jonkun korvaan kuulostaa melko vauhdikkaalta vaikka sisäisesti oloni on hyvin rauhallinen kunhan vain pääsen eteenpäin.
Mutta kysymykseen.
En enää tiedä pelkäänkö jo liikaa epäonnistumista. Okei, minä olen vaativa itseäni kohtaan tai jos en ole niin kaikki saattaa hajota. Olen ääri-ihminen vaikka toisaalta koskaan en nyt ihan typeryyksiä tekisi vaikka löysään. Tarkoitan, että en tee mitään rikollista esim. humalassa tai räyhää jne.
Minulle nykyään jo pelkästään humalassa oleminen tai tunnesyöminen tuntuu hajoittavan omaa maailmankuvaa monen päivän masennukseen ja siitä kierteeseen.
Lisää tunnepuolen negatiivista käyttäytymistä.
Vaativuuteen itseäni kohtaan ja vihaan.
En kestä jos tai kun sorrun asioihin jotka todella haittaavat päämääriäni.
Haluan säästää rahaa, joten teen töitä 250h/kk, tahdon laihtua niin, että jätän mielummin syömättä tai olen hyvin tiukkana tarkkailemassa mitä suuhuni tungen. Minulla ei kuitenkaan ole häiriöö, tämä laihtuminen on prosessi ja tärkeä itselleni.
Toisaalta, melkein tästäkin laihduttamisestakin voisi tehdä oman aloituksen.
Tahdon pitää tiukan linjan ja ärsyttää paljon, jos sorrun.
Se muistuttaa joka kerta huonoudestani ja siitä, etteikö minusta olisi mihinkään.
En halua tehdä virheitä töissä, en myöskään kestä jos minua arvostellaan, joten pelkään ihmisiä omalla tavallaan. Saatan olla kiva ulospäin ja tulen kaikkien kanssa toimeen mutta oikeasti tahdon olla yksin suurimmaksi osaksi ja nautin siitä.
Tahdon hallita elämääni, olla pomo.
Tahdon sitä olla myös työelämässä joskus ja olen pyrkinyt jatkuvasti eteenpäin uralla, saaden paljon hyvää aikaan kovalla työllä. Nyt olen kyllästynyt ja tulen vaihtamaan alaa.
Toisaalta tahdon rakkautta mutta en vain jotenkin pysty vastaanottamaan sitä luontevasti vaikka minulla olisi paljon annettavaa sen saralta. Minussa on paljon lämpöä mutta myöskin jäätävä epävarmuus, se peittyy ulkoisen itsevarmuuden alle ja hankala päästä ketään oikeasti lähelle.
En saa oikein kiinni mitä näillä tiukilla vaatimuksilla yritän saavuttaa loppuen lopuksi. Silloin kuitenkin voin paremmin kai..
Vai mitä tämä tuo jatkossa, en tiedä.
Olen vieläkin hyvin nuori, joten selvittämistä on paljon.
Kommentit (18)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen myös terapiaa. Olet burnoutissa ennemmin tai myöhemmin ja kokonaisrasitus, jota itsellesi jatkuvasti annat, on oikeasti vaarallista ja sulle pahasta. Ymmärrän tietynlaisen pakonomaisen tarpeen kontrolliin ja "ääripäähän" mutta just siks tarttisitkin hyvän terapeutin vierelle kulkemaan ja auttamaan siinä rauhottumisessa ja "keskitielle" pyrkimisessä. Koska jatkuva elämän suorittaminen ja tarve hallita itseä (ja lopulta kaikkia muitakin, esim. läheisiä ja asioita joihin ei edes VOI vaikuttaa) on loppujen lopuksi tosi inhottava ja surullinen tapa elää.
t. saman kokenut, terapian käynyt ja edelleen kuitenkin alle 30v
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen terapiaa.
Suunnitteilla on ollut..
Kuitenkin aina unohdan sen ja päätänkin pärjätä itsenäisesti ja luotan omaan ratkaisukykyyni sekä henkiseen kasvuun.
Menee myös tunteisiin se lääkkeiden tuputtaminen.
Ehkä yksityiselle puolelle menen joskus kun on tarpeeksi rahaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen myös terapiaa. Olet burnoutissa ennemmin tai myöhemmin ja kokonaisrasitus, jota itsellesi jatkuvasti annat, on oikeasti vaarallista ja sulle pahasta. Ymmärrän tietynlaisen pakonomaisen tarpeen kontrolliin ja "ääripäähän" mutta just siks tarttisitkin hyvän terapeutin vierelle kulkemaan ja auttamaan siinä rauhottumisessa ja "keskitielle" pyrkimisessä. Koska jatkuva elämän suorittaminen ja tarve hallita itseä (ja lopulta kaikkia muitakin, esim. läheisiä ja asioita joihin ei edes VOI vaikuttaa) on loppujen lopuksi tosi inhottava ja surullinen tapa elää.
t. saman kokenut, terapian käynyt ja edelleen kuitenkin alle 30v
Kiitti vastauksesta! Mukava kuulla, että sinulla on omaa kokemusta takana ja haluat neuvoa.
Burnout on jo tuttu..
Siihen en halua enää enkä halua myöskään työn enää määrittää identiteettiäni ellei se pohjaudu oikeasti omiin arvoihini.
Työt vähennän ihan juuri kun olen säästänyt tarpeeksi, jotta pääsen rauhoittumaan ja kuuntelemaan omaa sisäistä minääni. Ehkä tuskailemaan ja kasvamaan taas johonkin suuntaan.
Toisia toivon mukaan koskaan tulisin hallitsemaan..
Vaikka onhan minulla tullut kyllä kova neuvomisen tarve jos siis läheiset ovat hankalissa tilanteissa päihteiden tai muun suhteen.
Haluan antaa hyvää esimerkkiä mutta toisaalta en kyllä ole kenellekään niin vaativa tietenkään kuin itselleni...
Tässä pohdiskelen vain.
Saattaa kuulostaa, etten ota neuvoja vastaan mutta kyllä niitä otan, täytyy perustella kuitenkin miksi teen tai en tekisi jotain.
Terapia, jotenkin sisäisesti tiedän, että se tulee olemaan edessä. Monta vuotta jo miettinyt asiaa.
Tunnen jotenkin tarvitsevani tukea ja varmistusta olenko oikealla tiellä. Halua tulla kuulluksi on kova.
Tavallaan tunnen olevani jääräpäinen lapsi sisäisellä tutkimusmatkalla ihmettelemässä ympäröivää maailmaa ja mietin kuinka kaikkeen sopeutuisin, sekä mistä oman heimoni löytäisin. Jatkuvasti pohtimassa..
Ehkä suurin päämääräni onkin lopulta se oman rakkaan ympäristön luominen, jokin koti johon saapua. En kai usko saavuttavani sitä ilman, että olisin täydellisen valmis niin ulkoisesti kuin sisäisesti siihen.
Etsin itseäni vielä niin paljon loppuen lopuksi.
En ymmärrä miksi vaadin mutta toisaalta on minussa hyvin rentokin ja nauravainen puoli.
Saatan jopa vaikuttaa paljon hölmömmältä ulospäin ollessani ihmisten seurassa.
Kai se epävarmuus tuo sen esille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksessa sanoit, että sisäisesti olo on hyvin rauhallinen kunhan pääset eteenpäin. Eihän se niin ole. Päinvastoin. Ja tuo on ainoa asia, jota kohti kannattaa pyrkiä
Tasapaino.
Sinä olet kohta hajoamassa. Kuva on pelottava. Ja pohdit ihan vääriä asioita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otsikon kysymys. Kuulostaa että häiriön ehdot sinulla jo täyttyvät. Ahdistuneisuushäiriö. Ja ilmeisesti myös syömishäiriö
Hmm..
Mitähän tässä nyt sitten pitäisi tehdä..
Olen ollut kuitenkin aidosti onnellinen paitsi hiljalleen tuntuu, että alkaa henkinen taakka kasvamaan salakalavasti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en suosittele terapiaa vaan ihan kotikonsteja saavuttaa tasapainoa: lähde matkalle ja ota etäisyyttä koko elääsi -siellä sinulle valkenee kyllä mitä rakastat ja ikävöit ja haluat tehdä. Matka! Riittävän pitkä eikä liikaa aktiviteetteja vaan olet vaan ja syöt hyvin ja nautit. Luota päähäsi siellä se vastaus on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en suosittele terapiaa vaan ihan kotikonsteja saavuttaa tasapainoa: lähde matkalle ja ota etäisyyttä koko elääsi -siellä sinulle valkenee kyllä mitä rakastat ja ikävöit ja haluat tehdä. Matka! Riittävän pitkä eikä liikaa aktiviteetteja vaan olet vaan ja syöt hyvin ja nautit. Luota päähäsi siellä se vastaus on.
Kiitos!!
Näin olen ajatellutkin tehdä. Minulle oma aika on nykyään niin tärkeää, silloin voin oikeasti keskittyä hyvinvointiin, siihen mistä pidän ja sisäiseen ääneen. Voin aidosti kuunnella itseäni ja mieleni pysyy uteliaana sekä tunnen todella onnea.
Tarvitsen siihen enemmän kuin viikonlopun ja työarjessa en onnistu keskittymään itseeni.
Tarvitsen siihen hyvin paljon aikaa, että todellinen minuus on läsnä ja voin rauhoittua.
Koska työarjessa annan kaikkeni ja ehkä se on minulle liian raskastakin omalla tavallaan.
Sitten kun teen paljon töitä (pakko tehdä välillä) ja joudun sysäämään kaikki tärkeät intohimon aiheeni ja projektit niin lopulta ahdistun ja muutin väsyneeksi sekä tietenkin onnettomaksi.
Olin tuossa puolen vuoden tauolla ja se teki niin hyvää, kovaa tuskaa kamppailtuani burn outista mutta tuskan jälkeen tunsin nousseeni ihan eri tasolle ja elämä oli puolellani.
On vieläkin mutta olen vähän tauolla tuosta ojeksta jonka koin koska velvoitteet niin vaativat.
Stressi vain tuo tätä esiin, että en kestä kun omat päämäärät menevät mönkään ja jotenkin vie minut ihan ylikierroksille ja lopulta väsyn.
Onneksi kohta alkaa kuitenkin taas vapaus ja pääsen tekemään kaikkea ihanaa ja päättämään itse työmäärästä ainakin paljon paremmin kuin nyt.
Ap
Been there, samanlaista taustaa jne. Terapia auttoi, suosittelen lämpimästi. Edelleen joskus vaikea muistaa, ettei arvoni ole sidottu suorittamiseen tai siihen että ”olen jotain”, mutta sentään jo ymmärrän tämän konseptin ja se on tuonut paljon iloa ja rentoutta elämään. Kuka ties vielä rakkauttakin.
Joo ja tää ”Ehkä suurin päämääräni onkin lopulta se oman rakkaan ympäristön luominen, jokin koti johon saapua” kosketti, koska samaa kodittomuutta kokenut itsekin ja kaivannut hirveästi kotiin ja omaan paikkaan, vaikkei se välttämättä ollutkaan sitten mikään tietty fyysinen paikka. Liittyy siihen itsensä ehdottomaan hyväksymiseen myös.
T. Sama kuin ed.
Vierailija kirjoitti:
Been there, samanlaista taustaa jne. Terapia auttoi, suosittelen lämpimästi. Edelleen joskus vaikea muistaa, ettei arvoni ole sidottu suorittamiseen tai siihen että ”olen jotain”, mutta sentään jo ymmärrän tämän konseptin ja se on tuonut paljon iloa ja rentoutta elämään. Kuka ties vielä rakkauttakin.
Kiitos paljon vastauksesta.
Oletko siis kokenut samankaltaisia ajatuksia ja jopa ehkä vaarallista suorittamisen pakkoa?
Onko näillä tunteilla ollut selvä yhteys menneisyyteen?
Mielenkiinnosta kyselen, sillä toisinaan mietin, että onko oikeasti menneisyydelläni niin suuri merkitys tähän hetkeen, että se vie minut vieläkin toisinaan pohjalle.
Tietysti en täysin voi syyttää, tiedän, että minulla on suuri vastuu omasta elämästäni mutta en voi vaikutuksia kieltää. Täytyisi oppia käsittelemään menneisyyttä eri tavoin, kai elää se uudestaan ja hyväksyä aidosti.
Se tuntuu kyllä hyvin vaikealta läpi elää tunteet ja tiedän, että elän siellä edelleen. Se tupsahtelee mieleeni harva se päivä ja muistaminen sattuu, joskus jopa raivostuttaa hyvin paljon.
Toisaalta myöskin tunnen sitä kiitollisuutta koska koen myös saaneeni paljon hyödyllistä oppia elämästä vaikeiden kokemuksien kautta.
Tuota suorittamisesta irti päästämistä minun on jotenkin vaikea käsittää.
Ymmärrän, että elämässä on paljon muutakin kuin toisten hyväksynnän hakeminen mutta toisaalta mielestäni on hyvä tehdä töitä ja se edellyttää toisten mielyttämistä myöskin päästääkseen sellaiseen asemaan jossa viihtyy, oli kyse sitten vaikka perheestä tai muusta, se vaatii joustoa ja kirosanoja. Minusta se on oman potentiaalin hukkaamista jos ei yritä työstää päämääriä ja ahkeroi.
Kuuluuko ihmisen oikeasti olla levollisin mielin vaikka ei oikeasti tee mitään?
Siis katto on pään päällä, ruokaa on ja läheisiä ihmisiä. Senkö pitäisi tuoda ihmiselle täydellinen lepo sisäisesti vai mikä tuon asian juju on kun puhutaan, että omaa arvoa ei kannata hakea suorituksilla.
En pääse tähän ajatukseen sisään vaikka kuinka mietin, että olisin todella arvokas tekemättä oikeastaan yhtään mitään.
Siis ihan oikeasti, olenko? Eikö silloin vain kadota omaa luovuuttaan vaiko nimenomaan löytää sen..
Kun luopuu kaikesta ns turhasta.
Ehkä silloin tosiaan voisi olla kapasiteettia enemmän löytää ne itselleen kaikista tärkeimmät asiat elämässä.
Monimutkaisia asioita, josta minulla on tosiaan opittavaa.
Ja täytyy sanoa vielä, että pidän ihmisiä hyvin arvokkaina vaikka eivät esimerkiksi uraa ja rahaa haali. Se on hienoa.
En minäkään pinnallisia asioita tietystä kulmasta katsottuna arvosta.
Mutta se, ettei yritä löytää omaa sisäistä paloa ja jättää sen myötä pakolliset asiat tekemättä ja vain on...
Mielestäni meillä jokaisella on tietynlainen vastuu etsiä itseään ja tehdä töitä sen eteen.
Ap
Alue: Aihe vapaa
...