Naiset miten käyttäydytte jos olette eri mieltä anoppinne kanssa?

Mun anoppi oli jo vanha, kuollessaan 86v, joten en nyt mitenkään kovin agressiivisesti alkanut väitellä vanhan ihmisen kanssa.

Mutta muuten käyttäydyin hänen kanssaan ihan samalla tavalla kuin muidenkin perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Miksi anopin kanssa pitäisi olla jotenkin erityisesti? Aina pitää olla ns. pelisilmää miten käyttäytyy missäkin tilanteessa, ihmisten kanssa pitää osata tulla toimeen.

Olen kuin en kuulisi. Haluaisin osata kunnioittavalla tavalla ilmaista oman mielipiteeni, mutta en uskalla tai löydä sopivia sanoja. Oikeastaan niissä hetkissä ajattelen, ettei tuolla väliä, mutta jälkeen päin pyörittelen sanomisia mielessäni. Kerran kyllä poistuin pöydästä vessaan lähes itkemään, koska olin niin pöyristynyt koko tapahtuneesta tilanteesta, mutta en taaskaan löytänyt mielestäni kyllin kohteliaita sanoja.

Valitettavasti olemme viime aikoina vähentäneet aika radikaalisti tapaamisia appivanhempien kanssa, koska en vaan viihdy heidän seurassaan saati pidä siitä, miten (negatiivisesti) he puhuvat lapsillemme tai lapsistamme. Asioista on yritetty joskus puhua tietyillä keinoilla, mutta ilman merkittävää vaikutusta.

Kerron reippaasti anopille, että hän on taas kerran väärässä.

Anoppi ei kerro minun olevan väärässä, enkä minä kerro anopin olevan väärässä. Hyvin toiminut jo 30 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi oli jo vanha, kuollessaan 86v, joten en nyt mitenkään kovin agressiivisesti alkanut väitellä vanhan ihmisen kanssa.

Mutta muuten käyttäydyin hänen kanssaan ihan samalla tavalla kuin muidenkin perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Miksi anopin kanssa pitäisi olla jotenkin erityisesti? Aina pitää olla ns. pelisilmää miten käyttäytyy missäkin tilanteessa, ihmisten kanssa pitää osata tulla toimeen.

Anoppi on miehen äiti, joten vanhempaa ihmistä on parempi kunnioittaa ja kohdella hyvin. Haluan olla hyvissä väleissä tulevan anopin kanssa.

Samalla lailla kuin missä tahansa neuvottelussa. Kuunnellaan toisen näkemys kiinnostuneena keskeyttämättä tai suoralta kädeltä tyrmäämättä.  Voi pyytää perustelemaan mielipiteensä. Sitten esitetään oma näkemys ja jos se on kovin erilainen, perustellaan se. Pitkälle päästään, jos molemmat osapuolet tuntevat tulevansa kuulluksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kerron reippaasti anopille, että hän on taas kerran väärässä.

Miten kehtaat ollanoin suorasanainen anopillesi?

Jos anopilla on mielipide joka ei koske perhettä niin en reagoi mitenkään, kuuntelen mielelläni ihmisten näkemyksiä reagoimatta niihin kovin voimakkaasti. Muuten meillä ei ole ollut erimielisyyksiä, kun anoppi ei puutu meidän elämään, emmekä me hänen.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuin en kuulisi. Haluaisin osata kunnioittavalla tavalla ilmaista oman mielipiteeni, mutta en uskalla tai löydä sopivia sanoja. Oikeastaan niissä hetkissä ajattelen, ettei tuolla väliä, mutta jälkeen päin pyörittelen sanomisia mielessäni. Kerran kyllä poistuin pöydästä vessaan lähes itkemään, koska olin niin pöyristynyt koko tapahtuneesta tilanteesta, mutta en taaskaan löytänyt mielestäni kyllin kohteliaita sanoja.

Valitettavasti olemme viime aikoina vähentäneet aika radikaalisti tapaamisia appivanhempien kanssa, koska en vaan viihdy heidän seurassaan saati pidä siitä, miten (negatiivisesti) he puhuvat lapsillemme tai lapsistamme. Asioista on yritetty joskus puhua tietyillä keinoilla, mutta ilman merkittävää vaikutusta.

Et tiedä arvoasi etkä osaa puolustaa itseäsi, joten miten voit kasvattaa lapsesi pitämään puolensa? Olisiko aika kasvaa aikuiseksi ja opetella sosiaalisia taitoja ja käyttää niitä keskustellen appivanhempien kanssa? Älä lannistu ystäväiseni, olen hyvä anoppi miniälleni.

Anoppi on kuin toinen äiti minulle ja meidän perheessä sanotaan asiat suoraan ja puhutaan niiden oikeilla nimillä. Sanon oman mielipiteeni suoraan, oli se sama tai eri anopin mielipiteen kanssa. Ei mitään koreilua tai kaunistelua, asioista pitää pystyä sanomaan ja puhumaan suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Jos anopilla on mielipide joka ei koske perhettä niin en reagoi mitenkään, kuuntelen mielelläni ihmisten näkemyksiä reagoimatta niihin kovin voimakkaasti. Muuten meillä ei ole ollut erimielisyyksiä, kun anoppi ei puutu meidän elämään, emmekä me hänen.

Palstalla kirjoitetaan usein että anoppi puuttuu elämään mutta mitä tällä puuttumisella tarkoitetaan? Eikö ole normaalia, että miehen äiti on mukana teidän elämässä ja häntä kohdellaan hyvin?

Mielipide on pelkkä mielipide, niitä on erilaisia eikä yksikään ole oikein tai väärin.

Hankalampaa on silloin, kun anoppi päättää jonkun asian, jonka minä haluan päättää. Esimerkiksi minä haluan anopin mökin kahdeksi viikoksi omaan käyttöön, anoppi ei suostu tähän. Silloin yleensä haukun hänet itsekkääksi paskaksi ja kerron, että jos ei suostu, ei saa enää koskaan nähdä lapsenlapsia. Tavallisesti anoppi toteaa tähän, että asia selvä, ei sitten. Tässä vaiheessa mies tulee puolustamaan minua ja appiukko vaimoaan ja lopulta appi toteaa, että ostakaa oma, mutta hän ei tule takaamaan lainaa.

Tuota... Ei se ihmisen ikä sitä tarkoita, että hän olisi aina oikeassa, tai murentuisi rikki siitä, että miniä on eri mieltä jostakin. Hölmö ajatuskin!

Eli suhtauduin anoppiin kuten ystäviini, arvostaen - mutta arvostaminen pitää sisällään sen, että asioista voidaan keskustella ja olla eri mieltä suuttumatta. Eri mieltä olo ei vähennä toisen arvoa, nöyristeleminen taas kyllä, koska se pitää sisällään oletuksen, että toinen on niin tyhmä ja kalkkis, ettei hän ymmärtäisi, jos hänelle perustelisi, miksi hän on väärässä.

Jokainen, jopa anoppi, ansaitsee suoraa, kohteliasta ja rehellustä kohtelua.

Samoilla linjoilla. Kuuntele ja anna meuhata. Mutta pyydä perustelut aina tarvittaessa. Miksi anoppi on tuota mieltä? Miksi hänen mielestään teet jotain huonosti? Miksi asia x o väärin? Ja sitten katso ystävällisesti ja Kuuntele. Kun anoppi lopettaa (olettaen että vastaa kysymyksiin aidosti), kerro oma näkemyksesi asiasta ja perustele, jos edelleen olet eri mieltä. Mieti, oletko oikeasti eri mieltä vai haluatko vain olla.

Jos anoppi nakkelee niskojaan etkä saa kunnon vastausta, kiitä kauniisti neuvoista. Sen jälkeen (ja tämä on tärkeää!) toimi juuri niinkuin itsestäsi tuntuu parhaimmalta, mutta tee se rauhallisesti ja avoimesti. Älä salaa, piilottele tai häpeile, ole edelleen ystävällinen. Tällä viestit, että kuuntelet kyllä etkä tahallaan ole eri mieltä, mutta päätit nyt (ja sinähän toki päätät mitä teet) tehdä toisin.

Jos tilanne menee tosi pahaksi eikä yllä oleva auta, niin ota etäisyyttä anoppiin. Tee sekin eleettömästi ja asiallisesti, niin viestit asiallisesti että jos haluaa olla tekemisissä niin korjaa käytöstään.

Riippuu missä asiassa. Jos asia koskee minua tai lapsiani, ja anoppi yrittää esittää että toimisimme hänen ideansa perusteella, niin sanon suoraan, että noin emme tee/noin ei tule tapahtumaan tms. Jos taas kyseessä on mielipideasia, niin keskustelen hänen kanssaan aiheesta kohteliaasti kuten kenen tahansa muunkin.

Tietysti kunnioitan hänen mielipidettää ja hänellä on siihen oikeus. En vänkää tai halua käännyttää tai muuttamaan mieleisekseni. Ja kohtelen häntä kuin ketä tahansa, ihan samalla tavalla kuin hän olisi paras ystävä, työkaveri tai naapurin rouva.

Anopin kanssa tulen loistavasti toimeen, vaikka olen monessa asiassa eri mieltä, mutta juuri se tekee hänestä mielenkiintoisen ja rikastuttaa elämääni. Olenpa joskus muutanut kantaani, juuri anopin mielipiteen takia, kun hän on asiaa tarkastellut eri näkökulmasta. Vietän myös kahdenkeskeistä aikaa ja soitellaan vähintäin kerran viikossa.

Ketju saa miettimään minkälainen äitisuhde näillä mammoilla on, kun anoppi nähdään ilkeän äitipuolin roolissa jolle voi tiuskia ja sulkea pois elämästä noin vain. Melkoisen kylmää ja tyhjäpäistä väkeä. En ihmettele miksi Suomessa on niin paljon yksinäisiä ja surullisia vanhuksia.