Lue keskustelun säännöt.
Vanheneminen ahdistaa
15.06.2019 |
Työmarkkinoilla alkaa olla vaan riesa, jota ei haluta palkata töihin. Ulkonäkö rapistuu hitaasti mutta varmasti. Mies vaihtoi nuorempaan. Mitä hienoa tässä on?
Kommentit (25)
Mä olen 60+ eikä mua ahdista yhtään..päinvastoin😁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on tullut paljon haluttavampi iän myötä. Minulla on paljon enemmän vientiä parikymppisten naisten parissa nyt kuin silloin, kun olin parikymppinen. Ja rahasta tai statuksesta ei voi olla kysymys, kun olen köyhä ja työtön.
On täällä muitakin. Onhan tää ihan perseestä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on tullut paljon haluttavampi iän myötä. Minulla on paljon enemmän vientiä parikymppisten naisten parissa nyt kuin silloin, kun olin parikymppinen. Ja rahasta tai statuksesta ei voi olla kysymys, kun olen köyhä ja työtön.
Varmasti totta, mutta aloittajaa ei välttämättä lohduta, kun tämä taisi juuri olla hänen kriisinsä syy.
60 melkein mäkin. Sukulaisten kuolemat/ sairaus ottaneet koville. Olen palautumassa taas pikkuhiljaa näistä ja elämänhalu on tullut takaisin. Vielä pelkoa paljon - sellaista kuka seuraavaksi.
Itseluottamus kuitenkin palaamassa. Olen suuntautumassa tulevaisuuteen, pitää keksiä projektia.
En tiedä miten ikäiseni, joilla ei vielä ole menetyksiä takana? Mitä teille kuuluu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 55 enkä aio elää päivääkään yli 70 vuotta.
Kuin olisin vankina tässä vanhenevassa ruumiissa.
Tuntuu kuin olisin elänyt jo elämäni, kaikki on nähty ja koettu.
Loppulause vaan puuttuu.
Minäkään en haluaisi elää vanhaksi. Olen nyt 40 ja lapset tehty, uralla saavutettu se mitä haluankin ja maailmaa kierretty suuntaan jos toiseen. On opiskeltu, kehitetty itseä ja pidetty hauskaa. Voin kuvitella, että kun lapset lähtevät, niin olo on sellainen, että nyt saa kuolema tulla. En ole masentunut, vaan tyytyväinen elämääni. Olen vaan nähnyt sitä ihan kylliksi enkä halua elää rappeutuvan kehon ja sairauksien vankina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä se ahdustuminen auttaa? Nopeuttaa vaan elämän huononemista, kun ikääntymisen lisäksi vielä ahdistuukin.
Olen 33v ja nyt alkaa ekoja vanhenemisen merkkejä näkyä. Tuntuu vaikeammalta kuin uskoinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jopas on negatiivinen suhtautuminen ikääntymiseen. Olen kohta 50 ja minusta jokainen vuosi on ollut edellistä parempi. Kunto on hyvä, ihmissuhteet ovat kunnossa ja töissä menee loistavasti. Taloudellinen tilanne on parempi kuin ikinä ja pää on toteuttamiskelpoisia haaveita täynnä.
Vielä kun pääsisi eläkkeelle, niin elämä olisi täydellistä! 😊
Vierailija kirjoitti:
60 melkein mäkin. Sukulaisten kuolemat/ sairaus ottaneet koville. Olen palautumassa taas pikkuhiljaa näistä ja elämänhalu on tullut takaisin. Vielä pelkoa paljon - sellaista kuka seuraavaksi.
Itseluottamus kuitenkin palaamassa. Olen suuntautumassa tulevaisuuteen, pitää keksiä projektia.En tiedä miten ikäiseni, joilla ei vielä ole menetyksiä takana? Mitä teille kuuluu?
Muuten ymmärrän, mutta tuo ”kuka seiraavaksi”? Siis me kuollaan kaikki - sen tietää ja sisäistää jokainen alaikäinenkin. Onkohan sinulla jotakin käsittelemätöntä läheisriippuvaisuutta jos todella jokainen kuolema vie pohjamutii? Auttaisiko keskustelu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parempaan päin kirjoitti:
Jopas on negatiivinen suhtautuminen ikääntymiseen. Olen kohta 50 ja minusta jokainen vuosi on ollut edellistä parempi. Kunto on hyvä, ihmissuhteet ovat kunnossa ja töissä menee loistavasti. Taloudellinen tilanne on parempi kuin ikinä ja pää on toteuttamiskelpoisia haaveita täynnä.
Vielä kun pääsisi eläkkeelle, niin elämä olisi täydellistä! 😊
Sinulla onkin asiat hyvin, silloin on helppo olla positiivinen. Kannattaa harjoittaa myös empatiakykyjä. Itse jouduin lähtemään yt:ssä enkä ole onnistunut löytämään uutta työtä. Sairauksiakin on eikä kunto siksi ole hyvä. En ryve kurjuudessa, mutten kuitenkaan koe että elämäni olisi nyt parempaa kuin nuorempana. Päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60 melkein mäkin. Sukulaisten kuolemat/ sairaus ottaneet koville. Olen palautumassa taas pikkuhiljaa näistä ja elämänhalu on tullut takaisin. Vielä pelkoa paljon - sellaista kuka seuraavaksi.
Itseluottamus kuitenkin palaamassa. Olen suuntautumassa tulevaisuuteen, pitää keksiä projektia.En tiedä miten ikäiseni, joilla ei vielä ole menetyksiä takana? Mitä teille kuuluu?
Muuten ymmärrän, mutta tuo ”kuka seiraavaksi”? Siis me kuollaan kaikki - sen tietää ja sisäistää jokainen alaikäinenkin. Onkohan sinulla jotakin käsittelemätöntä läheisriippuvaisuutta jos todella jokainen kuolema vie pohjamutii? Auttaisiko keskustelu?
6 (tässä), tapani onkin kirjoittaa vähän turhan lyhyesti .:-)
Kyllä, kuolemanpelkoa on nyt jäänyt vielä. Nähnyt läheltä niin karmean sairaalakierteen, jättää ikuisen jäljen.
Ihminen on muuttunut näiden jälkeen, uskallan väittää...
Toipuminen kestää aikansa. Itsellä kesti kaksi vuotta viimeisimmästä iskusta. Takapakkeja voi tulla.
Keskustelu auttaa aina, näin uskon. Ihan pakollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
60 melkein mäkin. Sukulaisten kuolemat/ sairaus ottaneet koville. Olen palautumassa taas pikkuhiljaa näistä ja elämänhalu on tullut takaisin. Vielä pelkoa paljon - sellaista kuka seuraavaksi.
Itseluottamus kuitenkin palaamassa. Olen suuntautumassa tulevaisuuteen, pitää keksiä projektia.En tiedä miten ikäiseni, joilla ei vielä ole menetyksiä takana? Mitä teille kuuluu?
Mulla oli läheisten menetykset jo nuorempana. Hyvä kun ovat takanapäin. Tosin rakkaan lemmikin menetys pelottaa jo ennalta, miten elää ilman sitä pyyteetöntä rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60 melkein mäkin. Sukulaisten kuolemat/ sairaus ottaneet koville. Olen palautumassa taas pikkuhiljaa näistä ja elämänhalu on tullut takaisin. Vielä pelkoa paljon - sellaista kuka seuraavaksi.
Itseluottamus kuitenkin palaamassa. Olen suuntautumassa tulevaisuuteen, pitää keksiä projektia.En tiedä miten ikäiseni, joilla ei vielä ole menetyksiä takana? Mitä teille kuuluu?
Muuten ymmärrän, mutta tuo ”kuka seiraavaksi”? Siis me kuollaan kaikki - sen tietää ja sisäistää jokainen alaikäinenkin. Onkohan sinulla jotakin käsittelemätöntä läheisriippuvaisuutta jos todella jokainen kuolema vie pohjamutii? Auttaisiko keskustelu?
6 (tässä), tapani onkin kirjoittaa vähän turhan lyhyesti .:-)
Kyllä, kuolemanpelkoa on nyt jäänyt vielä. Nähnyt läheltä niin karmean sairaalakierteen, jättää ikuisen jäljen.
Ihminen on muuttunut näiden jälkeen, uskallan väittää...
Toipuminen kestää aikansa. Itsellä kesti kaksi vuotta viimeisimmästä iskusta. Takapakkeja voi tulla.
Keskustelu auttaa aina, näin uskon. Ihan pakollista.
Ok, voimia. Olen itse ollut - ja olen yhä - mukana raskaissakin saattohoidoissa. Ymmärrän surun, mutta kuolemanpelko on jokaisella käsiteltävissä - ja jollakin tapaanturhaakin, koska tosiaan meistä jokainen sen kohtaa, sekä vierellä että omalla kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Parempaan päin kirjoitti:
Jopas on negatiivinen suhtautuminen ikääntymiseen. Olen kohta 50 ja minusta jokainen vuosi on ollut edellistä parempi. Kunto on hyvä, ihmissuhteet ovat kunnossa ja töissä menee loistavasti. Taloudellinen tilanne on parempi kuin ikinä ja pää on toteuttamiskelpoisia haaveita täynnä.
Vielä kun pääsisi eläkkeelle, niin elämä olisi täydellistä! 😊
Sinulla onkin asiat hyvin, silloin on helppo olla positiivinen. Kannattaa harjoittaa myös empatiakykyjä. Itse jouduin lähtemään yt:ssä enkä ole onnistunut löytämään uutta työtä. Sairauksiakin on eikä kunto siksi ole hyvä. En ryve kurjuudessa, mutten kuitenkaan koe että elämäni olisi nyt parempaa kuin nuorempana. Päinvastoin.
Empatiakyky on aina hyväksi. Minullakin on ikäiseni ystävä, joka on ollut sairaseläkkeellä jo vuosia. Toisaalta näen jatkuvasti ihmisiä, joiden ongelma ei ole huono elämäntilanne vaan pessimistinen asenne. Elämässä ei nähdä positiivisia puolia vaan piehtaroidaan huonoissa. Sitä minä kommentillani oikeastaan halusin kritisoida.
Mulla samoja tuntemuksia kuin ap:lla. Ap ei tainnut kertoa ikäänsä? Itse siis täytän nyt 30 ja ikääntyminen alkaa näkyä ulkonäössä ja vanhempien vanheneminen ottaa erityisen kovilla. Mulla ei myöskään ole omia lapsia ja mietityttää että saanko niitäkään.
Mediassa on nyt hirveästi ollut esitetty julkkisnaisia, jotka ovat raskaana neljänkympin kynnyksellä. Itseä hirvittää ajatuskin jättää lisääntyminen noin myöhään, kun sitten ei ainakaan voi olla varma saako sitä lasta. Ja oon kokenut yhden tuulimunaraskauden ja mulla on pcos.
Mua ei ahdista. Sairastuin nivelreumaan jo nuorena, joten kipu ja kolotukset on ollut mun pitkäaikaisin elämänkumppanini, yli neljännesvuosisadan. Pari vuotta sitten polvieni nivelrikko paheni niin, että en päässyt enää liikkumaan kotinurkkia kauemmas. Se kielämättä vei elämänhalua, mutta nyt on molemmat polvet titaania (toinen leikattiin 07/2018 ja toinen 02/3019) ja elämä hymyilee taas. Olen ollut pari viikkoa kesälomalla ja joka päivä jossain. Olen shoppaillut ihan älyttömästi uusia vaatteita, muutama ilta sitten katselin netistä tanssikenkiä ja kellohelmamekkoja (tavoitteena lähteä syksyllä tanssimaan).
Torstain vastaisena yönä päätin, että naamaani rumentava iso luomi saa lähteä, joten varasin netissä ajan plastiikkakirurgille ja 12 tuntia myöhemmin luomi oli poissa. Kampaajalle pitää varata aika, koska harmaat hiuksetkin saavat luvan vaihtaa väriä.
Pari viikkoa sitten tein työkaverini kanssa yllätysreissun (varautumisaikaa 30 minuuttia) Tarttoon ja nyt jo suunnittelen lomareissua jonnekin. Sevilla, Milano, Torino....jonnekin, missä on hyvää ruokaa, hyviä viinejä sekä historiallista nähtävää.
Olen toki kokenut menetyksiäkin elämäni aikana, mutta kuulun niihin onnekkaisiin, joilla vielä lähes kuuskymppisenäkin on vanhemmat elossa ja hyväkuntoisina. Just äsken kävin vanhempieni luona, vein äidilleni helteisiin sopivia vaatteita, kun taas alkaa ainakin 10 päivän helteet. Lapseni ovat aikuisua ja heillä menee ihan hyvin. Kissat ja koirakaan eivät ole vielä niin iäkkäitä, että ihan lähivuosina olisi tiedossa niistä luopumista. Jos siis hyvin käy, koskaanhan ei voi etukäteen tietää.
Lopuvuodesta 2012 sain harvinaisen ja vakavan sairaskohtauksen. 50% sen saaneista kuolee jo ennen sairaalaan ehtimistä, 40 % kuolee sairaalassa. Kuulun niiden onnekkaiden 10% joukkoon, jotka ovat selvinneet hengissä. Kun tulin tajuihini turvonneena ja liikuntakyvyttömänä Meilahden sairaalassa, katselin vain ikkunasta näkyvää räntäsadetta ja pressuihin peitettyä Meilahden sairaalan tornia. Hoitajat keittivät kahvia ja kun tunsin nenässäni kahvin tuoksun, tunsin niin huikaisevaa onnea, että aiemmin olen kokenut mitään lähellekään samanlaista vain saadessani vastasyntyneet lapseni syliini. En pelkää kuolemaa, koska olen kuoleman jo kohdannut, vaikka viikatemies viime tipassa peruikin päätöksensä ja jätti mut henkiin.
Mulle jokainen päivä on lahja elämältä ja sellaisena siihen suhtaudunkin. Ja jokaiseen päivään kuin se olisi viimeiseni. Nautin elämästäni kaikin mahdollisin tavoin.
Köyhyys se vaan pahenee, kun lääkkeisiin menee aina vaan enemmän rahaa. Joskus mietin, että jospa en haekaan lääkkeitä vaan alan vetämään kunnon kännit pari kertaa kuussa. Kun kuitenkaan niitä ihania elinpäiviä ei ole runsaasti tulossakaan, vaikkei joisikaan. Menisi istumaan karaokepaikkaan (vaikka en kestäkään niitä), löytäisi ainakin samanikäistä juttuseuraa. Asun paikassa, jossa on keski-ikä n. 80 vuotta eli useimmat ovat minua vanhempia. En heidän juttujaan oikein jaksa kuunnella. Kaipaan nuorempia ihmisiä ja oikeata keskustelua, ei pelkästään sairauksista (siihen se tahtoo minullakin mennä) ja lapsenlapsista. Joita minulla ei olekaan. Nyt voi olla kai siitä tyytyväinen, että ehdin elää eron jälkeen vapaita ja vähän villejäkin vuosia. Enkä ole varma, kaipaanko edes kumppania, kun en ole tottunut, että joku on tuossa koko ajan. Eikä miesten seura enää kiinnosta eroottisesti, sairaus ja sen hoito muuttivat asian täysin.
Yritän (no aika harvoin tosin) ajatella, että minua ei kuitenkaan satu eikä särje koko aikaa mistään. Mutta ei sekään tosin auta, kun se särky voi olla sydämessä ja mielessäkin.
Ketään muuta ei ilmeisesti ahdista.