Kaikista huonoin luonteenpiirre lapsella on ujous.

Minä olen myös ujo. Harkitsevainen tarkkailija, eikä minua ole pakotettu olemaan muuta. Minullakin oli hyvät opettajat, jotka eivät rankaisseet hiljaisuudesta. Nykyään minulla on hyvä itsetunto ja teen sosiaalista työtä.

Joku muukin mainitsi olevansa yksityisyyttä arvostava. Minulla on sama juttu. En pidä meteliä itsestäni, enkä käy usein missään. Mies ja lapsia on, uskallan olla oma itseni heidän kanssaan.

Allekirjoitan itsetunnon merkityksen, johon monet ovat viitanneet.

Vierailija kirjoitti:

Se on aika jännä juttu kun suomalaiset ovat aika pidättäytyväistä ja ujoa kansaa ja sitten kuitenkin on se ilmapiiri, että ei saisi olla ujo.

Mun mielestä tuo näkyy esim. suomalaisilla työpaikoilla siten, että kun tulee uusi työntekijä, häntä ei mitenkään "oteta" mukaan porukkaan vaan vähän kyräillään että mikäs se tuo nyt on. On sen uuden työntekijän vastuulla soluttautua porukkaan. Jos on sellainen vähän rempseämpi ja sosiaalinen on helpompi päästä porukkaan, mutta hiljaisemmalle ja ujommalle se on todella vaikeaa. Riippuu tietenkin työpaikasta, mutta monesti olen itse huomannut tällaisen kuvion.

Tässäkin on kahta eri luokkaa. Oletteko huomanneet, miten eri tavoilla nähdään nätti ujo ja ruma ujo?

Ystäväperheen kolmesta lapsesta ujoin on mun suosikki. Hän on todella herttainen ja rauhallinen.

Samoja kokemuksia. Olen aina ollut ujo. Se ei tarkoita ettenkö olisi rohkea, sosiaalinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu. En vain ole heti suuna päänä huutamassa ja nauramassa turpa levällään joka asiassa. Ujous tarkoittaa sitä, että tarvitsen ja haluan aikaa tarkkailla tilannetta ja etsiä oma lokeroni. Ihmissuhteissa olen hitaasti lämpiävä koska etsin vähitellen sen oman tilani. Jos porukassa kaikki huutaa isolla äänellä yhteen ääneen minäminäminää, en välttämättä edes halua tuohon porukkaan. Tällöin en edes yritä päästä mukaan ns.keskusteluun. Jos taas huomaan, että joukossa on ihminen tai ihmisiä, joilla on ihan älyllistäkin sanottavaa (esimerkiksi älykästä huumoria) niin tällaisen ihmisen kanssa ja tällaisen porukan keskusteluun voin liittyä... Suuna päänä huutavat, älkää käsittäkö väärin, teillä on varmasti keskenänne kivaa ja voi olla älyllistäkin, mutta en vain jaksa sitä huutamista koska en osaa tuollaiseen keskusteluun osallistua jossa kaikki huutaa suuhun. Niinpä etsin oman joukkoni ja ne ihmiset ketkä antaa tilaa ja suunvuoron ujollekin, usein siinä joukossa on muitakin ujoja. Kaikki voittaa.

Olen ollut aina ujo ja olen edelleen todella ujo. Murrosiässä mukaan tuli myös paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Itsekin olen saanut kuulla koko ikäni ujoudestani ja hiljaisuudestani. Omina kouluaikoinani ujona vielä kuitenkin pärjäsi koulussa, vaikka ujoudesta sai kuulla. Oli helppoa olla opettajien suosiossa olemalla kiltti kympintyttö eturivin pulpetista. En muista, että meillä olisi ollut juurikaan ryhmätöitä yms. Varmaan nykyajan ujoilla lapsilla on vaikeampaa, kun ryhmätyöt ja jatkuvat esiintymiset tuntuvat olevan päivän sana ja hyviä numeroita tuntuu olevan vaikea saada hiljaa istumalla. 

Minunkin ujoudestani on tehty lapsesta asti kauhea numero ja olen saanut koko ikäni kuulla olevani liian ujo, liian hiljainen ja liian sitä ja liian tätä.  En ole kuullut itsestäni ikinä mitään muuta kuin, että olen niin kamalan ujo. Olen alkanut tuntea itseni huonommaksi kuin muut. En ole saanut oikein missään ikinä rohkaisua tai itsetunnon vahvistusta. Itsetuntoni on todella huono ja on vaikea luottaa osaamiseeni. Olen joutunut käymään ammattilaisen luona juttelemassa ongelmistani ja syömään lääkkeitä tähän paniikkiin ja sosiaaliseen ahdistukseen. Uskoisin, että tilanne ei olisi päässyt näin pahaksi, jos olisin lapsesta asti saanut vahvistusta itsetunnolleni. 

Up

Ujot just saa erityiskohteluu usein 😁 ja saa myös huomauttelua siitä, mikä ei koskaan helpota tilannetta, ei taida olla oikeen psykologista silmää heillä?

Vierailija kirjoitti:

Aiheesta oli tänään (torstai, 13.6.) mielestäni erittäin hyvä artikkeli hesarissa. Ap:n otsikko oli melkeinpä juuri tuossa asussa myös artikkelissa, seuraavassa yhteydessä: tutkija oli pyytänyt peruskoulun opettajia kuvailemaan ujoja oppilaita ja heistä oli irronnut lähes pelkästään hyviä kommentteja. Kun tämän jälkeen kysyttiin ketkä ovat opettajalle suurin haaste, tähän opettajat yllättäen vastasivat myös että ujot lapset.

Artikkelissa myös sanottiin että valtaosa rekrytointia tekevistä haastattelijoista on itse ekstroverttejä ja heille introvertin tai ujon ihmisen viestintä voi vaikuttaa niin vieraalta ja pidättyväiseltä että ekstroverttihaastattelija valitsee yleensä tarjolla olevista toisen ekstrovertin.

Artikkelin yleissanomana oli kuitenkin tuoda esiin ujojen ihmisten arvo: he sähläävät vähemmän, eivät aiheuta tarpeetonta draamaa jne.

En pääse lukemaan artikkelia, mutta minua kiinnostaa että miten ujous määritellään? Tässäkin asetetaan vastakkain ekstrovertti ja introvertti/ujo, enkä minä pidä näitä lainkaan samana asiana. 

Ihminen saa olla tietysti sellainen mitä on, mutta minä itse ajattelen ujouden sillä tavoin negatiivisena piirteenä että se estää tekemästä/sanomasta asioita joita henkilö itse haluaisi.

Introvertti ei osallistu keskusteluun, koska aihe on hänen mielestään jonninjoutava eikä hän koe sitä mielekkäänä. Ujo ei osallistu keskusteluun vaikka haluaisi, koska hän on ujo.

Jos jotain, niin ajattelen että ujous on haastavaa ujolle itselleen. Ujojen seurassa ei ole mitään vikaa.

Ujo ja hillitty ei todellakaa oo synonyymejä. Esim ite oon oikee draamakuningatar, sähläri, varmaa joku koomikkoki mut myös sairaalloisen ujo etenkin Ollut.

Vierailija kirjoitti:

Samoja kokemuksia. Olen aina ollut ujo. Se ei tarkoita ettenkö olisi rohkea, sosiaalinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu. En vain ole heti suuna päänä huutamassa ja nauramassa turpa levällään joka asiassa. Ujous tarkoittaa sitä, että tarvitsen ja haluan aikaa tarkkailla tilannetta ja etsiä oma lokeroni. Ihmissuhteissa olen hitaasti lämpiävä koska etsin vähitellen sen oman tilani. Jos porukassa kaikki huutaa isolla äänellä yhteen ääneen minäminäminää, en välttämättä edes halua tuohon porukkaan. Tällöin en edes yritä päästä mukaan ns.keskusteluun. Jos taas huomaan, että joukossa on ihminen tai ihmisiä, joilla on ihan älyllistäkin sanottavaa (esimerkiksi älykästä huumoria) niin tällaisen ihmisen kanssa ja tällaisen porukan keskusteluun voin liittyä... Suuna päänä huutavat, älkää käsittäkö väärin, teillä on varmasti keskenänne kivaa ja voi olla älyllistäkin, mutta en vain jaksa sitä huutamista koska en osaa tuollaiseen keskusteluun osallistua jossa kaikki huutaa suuhun. Niinpä etsin oman joukkoni ja ne ihmiset ketkä antaa tilaa ja suunvuoron ujollekin, usein siinä joukossa on muitakin ujoja. Kaikki voittaa.

Minä samaistun tähän kuvaukseen erittäin hyvin, mutta en määrittele itseäni ujoksi enkä koe olevani tippaakaan ujo. Introvertti kyllä olen. Minullakin on hyvä itsetunto, ja osallistun reippaasti keskusteluun tai toimintaan aina silloin kun koen sen millään tavalla tarpeelliseksi tai mielekkääksi (eli suhteellisen harvoin...). En tiedä sitten miten paljon näissä keskusteluissa puhutaan ihan eri asioista kun ujoudella tarkoitetaan eri asioita.

Sanonpa nyt vielä loppuun että ujous tai sen puuttuminen ei mitenkään määritä sitä, onko kyseessä ns. hyvä tyyppi.

Ujoushan on pelkuruutta.

Ap tässä. Koen että olen jokseenkin epäonnistunut elämässäni juurikin ujouden takia. En ole esim. hankkinut koulutusta, koska en ole uskaltanut hakea opiskelemaan ihmispelon takia. En luota taitoihini yhtään ja pelkään nolaavani itseni täysin. Töitä olen kyllä onneksi tehnyt, mutta monessa paikassa työelämässäkin kokenut olevani viallinen. Nykyään teen hommia pienessä firmassa, jossa vain kolme ihmistä lisäkseni. Työstä en kyllä nauti. Olisi kiva vaihtaa alaa tai opiskella, mutta nämä kokemukset kummittelee taustalla yhä. Ikää on jo 34 enkä ole tähänkään ikään mennessä kehittänyt normaalia itsetuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin on kahta eri luokkaa. Oletteko huomanneet, miten eri tavoilla nähdään nätti ujo ja ruma ujo?

Ulkonäkö vaikuttaa yllättävän paljon.

Hyvännäköisten kanssa halutaan kaveerata enemmän.

Meidän suvussa on todella raskasta ujoutta.

Se on siitä outoa piirteeltään että introverttiys kääntyy extroverttiydeksi 35-40-vuosien välillä.

Se on kuin taikaa. Oma äitini ja hänen äitinsä kärsi samasta ja näihin aikoihin myös ajoittuu ensimmäiset avioerot ja suuret elämänmuutokset.

Sinällään kamala sukuvika, kun se vie melkein puolet elämästä ja tärkeimmät vuodet, jossa luodaan taloudellinen pohja.

Vähän samanlainen tarina mulla. Olin todella ujo, en uskaltanut puhua edes sukulaisilleni ja jos joskus pakotettiin, olin leuka rinnassa ja vastasin hiljaa. Vielä muistuu mieleen monet kerrat kun kuulin ujoudestani. Kerran kummini kysyi miksi sönkötän tuolla tavalla, kun jännitin enkä uskaltanut puhua. Niitä olotiloja tulee vielä aikuisenakin sekunnin murto-osina kun tunnen kaikkien tuijottavan minua. Äitini ja opettajani hoitivat ujouttani pakottamalla tilanteisiin (mm pakotti puhumaan puhelimessa jollekin puolitutulle) ja siitä seurasi nuorena aikuisena ihan suoranainen viha ihmisiä kohtaan.

Aloin miettiä näitä määritelmiä. Voiko ujolla olla hyvä itsetunto? Sanoisin, että kyllä voi - hän vain on ehkä sosiaalisissa tilanteissa hieman varautunut ja ottaa helposti aluksi tarkkailijan roolin. Ujoa ihmistä kuvannee sanapari "hitaasti lämpiävä". Uskoakseni kyse on synnynnäisestä temperamentista.

Usein kuitenkin vaikuttaa siltä, että ujouteen liittyy myös jonkinlaista arkuutta ja sosiaalista ahdistusta. Itselläni on ainakin näin, ja muiden huomauttelu ujoudesta on pahentanut arkuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoani. Kyseessä tuntuu olevan itseään ruokkiva kehä, joka tuntuu ajoittain todella raskaalta ja suoranaiselta vankilalta. Olen lukuisia kertoja elämässäni kokenut, että muut pitävät minua vääränlaisena. 

Introvertti ei välttämättä ole ujo eikä arka. Hän vain kuormittuu sosiaalisissa tilanteissa ekstroverttia nopeammin ja tarvitsee omaa aikaa latautuakseen.