Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En ymmärrä mitä ihmiset tarkoittavat sanalla "yksinäisyys"
07.06.2019 |
Minä olen käsittääkseni yksinäinen. Ihan koko elämäni olen kaivannut jonkun syliin, melkein kenen hyvänsä syliin mutta mieluiten mahdollisimman äitimäisen henkilön syliin. Niin kauan kuin muistan olen kaivannut syliin, siis ihan pikkulapsesta asti. Tuo syliinkaipuu ei väisty tai heikkene hetkeksikään, se on aina läsnä, mikään ei tuohon kaipuuseen auta, ei myöskään se jos syliin pääsen. Vissiin niinkuin sanotaan että epätoivoisen janoinen ihminen saattaa juoda jopa merivettä mutta ei se janoa vähennä. Syliinpääsy ei vähennä sylikaipuutani. Muuta minun elämässäni tai sisälläni ei sitten olekaan, ei muuta kuin syliinkaipuu. Minulla ei ole iloja, nautintoja, haluja, mielenkiintoja, arvoja, toiveita, suunnitelmia, ei mitään. Millään ei ole mitään merkitystä, en välitä mistään, en välitä edes itsestäni. Mikään ei muuta mitään, mikään ei vaikuta mihinkään, kaikki on yhdentekevää. Vain syliinkaipuu on olemassa. Syliinkaipuu joka ei ikinä lopu.
Muistan että kun olin päiväkodissa ja muut lapset leikkivät niin en mennyt mukaan leikkiin. Aikuiset yrittivät rohkaista minua mukaan leikkimään, mutta en minä rohkaisua kaivannut, en ollut arka, kyllä minä olisin voinut mennä leikkimään ihan milloin vain jos olisin tahtonut, mutta ei minulla ollut mitään syytä leikkiä koska en minä saanut leikkimisestä mitään iloa.
Tuota käsittääkseni on yksinäisyys. Siis syliinkaipuuta johon mikään ei auta, syliinkaipuuta joka peittää ja tuhoaa kaiken muun, tuhoaa kaikki muut tunteet ja elämänhalun ja koko elämän.
Mutta ilmeisesti muut ihmiset tarkoittavat yksinäisyydellä jotain muuta. Kun kerron muille että olen yksinäinen niin he alkavat neuvoa että "harrasta sosiaalisia harrastuksia, mene enemmän ihmisten pariin, lähesty ihmisiä" jne. Mutta nuohan ovat aivan turhia neuvoja koska eivät muut ihmiset vaikuta syliinkaipuuseeni, joten aivan turhaan minä muita ihmisiä lähestyisin.
Enkä ymmärrä miksi ihmiset kysyvät minun kuulumisiani. Mun kuulumisethan on aina samat, koko elämäni ajan samat: kaipaan syliin. Siinä se, siinä kaikki mitä elämäni on koskaan sisältänyt, siinä ainoa kuulumiseni. Toki olen kyllä tehnyt kaikenlaista muutakin, siis olen opiskellut ja työskennellyt ja seurustellut ym, mutta millään tuollaisella ei ole mitään merkitystä koska mikään ei ole vaikuttanut syliinkaipuuseeni, joten aivan turha tuollaisista opinnoista ja töistä ym on kenellekään kertoa.
Joten ilmeisesti ihmiset tarkoittavat yksinäisyydellä jotain muuta kuin kaiken tuhoavaa loppumatonta syliinkaipuuta. Mitä he yksinäisyydellä tarkoittavat? Mitä sinä yksinäisyydellä tarkoitat?
Kommentit (31)
Heh. Yksinäisyys on sitä että perjantaina illalla ei ole parempaa tekemistä kuin av. Jos olisi vähemmän yksinäinen niin vamraan olisi joku jonka kanssa viihtyä, viettää iltaa, tehdä jotain, mennä jonnekin. Olisi joku seuralainen ja jotain tekemistä. Ei olisi yksin tietokoneen ääressä. Kyllä se elämänlaatuun ja hyvinvointiin vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on sama juttu kuin sinulla ap. Siksi omaakaan yksinäisyyttäni ei poista muut ihmiset.
Minun kokemus yksinäisyydestä on sitä, vaikka olisin ihmisten parissa en jaa heidän kanssaan ajatuksia tai tunteita..en tavoita tarpeeksi samanlaisia mielenkiinnon kohteita. Voin kyllä jutella niitä näitä ja vaikuttaa sosiaaliselta. Aika harvoin koen näin. Toisaalta on hetkiä, jolloin haluan olla yksin, kun olen väsynyt ihmisiin. Toisaalta en ole ollut aivan yksin pitkiä aikoja, joten siitä en tiedä.
Yksinäinen voi olla vaikka olisi ihmisten ympäröimänä. Selittämätön ulkopuolisuuden ja tyhjyyden tunne voi siltikin vaivata ja tunne, ettei saa kunnolla kontaktia muihin.
Suurimmalle osalle ihmisistä tarttuu kasvaessa mukaan muutama läheinen ihminen niin kyllähän sitä miettii mikä mussa on vikana kun alakoulu, yläkoulu, amiska ja armeija käytynä eikä niiden jälkeen jäänyt yhtäkään ystävää tai kaveria.
Töissäkin olin pari vuotta eikä sieltäkään mitään pysyvää jäänyt.
Tällä hetkellä syrjäytyminen on pelottavan kovassa vauhdissa.
M25 Kuopio
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun yksinäisyys ei ole sylinkaipuuta, eikä mitään fyysistä tunnetta (varmaan osittain ainakin siksi koska mulla on lapsi jota halia) Mutta kaipaan aikuista seuraa, ystävää joka kuuntelisi, ymmärtäisi, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, ihmistä joka olisi vaan paikalla ja viihtyisi mun seurassa. Sellaista johon luottaa ja josta tiedän että on mun ystäväni aina eikä hylkää. Mulla on pelko että minut hylätään koska nuorempana moni jota luulin ystäväksi hylkäsi. Yksi hyvä ystävä mulla on mutta hän asuu 500 km päässä joten nähdään vain pari kertaa vuodessa. Jos tätä ystävää näkisin vaikka parin viikon välein mun elämä olisi paljon onnellisempaa.
Liiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiian pitkä!
Muuten sylinkaipuu, ei sylikaipuu tai syliinkaipuu
2/5, todella yritit eläytyä ja näit kyllä vaivaa tähän. Pisteitä lähtee liiiiiallisesta pituudesta, kappalejakojen puutteesta ja - valitan - tarinan epäuskottavuudesta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsiisus. Jos tuo on totta niin selittää kyllä paljon yksinäisistä ihmisistä.
Tuo ei ole yksinäisyyttä. "Normaaleilla" ihmisillä on esim halut ja ilot ja hyvinvointi. Sitä hyvinvointia sitten yksinäisyys huonontaa väliaikaisesti. Mutta jos jokin tunne on kokonaan ja pysyvästi poistanut sulta halut ja ilot ja hyvinvoinnin niin se on jotain ihan muuta kuin yksinäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama juttu kuin sinulla ap. Siksi omaakaan yksinäisyyttäni ei poista muut ihmiset.
Onko mikään koskaan vaikuttanut oloosi millään lailla?
Yksinäisyys on samanlainen kuin masennus: ei ne sanat mitään tarkoita. Jotkut vain valittaa elämäänsä sen sijaan että eläisivät elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla se yksinäisyys on sitä, etten uskalla ilmaista itseäni täysin vapaasti enkä siksi koe "bondaavani" ihmisten kanssa. Vaikka elämässäni on jonkin verran kutakuinkin läheisiä ihmissuhteita, en koe niitä läheisiksi tai riittävän turvallisiksi, että olisin niissä täysin oma itseni.
Tuntuu, että olen "oma itseni" yksin, en koskaan vuorovaikuta omana itsenäni melkein keneenkään kanssa.
Olen tosin nuori, vasta parikymppinen ja tiedän, että tuo ihan itsestäni kiinni. Kun saan pääkoppani kuntoon, pystyn olemaan "itse" yhdessä muiden ihmisten kanssa.
Tätä vain haastaa se, että monet ihmissuhteet ovat minulle todella tärkeitä ja rakkaita ja tuntuu, että myös näiden läheisteni (mm. vanhempani) on vaikea tulla minua vastaan. Pelkään, ettei minua hyväksytä, sitä se on. Lisäksi uskon vanhempieni pelkäävän minun haluavan kaivaa kaikki luurangot kaapista ja terapioida heidätkin. Ehkä heillä on siksi jonkilainen suojamuuri, pelkävät että "haluan heidät vastuuseen". En halua, parhaansa ovat varmasti tehneet, se on riittävän täydellinen suoritus vanhemmuudessa.
Haluaisin vain olla oma itseni, mutten vain osaa.
Itse asiassa se ei tule nykyisin (toisin kuin ennen) häpeästä. Taidan jotenkin pelätä vaivaannuttavani muita ja tulevani sitten"hylätyksi". Joten jatkan vain samaan etäiseen malliin vaikka ahdistun tästä etäisyydestä.
Päiväkirja olis kyllä hyvä idea..... Mutta tuollalailla minä koen yksinäisyyttä. Koitan käyttää nyt positiivisia ilmaisuja, hmmm..
Pelkään ihan h.e.lvetisti, etten kelpaa tai jos ilmaisen iteäni niin jotain arvaamatonta voi tapahtua.
He.l.vetti...
Taidan olla vähän hullu, mutta se siinä on hyvä, että hulluuteni on kai parannettavissa. Eikun puhumaan omalla äänellä, toivottavasti tulee positiivisia kokemuksia sitten. Ehkä se "oman itsenä olo" sitten helpottuu enkä enää tuntisi, etten voi "tuoda itseäni mukaan" ihmisten ilmoille. Joo, hullu mä oon....
N22
Yksinäinen susi kirjoitti:
Yksinäinen voi olla vaikka olisi ihmisten ympäröimänä. Selittämätön ulkopuolisuuden ja tyhjyyden tunne voi siltikin vaivata ja tunne, ettei saa kunnolla kontaktia muihin.
Monelle kommentoijalle täällä on tosiaan ihan turha neuvoa että "mene enemmän ihmisten seuraan". Jos sitä kunnon kontaktia ei muodostu niin ei se seura auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama juttu kuin sinulla ap. Siksi omaakaan yksinäisyyttäni ei poista muut ihmiset.
Onko mikään koskaan vaikuttanut oloosi millään lailla?
Äidillinen terapeutti. Jos saisin käydä hänen luonaan esim 10 vuotta niin uskon että normalisoituisin. Kaipaan siis eniten äidin hoivaa, en läpänheittoa jonkun "ystävän" kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla se yksinäisyys on sitä, etten uskalla ilmaista itseäni täysin vapaasti enkä siksi koe "bondaavani" ihmisten kanssa. Vaikka elämässäni on jonkin verran kutakuinkin läheisiä ihmissuhteita, en koe niitä läheisiksi tai riittävän turvallisiksi, että olisin niissä täysin oma itseni.
Tuntuu, että olen "oma itseni" yksin, en koskaan vuorovaikuta omana itsenäni melkein keneenkään kanssa.
Olen tosin nuori, vasta parikymppinen ja tiedän, että tuo ihan itsestäni kiinni. Kun saan pääkoppani kuntoon, pystyn olemaan "itse" yhdessä muiden ihmisten kanssa.
Tätä vain haastaa se, että monet ihmissuhteet ovat minulle todella tärkeitä ja rakkaita ja tuntuu, että myös näiden läheisteni (mm. vanhempani) on vaikea tulla minua vastaan. Pelkään, ettei minua hyväksytä, sitä se on. Lisäksi uskon vanhempieni pelkäävän minun haluavan kaivaa kaikki luurangot kaapista ja terapioida heidätkin. Ehkä heillä on siksi jonkilainen suojamuuri, pelkävät että "haluan heidät vastuuseen". En halua, parhaansa ovat varmasti tehneet, se on riittävän täydellinen suoritus vanhemmuudessa.
Haluaisin vain olla oma itseni, mutten vain osaa.
Itse asiassa se ei tule nykyisin (toisin kuin ennen) häpeästä. Taidan jotenkin pelätä vaivaannuttavani muita ja tulevani sitten"hylätyksi". Joten jatkan vain samaan etäiseen malliin vaikka ahdistun tästä etäisyydestä.
Päiväkirja olis kyllä hyvä idea..... Mutta tuollalailla minä koen yksinäisyyttä. Koitan käyttää nyt positiivisia ilmaisuja, hmmm..
Pelkään ihan h.e.lvetisti, etten kelpaa tai jos ilmaisen iteäni niin jotain arvaamatonta voi tapahtua.
He.l.vetti...
Taidan olla vähän hullu, mutta se siinä on hyvä, että hulluuteni on kai parannettavissa. Eikun puhumaan omalla äänellä, toivottavasti tulee positiivisia kokemuksia sitten. Ehkä se "oman itsenä olo" sitten helpottuu enkä enää tuntisi, etten voi "tuoda itseäni mukaan" ihmisten ilmoille. Joo, hullu mä oon....
N22
Tämä oli hyvin kiteytetty, mulla on juuri noin samoin, että koska en voi olla oma itseni kenestäkään ei voi tulla ystävääni. Itse koen, että tähän ovat syyllisiä vanhempani, tai oikeammin lähinnä äitini. Hän "opetti", että jos en miellytä toisia, nämä eivät ikinä anna sitä minulle anteeksi, ja hylkäävät minut, ja että HE ovat juuri niitä oikeanlaisia ja aitoja ystäviä, ja minä olen ilkeä ja se viallinen siinä, koska en miellytä toisia.
Menin lopulta uskomaan tämän narsistisen scheissen ja menetin kaikki taitoni saada ja ylläpitää ystäviä. Minulle kävi ylivoimaiseksi ajatella, että kiusaisin ktään yrittämällä olla näiden seurassa, voisihan käydä niin, että en miellyttäisi heitä, ja se oikeuttaisi heidät siis olemaan ystäviäni ja hylkäämään minut. Koska siis sellainenhan ei ole kuulemma oikea ystävä, jota minä en miellytä.
Itse kyllä ajattelin lapsena täysin toisin, minusta minun ei kuulu miellyttää ketään, ja jos joku loukkaantuu kaikesta (tai jostain) mitä minä teen tai sanon, niin joko hänellä on ruuvi hiukan kireällä (eli hänessä itsessään on vikaa) tai jos vikaa on minussa, niin asian voi pyytää anteeksi, ja jos hän on ystäväni, hänen pitää se hyväksyä. Koska ei kukaan ole täydellinen.
Mutta koska minulle on opetettu, että tuollainen on kertakaikkiaan aivan kamalan itsekäs ja toisia sortava ajattelumalli (siis se, että pitää huolen omista asioistaan eikä anna muiden sortaa itseään) niin en tarjoudu kellekään seuraksi, en kestäisi sitä, että joku mulkero olisi minua kohtaan anteeksiantamaton, kun itsessään on paljon minua enemmän vikoja. Kuten äitini oli juuri sellainen. Eli siinä paska opetti helmeä.
t.kristallikissa
Tuon täytyy olla geneettinen piirre, koska itse en kaipaa syliin ollenkaan, ja tiedän, ettei minua ole lapsena juurikaan pidelty sylissä. Omista lapsistani huomaa saman, kaikilla lapsilla sylintarve ei todellakaan ole samanlainen. Se lapsistamme, joka on eniten tullut minuun ei ole kaipaillut juurikaan syliin laillani. Hän tykkää sen sijaan halauksista ja pitää kädestäni kiinni jopa julkisilla paikoilla, vaikka on 11-vuotias poika :) Toinen lapsista taas oli rasittavuuteen saakka sylissäviihtyjä, eli edelleen hakeutuu syliin, vaikka on 9v. Koitan hänelle syliä antaa, että saisi tankattua sitä lapsena, vaikka ei kiinnostakaan se sylissä istuva lapsi. Painava ja tiellä.
MInä en ole yksinäinen vaikka ison osan ajasta olen ja elän yksin.
Viihdyn omassa seurassa.
Oletko orpo tms? Ja käynyt tuon asian kanssa terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama juttu kuin sinulla ap. Siksi omaakaan yksinäisyyttäni ei poista muut ihmiset.
Onko mikään koskaan vaikuttanut oloosi millään lailla?
Äidillinen terapeutti. Jos saisin käydä hänen luonaan esim 10 vuotta niin uskon että normalisoituisin. Kaipaan siis eniten äidin hoivaa, en läpänheittoa jonkun "ystävän" kanssa.
Joo, mäkään en kaipaa aikuista ystävää tai vertaistani tai kumppania tai ihmistä johon voin aina luottaa ja joka todella tuntee mut ja ymmärtää mua ja tukee mua ja kuuntelee mua ja pysyy elämässäni ja jonka seurassa viihdyn. Ei. Kaipaan vain äitiä.
Onko äidin hoivan kaipaaminen yksinäisyyttä vai jotain muuta?
Sanalla yksinäisyys tarkoitetaan ihan liian useita ihan erilaisia asioita. Surkea sana.
Sylinkaipuu on mt-kipuilua, ei yksinäisyyttä.
Alue: Aihe vapaa
Sitä että olen aina yksin. Nytkin makaan sängyssä ja odotan millon voin ottaa unilääkkeen ja mennä nukkumaan. Vkl tulen makaamaan sängyssä koska ei ole ketään kenen kanssa viettää aikaa. Ystäviä ei ole ollut 13 vuoteen.