Voiko ihminen seota sitten kun hän tajuaa menetyksen

Ehkä joku voi seotakin, mutta ei suinkaan jokainen josta tuntuu sille, että kohta sekoaa. 

Paljon voimia suruun ja lämpimiä ajatuksia sinulle. Toivottavasti jonain päivänä huomaat ihmeeksesi, että on jo vähän helpompi hengittää ja olla. 

Useimmin ehkä juuri pelkää sekoavansa, muttei sekoa.

Kiitos kauniista sanoista 💔

4 kk? Eiköhän olisi jo aika lopettaa se itsesäälissä vellominen ja huomion kerjääminen.

Vierailija kirjoitti:

4 kk? Eiköhän olisi jo aika lopettaa se itsesäälissä vellominen ja huomion kerjääminen.

Ei. Suru ottaa sen ajan minkä se ottaa eikä se kysele mikä olisi toisen av-palstalaisen mielestä sopiva aika. Olen surrut toisen suruni viikoissa ja toista suruani "lusin" vuosikausia. Onnekseni kukaan ei minulle tullut esittämään aikarajoituksia. Toivottavasti sinäkään et aseta sellaista itsellesi jos joskus huomaatkin, että surusi kestääkin oletettua pidempään ja on kokonaisvaltaisempaa.

Jokainen menetys on niin erilainen.

5/5 hyvä kommentti. Komppaan.

Tarkoitatko, että vaikka tajuat nyt faktana, että olet menettänyt asian X neljä kuukautta sitten, olet vielä tunnetasolla kieltänyt sen tai et vielä ole tajunnut menetyksen merkittävyyttä suhteessa muuhun elämääsi tms.?

Kokemusteni ja muilta ihmisiltä kuulemani perusteella minunkin näkemykseni on, että sekoamisen pelkääminen on yleistä, mutta varsinainen sekoaminen on harvinaista. Ja sekoaminenkin jonkin menetyksen takia on varmaan lähes aina tilapäistä.

Yleensä ihmiset kai tajuavat suuret menetykset pieninä annoksina, käsittelevät ja surevat menetystä samalla ajan mittaan työstäen erilaisia lähestymistapoja siihen. Todella monet ovat sanoneet, että "kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu"-periaate pitää paikkansa.

Äkillistä romahtamista sekoamisineen tapahtuu varmaan vain rajuissa traumatisaatioissa, joissa ihminen on unohtanut traumatapahtuman kokonaan ja myöhemmin muistaa sen. Esim. joillain New Yorkin terrori-iskun takia psyykkisesti traumatisoituneilla oli kuulemma tällaista.