Miten selvisitte erosta? Yksinäisyys pelottaa.

Ymmärrän huolesi. Pystyttekö kahdestaan keskustelemaan tilanteesta vai onko tilanne täysin lukossa?

Tehkää yhteinen lomamatka ja puhukaa asioista.

Parhainta ratkaisua sinulle ja teille toivottaen.

Ei pystytä, mies ei yksinkertaisesti vastaa mitään kun yritän keskustella. Joko sivuuttaa huoleni täysin tai reagoi vihamielisesti, mutta ei puhu mitään. Viime kesänä oltiin yhdessä matkalla, mutta sen jälkeen kaikki vasta menikin pahemmaksi. En tiedä miksi.

Kiitos.

Selvisin kun hyväksyin sen mitä sinäkin kerroit: en ollut onnellinen liitossa, olin yksinäinen ja surullinen.

Yksin asuessa huonon liiton aiheuttama ahdistus poistuu. Se on kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä: enää ei tarvitse toivoa eikä odottaa ihmettä jota ei koskaan tule. Alkaa näkemään muuta tekemistä ja elämä alkaa kiinnostamaan eri lailla.

Voi olla että et löydä uutta parisuhdetta. Sen takia ei kannata olla kuitenkaan elämänilon syövässä liitossa. Parempi yksin kuin huonosti kaksin. Tilalle voi tulla myös uusia ystävyyssuhteita ja harrastuksia kun et ole henkisesti jumissa tuskaisessa liitossa.

Toisaalta voi olla että tapaat uuden ihmisen, niin käy todella monelle.

Älä pelkää, muuten jää tulevaisuus kokematta.

Kiitos sinullekin. Olet oikeassa, silti ratkaisun tekeminen pelottaa.

Komppaan kolmosta, muakin surettaa, ettei sutinaa ole ollut eron jälkeen, mutta silti nyt on parempi kuin se kuilu, missä olin puoli vuotta ennen eroa.

Yksin ei tosiaan asioita voi parisuhteessa muuttaa.

Miehille on hyvin tyypillistä, että keskusteleminen saa heidät lukkiutumaan. Mies pelkää, että häntä ei pidetä hyvänä miehenä. Ei halua kuulla itsestään mitään negatiivista. Mies avautuu, kun hänelle tehdään hyviä asioita. Meillä auttaa, kun sanon joskus, että sinähän tarvitset uuden paidan tai kengät tai takin. Sekin avaa joskus keskustelun, kun kysyn, mitä ruokaa hän haluaisi. Mikä olisi oikein hyvää. Silloin mies avautuu. Se on myötäkarvaan silittämistä.

Kiitos myös nro:ille 5 ja 6.

Mua ei huoleta tulevan sutinan puute, jotain pientä varmasti ainakin voi tulla. Mua surettaa ja pelottaa se, että parisuhteessa olen vihdoin saanut rakennettua elämän perusturvalliseksi kaoottisen lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Nyt jos menetän sen, koen olevani jälleen ilman turvaa, kaaoksessa ja yksin. Nyt ajattelette, että olen ripustautunut väärällä tavalla parisuhteeseen, mutta itse asiassa olen vasta tämän parisuhteen aikana itsenäistynyt kunnolla, sen jälkeen kun saavutin suhteen ja rakkauden avulla korjaavan kokemuksen perusturvallisuudesta. Yksinäisyys lapsuudessa ja nuoruudessa oli jotain aivan kamalaa, ei ollut mitään kiinnekohtaa missään, jossa olisin voinut ”maadoittua”. Pelkään, että kaikki hajoaa käsiin.

Miehen myötäkarvaan silittämistä pitäisi kyllä varmaan muistaa useammin tehdä. Olet varmasti oikeassa, että vaatimalla vaatiminen ei saa toista puhumaan. Vaatimalla huudan vain tyhjyyteen, mutta olen niin turhautunut siihen, etten saa mitään kontaktia hyvällä enkä pahalla.

yksinäisyys voittaa huonon parisuhteen

aina

muutosta ei tarvitse pelätä, niin kauan kun kukaan ei kuole, kaikesta selviää.

Haluaako mies erota?

Vierailija kirjoitti:

Haluaako mies erota?

En tiedä varmasti, koska en saa hänestä mitään ulos. Luultavasti ei, mutta ehkä pelkää myös muutosta. Ei vaikuta tyytyväiseltä elämäänsä. On hyvin kiintynyt minuun kyllä ja aiemmin kun on ollut kriisejä ja olemme saaneet puhuttua, ei ole halunnut erota.

Tunnistan läheisriippuvuuden tässä. Itsekin repaleisesta taustasta.

Luulet että eheytymisesi johtui suhteesta, etkä ilman suhdetta ole ehjä.

Sinä itse olet riittävä, vaikka sinut onkin kasvatettu uskomaan, ettet ole mitään ilman ulkoista hyväksyntää.

Rakkaudeton liitto on kauhea taakka, ja tuollainen hylkääminen on henkistä väkivaltaa puolisoltasi.

Kun teet eron, valtava taakka poistuu harteiltasi.

Ymmärrän järjellä ajatellen, että ilman suhdetta olen silti kokonainen ja en oikeastaan ajattele puolisoa minua täydentävänä ”toisena puoliskona”, vaan nimenomaan koen meidät erillisinä ihmisinä, jotka elämme yhdessä ja tämä yhteinen elämämme on se, joka on kiinnittänyt minut turvallisesti ensimmäistä kertaa yhtään mihinkään. Toisaalta tunnistan kyllä itsekin jotain läheisriippuvaista myös itsessäni. Pitääpä pohtia asiaa vielä tarkemmin.

En usko, että puoliso on tahallaan tai ilkeyttään hylännyt vaikenemalla. Ei vain pysty nyt kommunikoimaan. Mutta olet oikeassa, se tuntuu hirveän väkivaltaiselta. Kiitos sanoistasi.