Mitä kuvittelit parisuhteesta nuorena?

En ehkä tajunnut nuorena sitä, miten paljon parisuhde vaatii joustamista.

Kuvittelin että mies lopettaa riehumisen kun mennään naimisiin. Joo, ei lopettanut.

Haaveilin suhteesta, jossa molemmat tukevat toisiaan vuorotellen, ja on yhteisiä puheenaiheita ja kiinnostuksenkohteita. Varmasti tälläisiä suhteita on oikeastikin, vaikkei ole osunut kohdalle.

En oikein mitään.

Haaveilin poikayståvästä ja haaveilin rakastumisesta puolin ja toisin ja seksistå.

Kuvittelin tiedostamattomasti, että parisuhde olisi tasa-arvoinen ja kumpikin arvostaisivat toisiaan. Ja että minun ei tietenkään tarvitsisi taistella enää parisuhteessa oikeutusta olla oma itseni. No, elämä opettaa tyhmempääkin...

Vierailija kirjoitti:

Haaveilin suhteesta, jossa molemmat tukevat toisiaan vuorotellen, ja on yhteisiä puheenaiheita ja kiinnostuksenkohteita. Varmasti tälläisiä suhteita on oikeastikin, vaikkei ole osunut kohdalle.

Mulla niin sama! Ajattelin, että ollaan tiimi ja nähdään vähän vaivaa, että suhde voi hyvin. Kunnioitetaan toista ja keskustellaan asioista asiallisesti. Tehdään niin pieniä romanttisia asioita, että kipinä säilyy.

Tämä kuvitelma tosiaankin rikkoutui.

Lopulta vain minä näin vaivaa, kunnes ei enää kiinnostanut tehdä asioita ilman minkäänlaista toivoa pienimmästäkään myönteisestä huomioista tai vastapalveluksesta. Mies hylkää ja syyttää kaikista vastoinkäymisistä, ei osaa keskustella vaan alkaa heti huutamaan. Jos sanot yhtään mitään vastaan niin sulkeutuu ja mököttää loppuviikon. Valittaa aivan kaikesta. Mitään lämpöä ei selvin päin heru, mutta kännissä vongataan. En tosiaan tiedä miksi olen tässä suhteessa vieläkin. Kai se johtuu siitä, että tuttua kuvittelee turvalliseksi. Tai siitä, että ystäväni ja vanhempani pitävät hänestä ja minä pidän hänen ystävistään ja vanhemmista.