Neuvoja uhmaikäisen äidille?

Ihan normaalilta kuulostaa,älä huolestu suotta.Vahvapäinen tenava tarvitsee samanlaiset vanhemmat eikä vaurioidu pienestä huudosta.

Valitse taistelusi,anna pari vaihtoehtoa.Iloa ja huumoria paljon.

Taaksepäin kun katsoo,tuo aika lentää ohi vaikkei siinä puuronsilmässä aina siltä tunnu

terv.neljän aikuisen jästipään äiti

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaalilta kuulostaa,älä huolestu suotta.Vahvapäinen tenava tarvitsee samanlaiset vanhemmat eikä vaurioidu pienestä huudosta.

Valitse taistelusi,anna pari vaihtoehtoa.Iloa ja huumoria paljon.

Taaksepäin kun katsoo,tuo aika lentää ohi vaikkei siinä puuronsilmässä aina siltä tunnu

terv.neljän aikuisen jästipään äiti

Ihana vastaus! Tää on aika lailla se, mitä itsekin olin tulossa sanomaan.

T. Neljävuotiaan äiti

Kai tiedät, että lapselle huutaminen vahingoittaa psyykkistä kehitystä? Lapsi oppii, ettei äiti kestä hänen negatiivisia tunteitaan ja ettei äitiin voi luottaa hankalina hetkinä. Sun pitäisi olla se aikuinen.

Nyt kipi kapi tunnetaitoja opettelemaan itsekin, miten muuten voit olla hyvä äiti pienelle lapsellesi?

No ensinnäkin ei se lapsi siihen hajoa jos vanhempi ei aina jaksa kaikkea tyynenä ja jämäkkänä. Aika harva varmaan jaksaa. Mulla vaikuttaa ihan hirveästi se miten olen nukkunut, väsyneenä menee hermot herkemmin tai tulee joku "ihan sama, senkun syö jälkkärin vaikka heitti pääruoat pitkin seiniä"- luovutus, tämä nyt vähän kärjistetysti.

En kyllä osaa neuvoa kun itse samassa tilanteessa 2,5-vuotiaan kanssa. Yleensä annan raivota ja heti kun vaan metelitaso sallii niin selitän "että joo, ymmärrän että olisit halunnut avata sen oven itse, mutta äiti ehti ensin ja nyt sua harmittaa, mutta voit sitten avata sen oven seuraavalla kerralla". Sitten kun tollainen pikkutenava miettii huuli mutrulla miten "HAAMITTAA" niin usein tuppaa jo itseä naurattamaan. Mut joo, väsyneenä ei kyllä naurata.

Tsemppiä ja kyllä se joskus siitä helpottaa!

Mä olen perusluonteeltani aika lehmänhermoinen, kestän kitinää ja raivoa suht hyvin. Yleensä perustelen ja vastaan kiukkuavalle lapselle muutaman kerran, mutta sitten vain totean, että asia on loppuun käsitelty ja tehdään niinkuin minä sanon. Sen jälkeen vaikenen, ja jos ollaan tekemässä jotain, vaikka pukemassa tai hampaita pesemässä, teen sen määrätietoisesti ja vaiti, mutta kuitenkin riuhtomatta tai riehumatta. Lapsi saa huutaa minkä keuhkoista lähtee ja joskus siitä pyöränistuimessa ulvovasta lapsesta kieroutuneesti jopa nauttii. "Ulvo vaan, matka etenee silti". Aina se on rauhoittunut ja ollaan sovittu asiat lopuksi.

Ihme touhua nykyään, kun ei mistään lapsen ikä kaudesta selvitä omin neuvoin. Ei minun lasten taaperoaikana ollut olemassa mitään nettiä josta voisi ventovierailta kysellä ohjeita, itse piti luovia vaikeatkin hetket parhaansa mukaan. Ja kyllä eihän kukaan muu sun lasta tunne niinkuin sinä, eikä osaa neuvoa mitä just SUN lapsen kanssa pitäisi tehdä. Ota järki käteen ja rupea aikuiseksi

Vierailija kirjoitti:

Kai tiedät, että lapselle huutaminen vahingoittaa psyykkistä kehitystä? Lapsi oppii, ettei äiti kestä hänen negatiivisia tunteitaan ja ettei äitiin voi luottaa hankalina hetkinä. Sun pitäisi olla se aikuinen.

Nyt kipi kapi tunnetaitoja opettelemaan itsekin, miten muuten voit olla hyvä äiti pienelle lapsellesi?

Näin sitä neuvottelemalla kasvatetaan kaksivuotiaasta silmille ja seinille hyppivä teini; esimerkkejähän nykysuomessa riittää...

Eli rakas Persikka- Amoriini,vaikka opiskelet nyt lähihoitajaksi,ihan kaikkea lapsista et vielä tiedä

Vierailija kirjoitti:

Mä olen perusluonteeltani aika lehmänhermoinen, kestän kitinää ja raivoa suht hyvin. Yleensä perustelen ja vastaan kiukkuavalle lapselle muutaman kerran, mutta sitten vain totean, että asia on loppuun käsitelty ja tehdään niinkuin minä sanon. Sen jälkeen vaikenen, ja jos ollaan tekemässä jotain, vaikka pukemassa tai hampaita pesemässä, teen sen määrätietoisesti ja vaiti, mutta kuitenkin riuhtomatta tai riehumatta. Lapsi saa huutaa minkä keuhkoista lähtee ja joskus siitä pyöränistuimessa ulvovasta lapsesta kieroutuneesti jopa nauttii. "Ulvo vaan, matka etenee silti". Aina se on rauhoittunut ja ollaan sovittu asiat lopuksi.

Mä en ole lehmänhermoinen vaan herkästi ärsyyntyvä, mutta oon omaksunut tämän saman taktiikan ja kokenut sen toimivaksi. Itselläni jämäkkänä mutta rauhallisena pysymisessä auttaa se, että olen valmiiksi miettinyt miten toimin, jos tulee hankala tilanne. Esimerkiksi just toi että jos lapsi protestoi pukemista, niin muutaman kerran selitän, miksi pitää pukea ja sen jälkeen vain puen. Tällä tavalla mun ei tarvitse siinä hetken tunnekuohussa ruveta pohtimaan, että mitähän tässä nyt pitäisi tehdä, vaan on sellaiset valmiit toimintaperiaatteet, joihin tukeutua.

Meillä ei uhmattu noista asioista, mutta viime kesänä oli ihan kamala yrittää käydä missään uusissa paikoissa 2v kanssa. Hän alkoi aina itkeä, huutaa, raivota ja juosta karkuun, kun menimme vaikka uuteen kauppaan, missä ei yleensä käyty. Sama juttu, kun menimme käymään uudella kirpparilla joka oli juuri avattu, eikä siinä kuin yleensä. Ei voinut kuvitellakaan käyvänsä hakemassa jotakin tuotetta kaupasta, jossa ei käyty muuten kuin hakemassa yksi tuote. 

Onneksi meitä oli kakis vanhempaa ja toinen pystyi odottamaan autossa kun toinen kävi nopeasti hoitamassa asian uudessa liikkeessä. Tuo rauhoittui, kun pariin kuukauteen ei menty noihin paikkoihin, syksyllä ei ollut mitään ongelmaa enää tuossa asiassa.

Vessa jutut ovat silti vieläkin ongelma, mutten usko että johtuu uhmasta. 1v asti lasta on totutettu pottaan, mutta pelkäsi aina sitä. Pidettiin aina pari viikkoa-pari kuukautta taukoa ja yritettiin uudestaan, muttei auttanut.

Nyt reilu 3v ei vieläkään uskalla istua potalle tai pöntölle, enkä tiedä mitä tekisin asian kanssa. Koskaan ei ole pakotettu ja on yritetty lorut, leikit, lelut, kirjat, namit, ihan kaikki mutta ei, hän pelkää vain. Aina on kyllä ollut kiinnostunut vanhempien vessareissuista ja on annettu tulla mukaan, mutta itse ei uskalla yrittää. En oikein voi vaippaa jättää pois, kun sitten hänellä ei mielestään olisi mitään paikkaa jossa tehdä tarpeensa ja pelkään, että sitten vasta pelkääkin pottaa ja pönttöä, jos tuolla tavalla yrittää pakottaa siihen. 

Mä niin tiedän tunteen. Sitä yrittää pysyä rauhallisena ja ymmärtäväisenä ja lempeänä mutta jämäkkänä, ja onnistuukin ehkä ensimmäisessä kolmessa tilanteessa. Sitten tulee se neljäs tilanne, jonka alkaessa oma pinna ja ymmärtäväisyys ovat jo loppuun kulutetut eikä jäljellä ole enää kuin alhainen primitiivireaktio. Kun lapsi oikeasti kirkuu aivan täydellä volyymilla, ja siinä on ihan turha yrittää mitään sanoittamista tai keskustelua, koska se on sama kuin yrittäisi puhua paloauton äänen yli tunnelissa.

Pieni lapsi on kaikkea, mitä useimmat ihmiset eivät voi sietää: itsekäs, kohtuuton, vaativa ja julma. Taaperon ja uhmaikäisen kanssa oppii kyllä elämään ja toimimaan, mutta kyllä siinä jonkin verran menee aikaa. Ensin tulee hirveä shokki siitä, että se oma herttainen vauvaikäinen, jonka kanssa useimmat asiat olivat helppoja ja toteutettavista hymyssä suin, on poissa. Tilalla on vaahtosammuttimen kokoinen, tunne-elämältään epävakaa ja väkivaltainen läheinen.

Tsemppiä, se helpottaa kyllä. Ja sitä ennen voit lohduttatua sillä, ettet suinkaan ole yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ihme touhua nykyään, kun ei mistään lapsen ikä kaudesta selvitä omin neuvoin. Ei minun lasten taaperoaikana ollut olemassa mitään nettiä josta voisi ventovierailta kysellä ohjeita, itse piti luovia vaikeatkin hetket parhaansa mukaan. Ja kyllä eihän kukaan muu sun lasta tunne niinkuin sinä, eikä osaa neuvoa mitä just SUN lapsen kanssa pitäisi tehdä. Ota järki käteen ja rupea aikuiseksi

Höpö höpö. Kun sain ensimmäiset lapseni 90-luvun puolivälissä, netti oli vielä harvojen herkkua. Ja todellakin kyseltiin ja saatiin neuvoja sekä vanhemmalta polvelta että kokeneemmilta äideiltä. Silloin ei ollut mitään vaatimusta että "aikuinen pärjää yksin". Samoin muistan omasta lapsuudesta, miten kumpikin mummo oli usein apuna arjessa. Nykyäidit ovat järkeviä, kun hakevat vertaistukensa sieltä mistä sitä saa.

t. Wanha Kurppa

Just just. Älä sitten tuu kyselemään, miksi lapsi on hankala vielä koululaisena tai teini-ikäisenäkin.

Meillä ei huudeta koskaan. Ei puolisoiden kesken, ei lasten kesken, ei lasten ja vanhempien kesken. Se on yhteinen sääntö ja siitä pidetään kiinni. Huutaminen ei ole kommunikoimista. Meillä rauhoitutaan ensin, joko yksin tai pienten lasten ollessa kyseessä yhdessä vanhemman kanssa, ja jutellaan sen jälkeen. On paljon helpompi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, kun kukaan ei huuda tai muuten käyttäydy aggressiivisesti. Vanhin lapsi on teini, muttei koskaan paisko ovia ja uskoutuu äidille ja isälle vielä nytkin.

Mielestäni huutaminen ja äänen korottaminen vain ruokkii aggressiota, joka taas on myrkkyä oikealle kommunikaatiolle. Mitä enemmän huudat, sitä vähemmän oikeasti vuorovaikutat, ja sitä huonommin pärjäät kehittyvän lapsesi kanssa myöhemmin.

En jaksa ottaa lapsen uhmaa henkilökohtaisesti. Ajattelen, että jaha, sinusta tuntuu nyt pahalta. Olen rauhallinen, jatkan sitä, mitä olimme tekemässä (esim. pukeminen ulosmenoa varten, lelujen kerääminen jne.) ja puhun tyynesti niitä näitä. Kun pahalle mielelle ei ole mitään oikeaa syytä (kipu, pelko tms.), niin se menee nopeasti ohi. En mene tunteeseen mukaan, en hermostu. Lapsella mahtaa olla tylsää kanssani.

Meillä helpotti joitakin tilanteita, missä lapsi vaan kitisi ja rääkyi jonkun asian perään/vuoksi sellainen neuvo minkä näin Supernanny-ohjelmasta! Siinä neuvottiin sanomaan lapselle että hei, en saa selvää mitä sanot kun kitiset, voitko sanoa tavallisella äänellä niin ymmärrän. Ja jos lapsi jatkaa vaan ärsyyntyneessä limbossa niin pyydetään lasta ottamaan katsekontakti, ja muistutetaan uudestaan ettei saa selvää kun tuolla äänenpä puhutaan, että sanoppa ihan normaalilla äänellä. Katsekontaktiin pyytäminen meillä nopeasti jo toi pienen aikalisän uhmakohtaukseen, lopulta nuo neuvot vaan ihmeellisesti toimivat.