Yksinäisyys ahdistaa ja surettaa...

Koska olen aikuisiällä muuttanut usein, ei minulla oikein ole syntynyt pidempiaikaisia ystävyyssuhteita. Enää ei osaakaan ystävystyä, tunnen olevani niin tylsä ja huono keskustelija, etten oikein uskalla yrittääkään tutustua paremmin. Olen myös naimisissa, mutta emme miehen kanssa juurikaan keskustele syvemmin mistään, olen vuosikaudet yrittänyt mutta ei kunnon keskustelua vain synny. Myöskin luottamus miehen tukeen on vähissä, muutaman kerran matkan varrella hän on jättänyt minut selviämään vaikeista asioista yksin. Siksi en halua sellaisia enää hänen kanssaan jakaa. Huomasin kipeästi kuinka yksin olen, kun minulla epäiltiin vakavaa sairautta ja odotin pääsyä tutkimuksiin. Olisi ollut kova tarve jutella asiasta jollekin, mutta ei ollut ketään, kenelle olisin voinut purkaa asiaa. Ahdistaa ja itkettää. Olisipa joku tuki ja turva elämässä.